Tarina ja tulkinta

Tie, temppeli, tarina ja tulkinta

Ensi näkemältä kertomuksen, elokuvan, näytelmän tai romaanin, tulkintaa saattavat vaikeuttaa tarinan juonenkuljetukseen epämukavasti istuva kohta tai kerronnan tyylillinen omituisuus. Aiemmin käsittelin esimerkkinä Antonionin elokuvaa Blow-up, jossa katsojaa hämmentää heti aloituskohtauksessa esiin ryntäävä hälisevä, maskeerattu joukko. Kohtaus on kuitenkin avain elokuvan tulkintaan, ja juuri sen vuoksi, että itse tarinan kannalta sillä kohtauksella tai saman joukkion pantomiimilla loppukohtauksessa ei ole mieltä. Elokuvan tarinaan on upotettu lyhyt dialogi, jossa päähenkilön ystävä, taiteilija, osoittaa abstrakti taulunsa kohtaa, jossa hän näkee jalan, ja sanoo sitä tulkinta-avaimeksi.

Kerronnan häiritsevät piirteet siis itse asiassa auttavat tulkitsemista, koska ilman niitä katsojalle tai lukijalle ei välttämättä edes herää tarvetta alkaa tulkita tarinaa. Hänelle jää vain tunnekokemus, jonka perusteella hän joko pitää tarinassa tai on pitämättä. Sitten kun tarinaan liitetään jotain omituista, tuo elämys häiriin­tyy, ja jos sittenkään kokijassa ei synny kysymystä tulkinnasta, hän yleensä pitää tarinaa omituisena ja jopa epäonnistuneena. Tarinan kertoja, kirjailija tai elokuvaohjaa, joutuu tasapainoilemaan kerronnan element­tien kanssa. Jos tarina on aivan omituinen tai kerrottu epäluontevasti, katsoja ei viitsi paneutua teokseen. Jos tarina on sujuvasti kerrottu nyyhkyjuttu, joka vetoaa tunteisiin, niin kertojan sanoma jää tavoitta­matta (jos sanomaa on). Edellinen tapaus vaikutaa flopilta, jälkimmäinen voi saada suuren yleisön kehut ja ehkä kriitikkojen tuomion – but who cares. No, tarinaan sujuvasti upotettu vertauskuvallinen aines on kuitenkin ehkä se tyypillisin tapa teoksen sanoman syventämiseksi ja voi toki toimia aivan hienosti, kuten alla Fellinin filmissä. Siihen kuitenkin liittyy yksi ongelma, josta enemmän jäljempänä- Klassikkoteoksia ovat sitten ne, joissa tarina toimii ja jotka jollain oudolla tavalla jättävät katsojalle kysymyksiä, jotka vaativat uusia katselukertoja. Otan tähän esimerkkinä kaksi klassikkoa, Fellinin ’Tie’ (’La Strada’) ja Kurosawan ’Rashomon, paholaisen temppeli’.

Elementtien tasapainon kannalta Tie on lähempänä sitä toteutustapaa, joka rakentuu katsojan tunne-elämyksen varaan. Kurosawan filmin tarina on sinänsä koskettava, mutta kun sama tarina kerrotaan neljään kertaa, käy kyllä selville, että tarina itsessään ei ole se juttu.Elokuvien yksi yhteinen piirre on kuvauksen elementtien vähäisyys ja yksinkertaisuus. Tie on kuin satu ja Rashomon on kuin teatteriesitys.

Fellinin klassikon voi katsoa (ja on katsottu) liikuttavana kertomuksena öykkäristä (Zampano) ja hänen kaltoin kohtelemastaan herkästä, mutta hieman yksin­ker­taisesta naisesta (Gelsomina). Katsoja tietenkin kokee tilanteen ärsyttävänä ja säälii kummankin kohtaloa. Kerronnan särö tulee elokuvan lopussa, kun Zampano tuntee tehneensä väärin ja tietää menettäneensä jotain sellaista, jota hän ei kuitenkaan tajua. Elokuvan kuuluisa tunnussävel, jota Gelsomina trumpetilla soittaa, toimii herätyksenä Zampanolle ja symolisena vihjeenä kohti tarinan tulkintaa. 

Kurosawan elokuva alkaa heti kysymyksellä, miten tarina pitäisi ymmärtää. Sadetta pitävät talonpoika ja munkki päivittelevät, että he eivät ymmärrä kolmelta ei henkilöltä kuulemaansa kertomusta. Erikoisella kerrontatekniikalla katsoja asetetaan tuomarin paikalle. Henkilöt kertovat tarinan tuomarille, jota ei näytetä. Ja kun he kertovat sen katsoen suoraan kameraan, he kertovat sen katsojalle. Esitys on hyvin näyttämöllinen. Voinee sanoa, että elokuvan viihdearvo tunnetasolla ei ole korkealla.

Kurosawan elokuvan sanoma on varsin ilmeinen. Jokainen kolmesta kuullusta kertomuksesta on kertojan omia tarkoitusperiä varten muokattu versio, jollain lailla valheellinen. Paljastuu, että talonpoika on itsekin nähnyt kerrottavan tapauksen. Hän kertoo oman versionsa, mutta jättää pois yhden seikan, joka näyttää hänenkin itsekkyyden. Hän kuitenkin tunnistaa sen ja häpeää sitä. Näin munkki voi sanoa, että hänen uskonsa ihmiseen on palautunut. Hän ojentaa hylätyn vauvan talonpojan huostaan. Jos tulevan sukupolven saavat kasvattaa sellaiset ihmiset, jotka tunnistavat itsekkyyden kirouksen ja häpeävät sitä, maailmalla on vielä toivoa.

Fellinin Tien hienovaraisempi kerronta jättää enemmän tilaa tulkinnoille, mitä voi pitää elokuvan yhtenä onnistumisen merkkinä. Itse koen elokuvan sanoman näin: Zampano elää täysin vain viettiensä ja eläimel­listen tarpeidensa viemänä. Häneltä puuttuvat kyky empatiaan ja kyky ymmärtää taiteessa ilmenevää kauneutta, siis inhimillisen olemisen perusominaisuudet. Lopulta Zampano tunnetasolla sen huomaa, mutta ei kuitenkaan ymmärrä. Itsekkyys elämän merkityksettömyyden ilmentäjänä on myös läsnä. Gelsomina valitsee omaksi tiekseen seurata Zampanoa, vaikka se tietää vain kärsimyksiä. Trapetsitaiteilija, Il Matto ('Hullu'), osoitti Gelsominalle, että jokaisella ihmisellä on tarkoitus, joka tulee esille siinä, mikä merkitys hänelle on muille. Näin siihen asti, kun Zampano surmaa Hullun. Sitä Gelsomina ei enää voi ymmärtää.

 

Tarinaan upotetussa vertauskuvallisessa elementissä, ikään kuin siihen kuuluvana asiana, on haasteena se, että teoksen sanoma ei välttämättä kannan tarinan yli. Vertaus selittää tarinaa, mutta sen yleistettävyys voi juuri siksi kärsiä. Paul Haggisin hienossa elokuvassa In the Valley of Elah kadonnutta poikaansa etsivä Hank Deerfield (Tommmy Lee Jones) kertoo naisetsivän pienelle pojalle Raamatun kertomuksen Davidista ja Goljatista. Tarina vertautuu tuon naisetsivän, Emily Sandersin rohkeuteen osoittaa häneen kohdistuneet alentuvat ennakkoluulot vääriksi. Kun vertauskuva on raamatullinen, niin varmaan se katsojan mielessä kantaa tämän yksittäisen henkilöhistorian yli.Tunnetasolla se toimii eikä oikeastaan ole välttämätön itse tarinan kannalta.