Putin-ilmiö

 The Putin

Kollektiivin lännen informaatiosota Venäjää vastaan hakee vipua tyypillisestä propaganda-aseesta samaistamalla Venäjän valtion toimet pahan Putinin vallankäytön ilmentymiksi. Putin on tyranni, joka tavoittelee Euroopan valloittamista. Tämä mielikuva, leimakirves, sulkee pois kaiken Venäjän toiminnan analyyttisen tarkastelun, kun se on vain yhden autoritaarisen presidentin päähänpistojen seurausta. Putinin demonisointi ei suinkaan alkanut viimeaikaisista Ukrainan tapahtumista vaan mielikuvaa on rakennettu NATO-maiden valtiojohdon, ajatushautomoiden ja valtamedian toimesta heti siitä lähtien, kun Putin astui Jeltsinin jälkeen Venäjän peräsimeen. Jeltsin itse valitsi Putinin seuraajakseen. 

Toimikautensa alussa Putin etsi itse yhteistyömahdollisuuksia NATOn ja EUn kanssa, mutta yhteydenotot saivat tyrmäävän vastaanoton. Sen sijaan alkoi mustamaalauskampanja, jolla Putin esitettiin vastustajiaan vainoavana diktaattorina, vaikka hänet on valittu vaaleilla ja hänen toimintansa on aina tukeutunut Duman päätöksiin. Mutta mustamaalauskampanja on ilmeisesti onnistunut hyvin, kun läntinen valtamedia ja sitä myöten ns. yleinen mielipide on jo lähtökohtaisesti tuominnut Venäjän toiminnan Putinin mielivallaksi. Toki tuo yleinen mielipidekin on sinänsä valtamedian antama kuva siitä, mitä kaikki ajattelevat. Onko sitä mitattu jollain puolueettomalla kyselyllä? Putinista on siis luotu ilmiö, The Putin, jota ilmaisua Zelensky taisi käyttää jossain puheessaan. Sosiaalisessa mediassa mm. Alex Christoforou käyttää sitä läntisen ajattelun pilkkaamiseen. 

Putin-ilmiön kuvaa kirkastetaan eri tavoin kohdeyleisön vastaanottokyvyn mukaan. Alkeellisimpia esityksiä tarjoavat iltapäivälehdet ja niiden oksettavat lööpit, joiden mukaan Putinilla on milloin mikäkin sairaus. Keltaisen lehdistön oletus lukijakunnasta on, että se koostuu ääliöistä. Poliittiset päättäjät eivät ole reagoineet noihin alatyylisiin heittoihin vaan ovat ajatelleet niiden ajavan asiansa tavoitteidensa mukaisessa ilmapiirin muokkauksessa.

Perusteellisempaa luotausta tarjoavat ns. laatulehdet, jotka kertovat juuri sitä tarinaa, jonka USA:n valtaeliitti on rakentanut ja joka pohjautuu kylmän sodan jälkeiseen suunnitelmaan estää minkään valtion nousemasta uhkaamaan USA:n valtamonopolia. Jeltisinin aikana Venäjä syöstiin taloudelliseen kurimukseen ja eri tahot ryöstivät kilpaa osuuksia Venäjän resursseista, kultavarannoista, öljyvaroista jne. Tästä kisassa nousi myös Venäjän oma oligarkia. Länsi näki Jeltsinin mahdollisuutena kaapata Venäjän resurssit ja tehdä maa vaarattomaksi taloudellisessa ja sotilaallisessa mielessä.

Putinin johdolla Venäjä yritti ensin palauttaa maan toimintakyvyn normaaleilla poliittisilla ja kaupallisilla suhteilla lännen kanssa, mutta lännen tavoite oli Venäjän heikentäminen. Kun Venäjän oli pakko alkaa etsiä omiin vahvuuksiinsa rakentuvaa tietä ja varmistaa valtion koskemattomuus Neuvostoliiton sortumisen jälkeen paljastuneiden uhkien edessä, Venäjä alettiin nähdä potentiaalisena uhkana. Putin pitäisi syrjäyttää. Siinä USA/CIA on käyttänyt myös perinteisiä menetelmiä synnyttääkseen Putinin vastaisen opposition. Tähän kylläkin on löytynyt motiivia järjestelmään pesiytyneestä korruptiosta sekä haavoittuvuus Venäjän johdon silloisesta heikosta itseluottamuksesta ja kyvystä vastata lännen informaatiosodan kampanjoihin ja ehkä liian helposti on turvauduttu laillisiin vallankäytön menetelmiin. Kun nyt seuraan Izvestijaa, lähes joka päivä uutisoidaan korruptiosta johtuneista pidätyksistä, mikä lienee merkki terästäytymisestä. Tämä Putin-ilmiö ankkuroidaan kyllä ajankohtaisiin tapahtumiin, mutta Putinin toiminnan motivaatio nähdään hänen henkilökohtaisena vallantavoittelunaan, joka sitten kirkastuisi vanhan Venäjä-imperiumin paluuseen.

Erityisen sofistikoitunutta on se akateeminen "tutkimus", jossa Putin kuvataan Venäjän tsaristisen perinnön jatkajana, mikä alkaa aina Tsingis-kaanista ja käy läpi tsaarit bolshevikkivallankumoukseen asti, jonka jälkeen yksinvallan perinnettä jatkoi Stalin. Suomessakin ainakin yksi entinen tiedustelu-upseeri tekee tutkimusta tältä pohjalta, jonka pohjan hän on löytänyt amerikkalaisesta kirjallisuudesta! Yllättävää kyllä, yhdessä CIA:n sivustolla julkaistussa kirja-arvostelussa arvioija toteaa, että tuollaiset näkemykset jättävät huomiotta Putinin aidon valtiomiestaidon. Joka tapauksessa tällainenkin "syvällinen" näkemys Putinista historian toistajana peittää analyyseilta sen reaalisen tämän hetken tilanteen, jossa Venäjä yrittää puolustaa historiansa perintönä saadun suuren maansa koskemattomuutta ja kansansa itemääräämisoikeutta. Länsi ei halua ymmärtää Venäjän kokemia turvallisuusuhkia.

Putinin valtapyrkimysväitteitä ehkä tukee se, että Venäjän perustuslakia muutettiin, jotta hän voisi asettua presidenttiehdokkaaksi perättäisistä toimikausista huolimatta. Duma tämän päätöksen teki. Venäjällä Putinin valtiomiestaitoa arvostetaan ja nähdään tärkeäksi turvata valitun linjan jatkuminen. Putinkaan ei ole ikuinen, mutta maa tarvitsee aikaa vahvistaakseen geopoliittisen paikkansa. Jatkuvuuden turvaamistapaa voi verrata siihen, miten Yhdysvalloissa asia on hoidettu. Siellä hallinnon ja politiikan jatkuvuus (COG) on turvattu poikkeustoimet mahdollistavilla säädöksillä, joiden turvin turvallisuuskoneisto voi toimia lain yläpuolella, kun valtion turvallisuus on uhattuna ("Doomsday Project"). Niinpä turvallisuuspalvelujen tekemistä  murhista (esimerkiksi Kennedy) ei ole tuotu ketään CIA:n tai FBI:n toimijaa oikeuteen eikä heidän toimistaan ole tehty poliisitutkintaa, vaikka kongressin tutkintakomiteat ovat todenneet tällaisia tapahtuneen. Venäjällä vallankäyttö on läpinäkyvämpää kuin USA:ssa, joka naamioi oman järjestelmänsä puhtaaksi demokratiaksi.

Itse näen Putinin etupäässä etevänä presidenttinä - ei virheettömänä ja hän on itsekin tunnustanut virheekseen naiivin suhtautumisen lännen päättäjien lupauksiin. Joku muu (mutta kuka?) olisi ehkä reagoinut nopeammin ja voimakkaammin Ukrainan vuoden 2014 vallankaappaukseen ja ihmishenkiäkin olisi voinut säästyä, jos Venäjä olisi tuonut joukkoja Donbassiin samalla kun Krimi liitettiin Venäjään. Putinin julkisessa kuvassa minua häiritsee hänen hakeutumisensa ortodoksikirkon siipien suojaan. Onko se osoitus aidoista uskonnollista tunteista, en tiedä. Minusta uskonto saisi pysyä yksityisasiana, mutta jostain syystä joka puolella tätä siunausta aina toivotetaan niin meillä kuin Amerikassakin.

 

Ketkä Yhdysvaltoja johtavat?

 

Parin viime viikon aikana (vuodenvaihteessa) maailmalla ja erityisesti Yhdysvalloissa on noussut esiin kysymys, kuka Yhdysvaltoja oikein johtaa. Maan puolustusministeri Lloyd Austin katosi johonkin eikä Valkoinen talo tiennyt, missä hän on, tai ainakin niin sen tiedottaja ja mm. ulkoministeri Blinken väittivät. Villit huhut levisivät sosiaalisessa mediassa. Spekuloitiin esimerkiksi sillä, että Austin olisi ollut vierailulla Ukrainassa ja jäänyt ohjusiskun alle, tai että hänellä on jokin kriittinen terveysongelma. Humoristit totesivat, että Austin on puntiksella, luvatta poissa palveluksesta, kun hän ei ole esimiehelleen kertonut missä on. USAn liittolaisillekaan ei sitten varmaan kerrottu mitään, mutta annettiinko jokin puhelinnumeron mihin soittaa jos ko. maahan kohdistuu akuutti sotilaallinen uhka. Niin, herää kysymys, kenen takana Suomen odottama apu sitten on, kun meillä on puolustussopimus USA:n kanssa. Nyt Pentagon lienee kertonut, että Austinilla on todettu eturauhassyöpä. Jos näin on, miksi tätä ei voitu sanoa heti jollain sopivalla ilmaisulla.

Tuo Yhdysvaltain poliittisen johdon tietämättömyys korkean puolustushallinnon päättäjän poissaolosta on suoraan sanoen käsittämätöntä eikä se ole oikein uskottavaa. Se, mitä sillä tarinalla on haluttu peitellä, herättää kyllä hämmennystä. Vaikuttaa siltä, että puolustushallinnon tarinoiden käsikirjoittajilta on hetkeksi mennyt sormi suuhun ja taustalla on jokin maan kannalta suurempi asia. Onko toivottu, että kukaan ei huomaa ihmetellä Austinin poissaoloa ja ei ole haluttu paljastaa suurta aukkoa puolustushallinnossa? Mutta USA:n puolustushallinnossa ei voi olla sellaista heikkoutta, että jos puolustusministerille käy jotain, niin toimintakyky lamaantuu. Ehkä on koettu jo riittävän hämmentäväksi se, että puolustushallinnon julkikuvaan tulisi tahra, jos puolustusministerin korvaisi julkisissa esiintymisissä joku muu. Varapuolustusministeri oli lomailemassa Karibialla. Ehkä Austinin ongelmat ovat sitä luokkaa, että ministeri täytyy laittaa vaihtoon eikä sopivaa kandidaattia ole vielä löydetty. 

Joka tapauksessa Austinin katoamisen syy, terveys tai muu ongelma, ei tässä ole oleellinen kysymys. USA:n poliittisen johdon ongelma on julkikuvan säilyttäminen ja sen seikan peittäminen, että poliittisen johdon keskeinen rooli on juuri pitää yllä tuota julkikuvaa. Todelliset poliittiset ja turvallisuutta koskevat päätökset tekevät muut ihmiset. Tämä johtopäätös on ilmeinen ja se olisi aivan väistämätön, jos todella olisi niin, että puolustusministerin poissaolosta ei tarvitse kertoa presidentille. Hänkään ei ole välttämätön todellisissa puolustusta koskevissa päätöksissä. Toki silloin, kun pitää julkisesti tehdä jokin sotilaallinen ratkaisu, presidentille kirjoitetaan puhe, jonka hän käy lukemassa promptilta, ja häneltä otetaan allekirjoitus päätökseen. Joe Bidenin vahvuus on, että hän osaa eläytyä rooliinsa niin kauan kuin hän ei ala keksiä vuorosanoja itse.

Tämä on amerikkalaisen demokratian nykytilan karu kuva. Ilman muuta Yhdysvaltain politiikassa on mukana ihmisiä, jotka uskovat olevansa kansan valitsemia edustajia ja ajavansa kansalaisten etua, mutta heidän todellista vaikutusvaltaansa ei ole päästy punnitsemaan pitkään aikaan. Ja on monia teräviä kriittisesti ajattelevia ihmisiä, jotka yrittävät paljastaa taustalla olevat todelliset päättäjät, sotateollisen kompleksin ja turvallisuuspalvelujen verkoston. Nuo kriitikot pitävät vielä yllä uskoa siihen, että suuren rahan ylläpitämän median tarinat luhistuvat ja Yhdysvallat palaa sille demokratian tielle, jolle sen perustuslain laatijat lähettivät.