keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Westernien maailmankuva



Westernin korkea puolipäivä ja ehtoo

Miksi lännenelokuvista tuli oma lajityyppi? Lähes kaikkien länkkäreiden yhteinen piirre on, että lopussa asiat ratkotaan asein – tai jos niin ei tapahdu, niin siinäkin on jo aihetta tarinaan. Samoin on tietenkin useimmissa rikoselokuvissa, ja sotafilmeissä aseet ovat välttämätöntä rekvisiittaa. Ja yleensä aseilla myös ammutaan. Nämä kolme lajityyppiä taas erottaa draamoista se, että niissä jo lähtötilanne on eräänlainen poikkeustila. Rikolliset ovat normaalin yhteiskunnan reunalla tai jopa ulkopuolella ja sota jos mikä repäisee ihmiset irti arkielämästä. 

Lännenelokuvissa normaali yhteiskuntajärjestys on enemmän tai vähemmän rakentu­misvaiheessa: Kun vankkurit vierivät länteen, ihmiset eivät ole vielä löytäneet paikkaansa, ollaan tunkeutumassa alkuasuk­kaiden maille ja hepä yrittävät laittaa kapuloita rattaisiin – ne ”villit”. Kun sitten on saatu kaupat, koulut, kirkot, kapakat ja vielä pankkikin aikaiseksi, niin kapakat erityisesti houkuttelevat karjapaimenia ja onnen­onkijoita, joilta vielä puuttuu oma paikka. Kapakat ovat aina epäjärjestyksen tyyssijoja. Pankit houkuttelevat nopeilla rahoitusvaihtoehdoilla heitä, jotka nostavat rahat, toisten rahat, kuudesti laukeavalla. Villin lännen menon taustalla on kuitenkin oletus siitä, mikä se normaali elämänjärjestys on. Karjapaimen heittää keikkaa ja onnen etsijä kaivaa kultaa. Kumpikin unelmoi omasta maatilkusta. Ja kun maapalstaan on saatu rahat, niin taloon tarvitaan vielä emäntä. 

Moraalinen perusta on tullut länteen vankkureiden mukana, Euroopasta tulleiden kristittyjen nahka­kantisissa Raamatuissa, hameenhelmoissa ja saappaisiin piintyneissä multaker­roksissa, joita tuhansien mailien keikkuminen vankkureissa ei ole karistanut. Se on moraalia, jota vastoinkäymiset vain vahvis­tavat ja joka piirtyy ahavoituneiden kasvojen syveneviin uurteisiin. Jos nämä tarinoiden juonteet eivät tee lähtö­kohtia selväksi, niin aina voidaan laittaa naiskomitea, tuo teekutsuliikkeen isoäiti, viemään sheriffille kirjelmä, jossa vaaditaan kapakoiden liepeillä tapahtuvan elämänmenon hillitsemistä. Vallitseva moraali­käsitys voidaan tuoda julki pienemmilläkin eleillä. John Waynen esittämälle kovikselle sen saattoi tokaista Walter Brennanin esittämä karjanajajien kokki. Se on moraali, jonka 50-luvun elokuvien tuottajat ajattelivat keskiverto-amerikkalaisen katsojan perineen noilta lännen pioneereilta. Mutta kumpi oli ennen, Hollywood vai aito amerikkalaisuus? Lännen tarinat ovat rakentaneet oman historiansa Amerikan asuttamisesta, voittajien historian, peitetarinan, joka muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta unohtaa intiaanien kohtalon ja sen mitä intiaanien elämälle merkitsi esimerkiksi biisonien tappaminen.

Westerneillä on siis keskeisinä lähtökohtina oletus kristillisestä moraalista, unelma vaurautta rakentavasta tavallisesta elämästä, näiden kanssa hankauksessa tai jopa poikkiteloin olevat irralliset elämänkohtalot, ja lisäksi aseet, jotka laittavat elämän luotisuoraan järjestykseen, kostavat, alistavat ja jakavat oikeutta. Peruslänkkärit eivät kyseenalaista tätä asetelmaa, mutta kiinnostavat westernit tekevät juuri niin. Wikipediassa on oikein luokitus erilaisille juonityypeille, joita en tässä käy läpi. Otan tarkasteluun vain muutaman esimerkin. (Tähän kyllä kaivataan Fordin muutaman klassikkofilmin käsittelyä, mutta niitä ei nyt löydy kerrattavaksi hyllystäni.)

Clint Eastwoodin Armoton tähtää tähän maaliin ihmisen arvokkuuden säilyttämisen ja sen vaikeuden näkökul­masta, ja osuu. Lähtökohtana on huorien kohtelu omaisuutena, ei ihmisinä. Entinen raaka tappaja William Munny (Clint E) on saanut maapalstansa mutta menettänyt vaimonsa ja möyrii karsinassa erotellen sairaita sikoja terveistä. Arvokkuus on tässäkin koetuksella. Asesankarin urasta unelmoiva nuorukainen saa houkuteltua Munnyn mukaansa kostamaan palkkiota vastaan huorien kohtelun ja Munnyn mukaan liittyy toinen entinen lainsuojaton (Morgan Freeman). Kaupungissa järjestystä pitää raaka sheriffi, joka pelottaa julmuudellaan mahdolliset palkkion kärkkyjät. Munny ja kumppanit eivät säikähdä, mutta Freemanin esittämä sankari toteaa, että hän ei enää pysty tappamaan ja lähtee kotiin, intiaanikumppaninsa luo. Hän jää kiinni ja hänet häpäistään laittamalla hänet arkkuun näytille kapakan eteen. Tämä häpäisy saa Munnyn lopulta raivoihinsa ja seuraa hirveä verilöyly. Ammuskelua ei tässä ihannoida. Nuori tuleva asesankarikin päättää vaihtaa urasuunnitelmaa. Yhtään elävää moraalin tukipylvästä elokuvassa ei ole, mutta Munny joutuu painimaan vaimonsa muiston kanssa. Munnyn raju vimmainen ampumisraivo heittää katsojan silmille kysymyksen, että tätäkö te säikähdätte mutta ette näe sitä arkipäiväistettyä julmuutta, jota sheriffi, ilotalo-kapakanisäntä ja iloittelevat karjapaimenet harjoittavat joka hetki. Nuoren asesankarin mielenmuutos heijastaa tätä havahtumista ikään kuin antaen tapahtuneelle vertauskuvallisen tulkinnan: Kun kolmikko on matkalla tuohon pikkukaupunkiin käy ilmi, että nuorukainen on pahasti likinäköinen. Hän ei näe todellisuutta ympärillään vaan elää lännen tarinaa legendojen kautta. Hän inttää Munnyltiä kuinka monta ihmistä tämä on tappanut. Munny ei muista, kun oli enimmäkseen juovuksissa. Munnyn ampumispuuska saa sitten hänenkin silmät "avautumaan" ja tajuamaan tappamisen mielettömyyden. Länkkäreiden katsojakin on turrutettu tarinoiden kautta väkivallan arkisuuteen, mutta herättääkö Eastwoodin yliampuva räiskintä meidät tästä unesta? Itseäni elokuva on jättänyt ensi katsomisesta asti askarruttamaan ja saanut ihmettelemään Munnyn raivokasta puhdistusta.

Kristillisen keskiluokkaisen moraalin ja alkuperäisväestön elämismaailman tasavertainen vertailu on länkkäreissä harvinaista, mutta muutamassa elokuvassa tähän on ainakin pyritty. Ensimmäiseksi mieleen tulevat Kevin Costnerin ’Tanssii susien kanssa’ ja Martin Rittin ohjaama Hombre. Edellisessä kuvataan paljonkin intiaani­yhteisön elämää, mutta jälkimmäisen moraaliasetelma tulee esiin välillisesti intiaanien kasvattaman John Russellin kautta. Russellia esittää Paul Newman. Hombre on näistä draamallisesti kiinnostavampi, vaikka se on enemmän peruswesterniä. Elokuva paljastaa yhteiskunnan tukipylväiden, intiaanien asiainhoitajan ja sheriffin kaksinaismoraalin. Paha saa palkkansa, rehelliset peruskansalaiset eivät hekään ole voittajien joukossa, eikä sankari jää paistattelemaan sädekehän alla.

Westernien historialliseen kehykseen voi tietenkin sijoittaa monenlaisia tarinoita ja moraliteetteja, joiden ei tarvitse pyrkiä historialliseen uskottavuuteen. Eräät lännenelokuvat voi nähdä ajattomina allegorioina. Niinpä Nicholas Rayn ’Johny Guitar’ on paitsi pistoolien ja hengenaseiden vastakkain asettelu ja kahden naisen välinen henkien taistelu myös kuvaus kiihkomielisestä lynkkausmentaliteetista. Emman tulikiven katkuinen muukalaisvihamielinen kiihotus on kuin suoraan nykyaikaisen populistijohtajan palopuhe. Se, että Johny Logan ('Guitar')on vaihtanut revolverit kitaraan, voidaan nähdä hänen omimman 'itseilmaisun' tapansa tukahduttamisena ja korvaamisen laululla. Onko tässä viittaus Amerikan sen aikaiseen poliittiseen ilmapiiriin?

Zinnemanin Sheriffi (High Noon) on herättänyt monenlaisia mielleyhtymiä, päällimmäisenä tullee mieleen kaupunkilaisten pelkuruus ja vastuuttomuus sekä heidän yrityksensä siirtää tulossa oleva asekahakka pois omasta kaupungista ja omasta tietoisuudesta. Tämä yhteisökuvaus ärsytti Hawksia niin paljon, että hän ohjasi juuri päinvastaisen kuvauksen, ’Rio Bravo’

Cooperin esittämä sheriffi lähtee vasta vihityn kveekarivaimonsa kanssa kaupungista, jonne odotetaan yllättäen vankilasta vapautunutta Milleriä. Hän on tulossa keskipäivän junalla tekemään tilit selviksi sheriffin kanssa, apunaan pari kumppania. Sheriffi päättelee kuitenkin, että hän ei pääse Millerin joukkoa pakoon ja mahdollisuudet voittaa heidät erämaassa ovat vähäiset. Hän palaa kaupunkiin ja yrittää epätoivoisesti saada kaupunkilaisia puolelleen siinä onnistumatta. Apulaissheriffi haluaa nimenomaan päästä sheriffistä eroon ja yrittää sitä jopa väkivalloin. Vain yksi kaupunkilainen ilmoittautuu mutta peruu kun kukaan muu ei suostu avuksi. Alaikäisen nuorukaisen avun sheriffi torjuu. Hän kiertää kaikki tutut ja kapakan. Tutut piilottelevat ja kapakassa onkin Millerin kavereita. Hän käy lopulta kirkossakin, jossa hänen pyyntönsä torjutaan kaunopuheisesti. Sheriffi jää yksin kohtaamaan Millerin. Vaikuttava kuvakulma korostaa tilannetta, kun kamera nousee ylös katutasosta näyttämään tyhjällä kadulla seisovan sheriffin. Vaimokin on jo lähdössä junalla pois näyttämöltä, koska ei hyväksy väkivaltaa, mutta jää lopulta paikalle ja jopa auttaa miestään. Sheriffi selviytyy pälkähästä, mutta siitä ei rakennu sankaritarinaa. Sheriffihän pelastaa lähinnä oman henkensä ja vapautensa. Sheriffin on pakko kohdata Miller, koska muutoin hän joutuu pakenemaan tätä lopun ikäänsä. Hänen täytyy vapautua tai kuolla. Tarinan kerronta reaaliajassa lisää kohtalon tuntua. Vertauskuvallisesti kukaan muu paitsi hänen vaimonsa – pettäen oman periaatteensa – ei voi häntä tässä vapautuksessa auttaa.

Hawksin Rio Bravoon on sitten koottu kaikki sankaritarinan kliseet juuri päinvastoin kuin Sheriffissä. Elokuvan pelastaa lähinnä Dean Martinin roolisuoritus viinan kurimukseen langenneena apulaissheriffinä, jonka tapahtumien kulku nostaa taas jaloilleen. Muutoin elokuva on ”mäntysuopa-musikaali” jos ei aivan saippuaooppera. Yksityiskohtien vertailuun ei tässä tarvitse mennä.

Lännenelokuvien genre on tuottanut monia kiinnostavia teoksia. Esimerkiksi Sergio Leonen Huuliharppukostaja (Once upon a time in the west) ansaitsee oman esseensä. Elokuva nousee moraaliteettien yli tarkastelemaan historiallisen aikakauden ja toimijoiden identiteetin muutosta. Amerikka on siirtymässä kapitalismiin ja miehistä tulee liikemiehiä. Kostaja (Charles Bronson) kuitenkin toimii kunnian tähden ja pysyy miehenä. Uudemmissa elokuvissa panokset ovat vain koventuneet. Tarantinon Django ampuu jo yli mitä tulivoimaan tulee, siis jo epätodellista vai vallan virtuaalista kuin videopeleissä - sitäkö Tarantino nostaa esille uutena todellisuutena, jossa elämme?

Westernit ovat rakentaneet amerikkalaisuuden kuvaa. Aikakauden perintö näkyy vieläkin esimerkiksi aselakien suomassa oikeudessa kantaa asetta ja ampua kuka tahansa, joka soittaa ovikelloa, jos sisään pyrkijän tarkoitusperä jää epäselväksi. Jostain syystä amerikkalaiset eivät oikein ymmärrä muita viestinnän keinoja kuin sen mitä aseet puhuvat. Yhteiskuntajärjestyksen rakentaminen taitaa olla vaiheessa. Poikkeustila jatkuu.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Elämänfilosofiaa



Elämänfilosofia

Elämänfilosofian käsitteeseen liittyy kyseenalaisia mielleyhtymiä. Se kuulostaa aiheelta, josta lukiolaiset ennen kirjoittivat aineita, ne lukiolaiset jotka paransivat maailman tuskaansa lukemalla Raamattua, Kierkegaardia, Nietzscheä tai viime vuosisadan eksistentialisteja. Wittgenstein oli tunnetusti sitä mieltä, että filosofiakaan ei voi sanoa mitään elämän tärkeimmistä kysymyksistä, ne jäävät mysteeriksi. Hänen ajatuksensa oli se, että vain maailman tosiasioista voi puhua mielekkäästi. Lukioissa taidetaan nyt olla sammalla linjalla ja aineissa käsitellään lähinnä sitä, mitä maailmassa tapahtuu tai miten media siitä raportoi. Itse en ajattele tästä yhtä radikaalisti ja olenhan jo muissa esseissä kirjoittanut paljon sellaisesta, mikä tavallaan edeltää tosiasioiden havaitsemista – onko se sitten sellaista ennen-totuutta (pre-truth) puhetta. Ovatko esseet elämismaailmasta, tieteestä, moraalista ja taiteesta kuitenkin jo tyhjentäneet pöydän niin, että elämänfilosofiasta ei jää mitään sanottavaa? Näin minusta suurimmaksi osaksi tuntuu. Elämismaailman teema jättää kuitenkin vielä pohdittavaksi oman suhteen elämismaailmaan silloin, kun ympärillä olevien toisten elämismaailma tuntuu vieraalta.

Elämänfilosofian käsitteen määrittelyyn saattaisi kuulua juuri kannanotto elämismaailmaan eli siihen, miten suhtautua vallalla olevaan maailmantulkintaan ja elämän konventioihin. Elämänfilosofiaksi voinee kutsua sitäkin, että ihminen ei aseta itselleen koko kysymystä. Hän vain heittäytyy elämänvirtaan eikä halua nostaa päätään esille muiden joukosta. Mennään joukon mukana, vaikka kohti täydellistä tuhoa. Massa­liikkeet nousevat tästä asenteesta, kunhan joku ryhmä saa propagoitua vallalle käsityksen, että kaikki ajattelevat näin ja näin kuuluu ajatella. Tätä julistusta on nyt ilmassa erityisesti omaa kulttuuria ”uhkaavan” vieraan ajattelun torjunnassa ja vihapuheessa. Se on populismin polttoainetta ja se muuttuu totalitaris­miksi silloin, kun toisenlaisia mielipiteitä ei enää sallita. Onneksi tuo mieliala ei vielä ole vallitseva Suomessa, mutta on ilmeistä, että jotkut tahot haluaisivat viedä meitä siihen suuntaan. 

Vastakkainen esimerkki elämänfilosofiasta on asenne, joka kieltää yleensä mahdollisuuden jakaa mitään näkemystä tai arvoja toisten kanssa, paitsi kun niiden näennäinen hyväksyntä edistää omien etujen tavoittelua. Tällainen asenne on äärimmilleen vietynä sosiopaatin luonteenpiirre. Ääripäiden väliin jää jatkumo, jossa on enemmän tai vähemmän konventioista poikkeavia boheemeja ja niitä, jotka ajattelevat, että miksi yleensä olla mitään mieltä, jos näkemystä pitäisi vielä muuttaakin (de Bonoa mukaillen). Tavallisen tervejärkisen ihmisen elämänfilosofia lienee sellainen, että ilman suuria haaveita tyydytään osaan, joka turvaa ehjän elämäntarinan.

Elämänfilosofian tietoinen pohdinta synnyttää jännitteen meille annetun elämismaailman ja sen kyseen­alaistavan ihmettelyn välillä. Kysymyksen asettelu tuntuu vievän ajattelun kaltevalle pinnalle, ja jos liikaa ihmettelee, voi menettää otteen normaaliin elämänmenoon. Se ei siis sovi herkkähermoisille. Siksi tutun ja turvallisen maailmantulkinnan hyväksyminen on helpoin tie. Hämmennystä lisää elämismaailman ihmet­telyn lisäksi toinen, ehkä vielä kipeämpi elämänfilosofian kysymys: mitä seuraa, kun elämä päättyy, ja onko merkitystä sillä, mikä on eletyn elämän saldo. Mitä jää viivan alle? Mieleen hiipii yksinäisyyden tunne. 

Tämä vierauden tunne oli suurelta osin fasismin ajan ja sodanjälkeisen eksistentialismin lähtökohta. Sitä Camus kuvasi romaaneissaan ja se vaikutti paljolti amerikkalaisen abstraktin ekspressionismin syntyyn. Sota näytti ihmi­sen järjettömyyden. Tuttu ja turvallinen elämismaailma oli hajalla. Ei tarvitse ihmetellä, miksi maisema­maalaus ei innostanut taiteilijoita, jotka kokivat taiteella olevan muutakin sanottavaa kuin toimia koris­teena. Taiteeseen toki liittyy kaikkina aikoina tarve haastaa vallitseva maailmantulkinta ja siksi uusi taide tuntuu vaikealta. David Anfam kiteytti Lontoon Royal Academyn Abstraktin Ekspressionismin näytte­lyn katalogin esittelyyn modernin taiteen ja massaviihteen ristiriidan terävästi poimi­malla Eyermanin valokuvan ensimmäistä 3D elokuvaa katsovasta yleisöstä vuodelta 1952 (Life Magazine). Kullakin taiteilijalla oli oma tapansa asettaa katsoja ihmettelyn äärelle. Newmanin kapeat pystyviivat isoa tasaväristä taustaa vasten kuvastavan ihmistä olemisen puristuksessa, Rothkon taustan päällä ”kelluvat” värisuunnikkaat ovat elämän edessä oleva julkisivu tai esirippu. Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.

Max Weber kuvasi suurten maailmanuskontojen ja erityisesti protestantismin voittokulkua kapitalismin edellytyksenä käsitteellä ”lumouksesta vapauttaminen”. Maailma ei ollut enää salaperäisten voimien vallassa eikä hallittavissa magialla. Markkinatalouden ja teknologian kehitys on johtanut maailmankuvan lähes totaaliseen maallistumiseen. Uskonnot ovat jääneet yksityi­syyden piiriin ja toiminnan eetos on ainakin pinnallisesti ollut taloudellisrationaalinen työ ja kuluttaminen. II maailmansodan jälkeiset 3-4 vuosikymmentä olivat länsimaissa paitsi itse kunkin oman elämäntarinan rakentamista myös yhteisen elämismaailman rakentamista. Nykymenon julkista kuvaa leimaa individualismi, itsekkyys ja kilpailu. Massatkin saavat omat ”kicksinsä” julkkisten menestys-tarinoista. Julkikuvan takana toki on elämäntarinoita, joissa maailmaa parannetaan yhteisin pyrkimyksin.

Nykymaailman meno ei yleisesti vastaa sitä rationalistista kuvaa, jota olen edellisistä teksteissä rakentanut, ja siksi en tunne olevani täysin kotonani siinä. Tavoite on kuitenkin ollut antaa ajatuksen välineitä, joilla maailman muutosta on helpompi ymmärtää. Tarvitaan edelleen sellaista lumouksesta vapauttamista, jossa ihminen ymmärtää siteensä jaettuun elämismaailmaan mutta ei ole sen vanki. Maailmaan ja maailman tulkintaan voi vaikuttaa omilla valinnoillaan. Sanatkin ovat tekoja, mutta päässä olevat ajatukset eivät vielä ole. Ihmisen elämän rajallisuuden ahdistuksesta vapauttamiseen ei tarvita toivetta tuonpuoleisesta. Elämän vaikuttavuus ei pääty kuolemaan. Itse kukin voi ajatella niitä joukostamme poistuneita, jotka edelleen vaikuttavat omaan elämäämme. Tekomme viime kädessä määrittelevät elämänfilosofiamme ja sen mitä jäi viivan alle.