Taiteen kokeminen

Taiteen kokeminen, esteettinen näkökulma

Vuosi sitten (joulukuu 2016) kävin sellaisessa ”kerran elämässä” näyttelyssä, jossa oli esillä keskeisten abstraktin ekspressionismin taiteilijoiden töitä: Pollock, Rothko, Still, Newman, de Koonig, Kline, Krasner, Gorky jne. Taidesuuntauksella tarkoitetaan USA:ssa 1930-luvulta lähtien vaikuttaneita amerikkalaisia tai sinne muuttaneita taiteilijoita. Abstrakti (”ei-esittävä”) taide oli syntynyt 1910-luvun taitteessa, kehittäjinä venäläiset Kandinsky ja Malevits. Ja monta vuosikymmentä heitä ennen Turner maalasi näkymiä niin kuin hän oli ne kokenut, olivatpa ne lumimyrskyjä tai höyryveturin savuja.

En kokenut näyttelyssä mitään suurta valaistumista, koska olin jo mielessäni käsitellyt abstraktin taiteen kokemisen shokin, jos sellaisesta voi puhua. Näyttelystä jäi kuitenkin paljon sulateltavaa ja ostin mukaan myös esittelykirjan, jossa on perusteellisia artikkeleja taidesuuntauksesta. Näiden taiteilijoiden kaikki työt eivät ole abstrakteja. Moni on aloittanut teoksilla, joissa on hyvin tunnistettavia asioita. Ryhmän taiteili­joiden ensimmäiset ei-esittävät työt syntyivät 1930-luvulla ja ’40-luvulta lähtien abstrakti esitystapa oli vallitseva. Abstrakteja maalauksia voi kokea ja ymmärtää monin tavoin, mutta pohdin tässä välittömän kokemisen kysymystä tuon taidesuunnan antamien virikkeiden kautta.

Kun sulattelin näyttelyn vaikutelmia mm. metsälenkeillä, tuli mieleen, että näitä elämyksiähän voin kokea täällä metsässäkin – ja halvemmalla. En kuitenkaan olisi huomannut kokea niitä samassa määrin, vaan olisin nähnyt lähinnä puut ja korkeintaan metsän puilta. Välitön kokemuksemme on kokemus jostain, jonka tunnistamme ja nimeämme. Abstraktin taideteoksen katsojalle esittämä haaste on jättää hänet sanatto­maksi elämyksen edessä. Teos pysähdyttää katsojan kokemaan esteettisen, jota hän ei suoralta kädeltä voi nimetä – eikä teoksen nimikään avaa sitä, miten se tulisi ”ymmärtää”. Abstraktin ekspressionismin teosten nimet ovat usein vain koodeja (Still, Pollock) tai ne toteavat näkyvillä olevat värit (Rothko). Pohdis­kelujen jälkeen kriitikot ovat kyllä löytäneet tulkintoja töille – ja ihan kiinnostavia. Mutta teosten yksi tärkeä viesti on saada katsoja unohtamaan se, onko teos jonkin näköinen, ja ottamaan ensin vastaan sen puhdas esteet­tinen vaikutelma. Sen vaikutelman pohjalta voi sitten herätä kysymyksiä, mitä tämä tarkoittaa, minkä kysymysten äärelle teos katsojan vie.

Taiteen kokemisen eräs vaikeus on se, että meillä ei ole sanoja, joihin voimme elämyksemme kiinnittää. Etsimme vertauksien kautta jotain kiinnekohtia. Musiikin kohdalla tilanne on samanlainen mutta sikäli helpompi, että emme yritäkään ymmärtää musiikkia niin, että se esittäisi jotakin. Tietenkin sävellys voi sisältää viittauksia ulkoiseen äänimaailmaan (linnunlaulua tai kaupungin pauhua), mutta niitä voi pitää ulkomusiikillisina tehokeinoina, joista sitten tulee musiikin osa. Kuitenkin yhtä selittämättömäksi jää luonnon kauneuden kokemus. Sanoin sitä on vaikea tavoittaa. Lainaan Antti Hyryn romaanista Maatuuli pienen pätkän (s.135). ”Ei kukaan oikeastaan usko eikä ymmärrä, että tällaisia meriä on olemassa, hän mietti. En minä eivätkä muut. Näistä puhutaan vain. Kun aalto aallon perään tulee rantaan ja meri kohisee kuin rannaton koski, ei sitä kukaan ymmärrä. Eikä sitä, että näin maatuulella on rannassa melkein tyventä ja veden ympäröimiä luotoja siellä täällä ja kiviä ja lokkeja ja ilmaa.” Runollisella kielenkäytöllä voi tavoitella kokemuksen tunnelmaa. Hyrykin tekee niin erityisesti myöhemmässä ’Aitta’ romaanissa. Runollinen poljento on sanan keino kuvata kauneutta: ”Metsän tummuus mulle tuokaa.” (Leino) 

Hyryn vastaus mysteeriin on uskonnollinen, siis selittämätön. Kandinskykin haki selitystä teosofiasta. Voi kysyä, tarvitaanko selitystä tai sanallista kuvausta. Kuvan tai musiikin voi kokea ilman sanoja. Aivokuvanta­minen voi paljastaa, että ne koetaan monella tasolla, syvällä tunnetasolla ja symbolisina jäsennyksinä ja rakenteina. Musiikin kohdalla ainakin näitä tutkimuksia on tehty. Musiikin kuuleminen ja jopa tutun kappaleen mielessä olevan kohdan odotus nostaa dopamiinipulssin, luontaisia morfiineja eli endorfiineja alkaa erittyä, stressihormonien taso muuttuu. Miksi tällaisia reaktio ihmiselle on kehittynyt? Arvaukseni on, että ne ovat helpottaneet jatkuvaa elämiskamppailua käyvän ihmisen oloa ja antaneet mahdollisuuden rauhoittua sekä voimia selviytyä taas seuraavasta päivästä – siis taiteella on saattanut olla samanlainen tehtävä kuin uskonnolla, ja siksi uskonto näyttää tarjoavan pohjan myös ”mystiselle” taiteen kokemiselle. En pidä poissuljettuna sitä mahdollisuutta, että taiteentutkijat (en nyt tarkoita aivotutkijoita) onnistuvat kehittämään sanaston, joka tavoittaa musiikin ja abstraktinkin taiteen herättämät affektit. Se tulee luonnollisesti taiteen kehityksen jäljessä, sillä taiteilijat keksivät aina uusia juttuja. Tutkijoiden pitäisi vain huomata se, mitä meiltä puuttuu: käsitteet. Ilman niitä on vaikea käsittää mitään.

Viime aikoina on ollut esillä, että luonnossa liikkumisella on sinänsä vastaavia vaikutuksia. Stressitaso laskee ja hyvänolon hormonit heräävät. Itse olen oppinut taiteen tutkiskelusta, että se toimii katalysaattorina luonnonkauneuden vastaanottamisessa, katse herkistyy pysähtymään näkymiin, jotka aiemmin sivuutti mitäänsanomattomina. Ja toisaalta taiteellisen maun kehittyminen toppuuttelee ikuistamasta kameran karkkivärein kaikkea luonnon ”väriloistoa”. Esteettisestä maku on sumuun piirretty viiva. Taiteilijat pyrkivät sitä haastamaan ja herkistämään meitä uusille asioille. Kohta joulun alla itse kukin voi tehdä vertailuja erilaisten koristevalaistusten onnistumisesta. Siinä selvä esimerkki aiheeseen. Valoasetelmien ei tarvitse esittää mitään, ja jos ne esittävät (vaikkapa oravaa), voi kysyä tuleeko niistä hienompia. Voi ehkä sanoa, että onpa taitavasti tehty valojänis.

Taiteella on toki paljon muitakin ulottuvuuksia kuten esimerkiksi juuri se, miten teos osoittaa tekijän osaamista, teknistä taitoa. Barnett Newman ei saanut vakituista opettajan vakanssia, kun jonkin lautakun­nan mielestä hän ei osannut piirtää tarpeeksi hyvin. Hän maalasikin taulun nimeltä ”Osaammeko piirtää?”. Newmanin töiden tunnusmerkkeinä ovat tasaisen väripinnan jakavat ohuet pystyviivat (Still ja Newman kinasivat siitä, kumpi idean keksi). Töitä on tulkittu niin, että ne kuvaavat yksilöä maailman puristuksessa. En tässä mene noihin metafyysisiin tulkintoihin. Abstrakti ekspressionismi väistyi 1960-luvulla taka-alalle, kun toisen maailmansodan jälkeinen eksistentiaalinen angsti helpotti. Ekspressionismi ei enää puhutellut. Teknisesti taitavat taiteilijat halusivat erottua ”tuhertajista”, joita markkinoille ilmestyi ekspressio­nismin vanavedessä. Muotiin tulivat pop-taide, valoku­va­realismi jne. Taiteen sanoman painopiste siirtyi ikuisuus­kysymyksistä heijastamaan modernin elämän kiihkeää menoa. 

Uusia virtauksia tulee, mutta onneksi vanhemmat jäävät olemaan. Englanninkielisessä taidehistoriaa pohdiskelevassa blogissa viittasin Danton artikkeliin, jossa hän perusteli, miten uudet suuntaukset rikastavat näkemystämme menneiden aikojen taiteesta. Uusi taideparadigma luo uuden käsitteen. Ennen kuin abstraktia taidetta oli keksitty, kukaan ei voinut edes sanoa taideteoksesta, että ei tämä ainakaan ole abstraktia. Jos siis kehittäisimme sanaston, jolla voisimme kuvata abstraktien teosten antamia tunnela­tauksia, saattaisimme löytää vastaavia piirteitä varhaisemmistakin teoksista, kun katsomme niitä samojen pelkistävien lasien läpi. Ja toivoisin jopa voivani kyetä sanomaan eräille säveltäjille, että tuo kappale oli kyllä aivan ”hinki” tai ”turski”, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.  

Näyttelyn sulattelua jatkoin vielä Rothkoa käsittelevässä kirjoituksessa ja muita abstraktin ekspressionismin taiteiljoita täällä.

Wallander

Wallander epäjärjestyksen kourissa

Romaanissa Viides nainen Wallander ja hänen tyttärensä Linda keskustelevat ruotsalaisen yhteiskunnan raaistumisesta. Wallander selittää asian sillä, että ruotsalaiset eivät enää parsi sukkia. Selitys tuntuu ensi alkuun varsin omituiselta, koska meille sukkien parsimisen unohtaminen on ”kehityksen” ja vaurastumisen merkki. Wallander yrittää tavoittaa ajatuksellaan jotain siitä, miten yhteiskunnan perinteiset, koossa pitävät pyrkimykset ovat unohtuneet, asioista ei enää pidetä huolta. Wallander ei ole yhteiskuntatutkija saati fyysikko, joten Mankell ei voi laittaa hänen suuhunsa syväanalyysia yhteiskunnan rakenteiden murenemisesta. Parsiminen on kuitenkin hyvä vertaus sille, että jotain pidetään koossa. Romaanin Askeleen jäljessä mottona on termodynamiikan toinen pääsääntö: epäjärjestyneitä tiloja on enemmän kuin järjestyneitä. Väkivalta on eräs järjettömyyden ilmentymä, järjen puutetta, ja siis myös yhteiskuntarakenteiden mielessä. Se taas johtuu osin ymmärtämisen puutteesta. Yrittäkäämme siis ymmärtää, mistä on kysymys.

Poliisisarjoja riittää niin kirjallisuudessa kuin televisiossakin. Yhden tutkijan ympärille rakentuvat sarjat on luokiteltu historiallisiksi tai historiattomiksi (luokituksesta aiemmassa esseessä). Jälkimmäiseen joukkoon kuuluvissa tarinoissa päähenkilön omassa elämässä mikään ei oleellisesti muutu. Kerronta keskittyy rikoksen selvittelyyn ja etsivän kotiolot ja muut harrastukset jäävät varjoon tai niillä on vain tarinaa keventävä tehtävä. Tällaisia ovat esimerkiksi Christien Poirot tai Marple jutut, Simenonin Maigret -kirjat tai Ross Macdonaldin Archer -dekkarit. ”Historiallisissa” sarjoissa etsivän tarina jatkuu kirjasta toiseen, vaikka kussakin kirjassa on oma rikoksensa selvitettävänä. Tähän luokkaan kuuluvat mm. Rankinin Rebus -sarja, Robinsonin Banks -jutut ja Mankellin Wallander -rikosromaanit. Olen ottanut Wallander -sarjan erityiskäsittelyyn ja monet kriitikot ovat nostaneet sarjan teokset rikosromaaneiksi muun kaunokirjallisuuden rinnalle. Kokonaisuutena sarjasta nousee päällimmäiseksi poliisi Kurt Wallanderin elämä oman aikansa Ruotsissa ja maailmassa. Mankell kaivautuu yhteiskunnan rakenteiden murentumiseen rikoksen ja poliisin työn kautta.

Erillisinä dekkareina Wallanderit eivät ole viihdyttävintä luettavaa ja sanankäyttäjänä esimerkiksi Rankin ja Joensuu päihittävät Mankellin (vaikka erään Wallander -pokkarin kannessa yritettiin laittaa Rankin haastajaksi). Rikosromaaneina Wallander-sarja jättää toivomisen varaa, kun jännitys syntyy usein Wallanderin suorastaan epäammattimaisesta sähläilystä. Sen tarkoitus lienee kuvastaa tilanteiden kaoottisuutta, mutta kun sähläykset yhdistää Wallanderiin Mankellin alter egona, ne saavat syvemmän merkityksen. Mankell halusi välttää viihteellisyyden leimaa ja Wallanderin sooloilu ongelmien ratkaisemisessa asettaa hänet ja siis Mankellin yksin kaoottista maailmaa vastaan. Mankellin kunnianhimo suuntautui varsin maailmoja syleileviin teemoihin. Kun hänen kirjoitusvauhtinsa oli pari kolme romaania vuodessa kaikki lajityypit huomioiden, kirjoihin jäi hiomista kaipaavaa karheutta ja epäjohdonmukaisuuksia. En takerru näihin. 

Henning Mankellin Wallander-sarjalla ja Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-romaaneilla on paljon yhteistä: selvä yhteiskunnallinen ote, poliisin henkilökohtaisen elämän tilanteet (historiallisuus) ja työn henkisen raskauden vaikutus omaan elämään. Ilmeisin yhteinen piirre on se, että kumpikin kuvaa tapahtumia myös rikoksentekijän näkökulmasta. Joensuun ote on realistisen psykologinen ja Mankellin usein vertauskuvallinen, jopa runollinen. Minun on vaikea verrata heidän kirjallisia kykyjään, kun Joensuun kirjoja voin lukea yhteisellä äidinkielellä, mutta ruotsin taitoni ei riitä arvioimaan Mankellin kieltä. Helppolukuista se on, mutta kuvaus ei monisanaisuudestaan huolimatta, tai ehkä sen vuoksi, tule samalla tavalla iholle kuin Joensuun viitteellisempi teksti. Selitys voi olla tuossa kielen etäisyydessä, mutta pääosin se johtuu Mankellin tavasta rakentaa hieman keinotekoiselta tuntuvia rikoksia sanomansa korostamiseksi. Mankell ei juuri viljele huumoria dialogeissaan, ja Joensuun puhe on tässäkin suhteessa elävämpää. Luin yhden kirjan käännöksenä ja se kyllä herätti toiveen, että kustantaja julkaisisi romaanit suomalaisen kirjailijan kääntäminä.

Mankell aloitti sarjan teoksella Kasvoton kuolema (Mördaren utan ansikte) tarkoituksella kirjoittaa rasismista rikosromaanin tyylilajissa. Vastaavasti jokaisessa sarjan kirjassa on teemana jokin ajankohtainen yhteiskunnallinen aihe: Baltian maiden itsenäistyminen (Riikan koirat, Hundarna i Riga), rahan valta (Hymyilevä mies, Mannen som log), Etelä-Afrikan rotusorto (Valkoinen naarasleijona, Den vita leijoninnan), tyttökauppa (Väärillä jäljillä, Villospår), miesten väkivalta (Viides nainen, Den femte kvinnan) , joukkosurmat (Askeleen jäljessä, Steget efter), kyberuhat (Palomuuri, Brandväggen) ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka (Rauhaton mies, Den orolige mannen). Mankell valitsi rikosromaanin näiden aiheiden kerronnan muodoksi, koska yhteiskunnan ongelmat nousevat niiden kautta pintaan. Yksi syy lienee ollut myös halu tavoittaa suuri lukijakunta, jotta sanoma leviäisi ja kai myös kaupalliset intressit. Rikostarinat nostavat teemat esille varsin selvällä, paikoin jopa osoittelevalla tavalla, ja julistava ote voi rasittaa kirjallista tasoa (koskee lähinnä Valkoinen naarasleijona romaania). Teemojen käsittelyllä rikosromaanien kautta on oma riskinsä, kun lukija saattaa niputtaa ne viihteellisen rikoskirjallisuuden massaan. Romaani on kuitenkin tapahtumien kuvausta ja rikosromaanilla on oma sisäinen logiikkansa. Mankell osaa kyllä jättää lukijallekin jotain purtavaa. Kriittiset lukijat tunnistavat Mankellin pyrkimykset. Yritän tässä syventää omaa ymmärtämystäni.

’Wallandereita’ yhdistää väkivallan ja rikoksen leviäminen läpi yhteiskunnan. Rikokset ovat mielikuvituksellisen julmia ja niiden kokemisen kautta poliisien ahdistus heijastaa yhteiskunnan sairastumisen tilaa. Tässä voi ottaa vertaukseksi Scorsesen elokuvan Taksikuski, jossa yhteiskunnan sairaat piirteet heijastuvat päähenkilön psyykeen, jopa niin, että kun taksikuski on ratkonut omalla tavallaan kohtaamansa vääryydet, hänen oma henkinen tilansakin normalisoituu – kuin ihmeen kaupalla.

Wallander tutkii ryhmänsä kanssa noita usein kammottavia murhia, mutta murhat ovat oikeastaan suurempien yhteiskunnallisten rikosten seurauksia, sellaisten rikosten, joihin lain koura ei yllä. Poliisin tehtäväksi jää aina vain selvittää nuo murhat, mutta kun ne on selvitetty, pahuus ja paha olo jäävät. Murhaajat saattavat olla itse uhreja, jotka kostavat kohtaamansa vääryydet, tai murhat ovat isompien rikosten peittelyä, pientä jälkien siivoamista. Wallander pohtii rikosten taustalla olevia olosuhteita ja syvempiä motiiveja. Seuraussuhteiden ketju päättyy aina johonkin perustavampaan vääryyteen, vaikka Wallander aina toistaa sitä, että lopullista pahuutta ei ole, on vain epäsuotuisat olosuhteet? Romaani lienee vaikea kirjallisuuden muoto selvittämään tuota kysymystä. Mankellin täytyy katkaista pohdiskelu johonkin, vaikka hän periaatteessa olisikin sitä mieltä, että kaiken väkivallan ja rikosten taustalla ovat yhteiskunnan rakenteet, joidenkin osattomuus yhteisestä hyvästä ja vääristyneet arvot. 

Vääristyneet arvot heijastuvat romaanissa Hymyilevä mies. Sen rikollinen on rahan keräämisessään keinoja kaihtamaton liikemies, joka ulkoisesti esiintyy yhteiskunnan tukipylväänä. Arvojen vääristyminen näkyy niin, että kun yhteiskunta kumartaa rahan valtaa ja antaa sosiaalisen hyväksymisen rahan haalimiselle, ihminen sokaistuu näkemästä pysyvämpiä arvoja. Kirjan asetelma on siinä suhteessa aika stereotyyppinen. Juoneen tulee kiemuroita, kun rahalla voi peittää jäljet ja Wallander sählää tilanteet sotkuun sooloilullaan. Siinä näkyy Wallanderin edellisen tarinan aikana kokemat traumat, joiden seurauksena hän oli puolitoista vuotta pois töistä ja mietti vakavasti poliisin hommien lopettamista. Mitään ihannepoliisin kuvaa Mankell ei Wallanderista luo.

Kolme perättäistä romaania laajentavat asteittain olosuhteiden kudetta henkilökohtaisista kärsimyksistä kohti yhteiskunnan rakenteiden murtumista. Osattomuus, syrjäytyminen ja alistaminen johtavat henkilökohtaiseen kostosuunnitelmaan kirjassa Väärillä jäljillä. Jäljelleen rikosten raakuus heijastaakin motiivien taustalla olevien hyväksikäyttäjien pahuutta, mikä on jäänyt rankaisematta. Tässä omankädenoikeus ei nouse laajemmaksi projektiksi.

Viidennen naisen julmat murhat kuvaavat henkilökohtaisen trauman kasvamista yleiseksi kostoprojektiksi. Se saa lopulta osakseen jopa jonkinlaista ymmärrystä poliisien taholta, kun niiden motiivina on tuomiotta jääneiden miesten naisiin kohdistaman väkivallan ja murhien kosto. Oman käden oikeuden teema tulee esille myös kansalaisten omien ”kodinturvajoukkojen” kautta. Oman käden oikeutta Wallander ei tietenkään hyväksy eikä hänellä poliisina voi olla muuta tehtävää kuin saada murhaaja oikeuden eteen. Olosuhteiden syy-seurausketju päättyy kuitenkin noihin väkivaltaisiin miehiin, joiden teot eivät saa selitystä. 

Romaani Askeleen jäljessä antaa selvempiä vihjeitä järjettömän väkivallan ja yhteiskunnan murtuvien rakenteiden yhteydestä. Edellä mainittu motto (termodynamiikan laki) kirjan alussa virittää jo ajatukset tähän suuntaan. Rikoksille ei löydy mitään järjellistä motiivia. Potkut työstä ei ihan riitä selitykseksi. Romaani ennakoi niitä joukkomurhia, jollaisia on Suomessakin tehty kauppakeskuksissa ja kouluissa. Tapahtumien järjettömyys on yhteiskunnan järjen menettämistä. Tulee jopa mieleen, että oliko Hegelin maailman järjen ajatuksessa sittenkin jotain järkeä. Niin kuin voimme sanoa, että satunnaisesti valittuihin ihmisiin kohdistuneissa surmissa ei ole mitään järkeä. Wallander muistelee ajatuksissa entisen kollegansa Rydbergin opetuksia: ”Hyvä poliisi toivoo ennen kaikkea, että rikollisuus vähenisi. Mutta hyvä poliisi tietää samaan aikaan, että niin tuskin tulee käymään. Niin kauan kuin yhteiskunta näyttää siltä kuin se näyttää. Itsessään lähtökohtaisesti sisäänrakennettujen epäoikeudenmukaisuuksien toimiessa yhteiskunnan mekaniikan voimansiirron välineinä.” (Vapaa käännös) Poliisin tehtävä on yrittää paikata vastaantulevia järjettömyyksiä, mutta poliisi voi toimia vain jälkien paikkaajana.

Seuraava romaani Palomuuri nousee järjen kyseenalaistamisessa taas uudelle tasolle. Kahden kyberterroristin tavoitteena on globaalin teknisen infrastruktuurin halvaannuttaminen, koska maailma nyt on niin järjetön. Vain luova tuho voi mahdollistaa uuden, paremman maailmanjärjestyksen. Ystadin poliisi joutuu lähes koko maailmaa koskettavan katastrofin selvittäjiksi, koska tuhon valmistelut eivät mene aivan putkeen. Sattuu harmillisia kuolemantapauksia ja yksittäisiä murhia joudutaan tekemään juonen paljastumisen estämiseksi. Wallanderin henkilökohtaiset elämänhallinnan heikkoudet, tässä tapauksessa erityisesti naissuhteiden järjestämien ongelma, saavat juonen kehittelyssä aika ison roolin. Parissa aiemmassa romaanissa hänen huolettomuutensa on vaarantanut Linda -tyttären elämän. Koska liikutaan Wallanderin osaamisalueen ulkopuolella, hän turvautuu taas kiireessään paikallisen hakkerin apuun ja rikolliset pääsevät häneen käsiksi Wallanderin heikkoutta hyväksi käyttäen. Tietotekniikka ei tainnut olla Mankellinkaan vahva alue. Tässä on taas esimerkki siitä, että Mankell luo piinaavaa, suorastaan piinallista jännitystä Kurtin epäammattimaisen toiminnan takia.

Mankellin yhteiskuntajärjestyksen murentumisen teemaa suhteessa jännityksen ja rikoksen merkitykseen on hyvä verrata Hitchcockin elokuviin. Vaikka Hitchcockin teki poliittisesti viritettyjä elokuvia toisen maailmansodan ja myös kylmän sodan olosuhteisiin, hänellä ei kuitenkaan ollut koko tuotannon läpäisevää maailman analyysin teema. Mankellinkin tuotannon kokonaisuuteen mahtuu monenlaista, mutta hänen rikosromaaniensa keskeinen ajatus on, että rikosten käsittely palvelee laajempia päämääriä. Tietenkin rikosromaani täytyy juonellisesti rakentaa lajityypin logiikan mukaisesti, mutta päätavoite on muualla, maailman epäoikeudenmukaisuuksien ja epäjärjestyksen paljastamisessa. Hitchcock on ensisijaisesti jännityksen mestari, vaikka jännityksen ei tarvitse rakentua rikosten varaan. Elokuvien toimijoiden pyrkimykset tai ulkoiset tekijät ovat toissijaisia, ja jopa piilotettuna. Näistä salaisuuksia Hitchcock käytti nimitystä MacGuffin. Esimerkiksi elokuvassa Notorius, kohtalon avain jahdataan viinipulloihin piilotettua uraania. Hitchcock ei onnistunut myymään ajatusta tuottaja Selznickille, kun tämä ei voinut ymmärtää, ketä uraanin jahtaaminen kiinnostaisi. Hän myi tuotanto-oikeudet eri yhtiölle. Selznick ei ymmärtänyt, että kyseessä oli oikeastaan rakkauselokuva. Samoin voi tulkita elokuvaa Linnut, jossa linnuilla ei sinänsä ole muuta merkitystä kuin ulkoisen uhan lähteenä. Tähän voi joskus palata. Voi kuitenkin sanoa, että jännityksen alalla Hitchcock selvisi paremmin kuin Mankell, vaikka Mankellinkin kaupallinen menestys pohjautuu rikosten käsittelyyn. Kirjoista saa kuitenkin enemmän irti, kun katsoo rikosten taakse.

Romaani Ennen routaa kuvaa kristityn fanaatikon pyrkimyksiä syntisen maailman herättämiseksi väkivaltaisilla iskuilla, joita kai voi luonnehtia terrorismiksi. Iskujen kohdistuminen aluksi eläimiin korostanee niiden symbolista luonnetta. Mankell on valinnut uskonnollisen liikkeen suunnaksi kristillisen fundamentalismin varmaankin siksi, että hän on halunnut korostaa juuri tuota fanaattisuutta. Jos hän olisi kuvannut islamilaista ääriliikettä, islamilaisuus olisi todennäköisesti painottunut lukijan mielessä. Teeman historiallisina lähtökohtina ovat Jim Jonesin Temppeliseurakunta, joka teki joukkoitsemurhan Guyanassa, sekä syyskuun 11. päivän tapahtumat USA:ssa 2001. Se on Linda Wallanderin ensimmäinen virallinen työpäivä Ystadin poliisin palveluksessa. Uskonnollisten ääriliikkeiden toiminnan ymmärtäminen on haasteellista. Normaalin ajattelutavan mukaan sitä ei voi ymmärtää. Mankell korostaa, että nämä ihmiset eivät ole hulluja. Oikeuspsykiatrisessa mielessä näin varmaan onkin. He eivät toimi psykoottisessa tilassa. Heidän toimintansa on loogista, ajattelun premissit vain perustuvat ikuisina totuuksina pidettyihin, omaa aikaansa heijastaviin kertomuksiin ja niiden äärimmäisiin tulkintoihin. 

Linda on romaanin päähenkilö poliisin näkökulmasta. Jännitys rakentuu Lindan ja hänen ystäviensä kautta, mutta siinä suhteessa omena ei ole pudonnut kauaksi. Linda joutuu kiperiin tilanteisiin erilaisten sattumien, pikaisesti tehtyjen ratkaisujen ja epäonnen eli sähläämisen vuoksi. Lindan ja Kurtin suhde yksi teoksen punainen lanka. Etäännytettynä Kurt Wallanderin toiminta näyttää harkitummalta kuin aiemmissa romaaneissa, mutta Linda käyttäytyy välillä kuin kiukuttelevat teinityttö.

Wallanderin suhde isään tai oikeammin isän juuttuminen maalaamaan aina samaa kuvaa heijastaa Ruotsin menetettyä muistojen kultaamaa menneisyyttä, paikalleen jähmettynyttä kansankotia. Suhde tyttäreen puolestaan kuvastaa tulevaisuuden epävarmuutta, kun Linda vuodesta toiseen etsii omaa polkuaan. Wallanderin oman elämän kiemurat, avioero juuri ennen ensimmäistä romaania ja mukana seuraavat naishuolet, antavat samanlaista elämäntuntua kuin niin monessa muussakin poliisiromaanisarjassa. Ehkä elämän epäjärjestyksen voi katsoa heijastavat maailman kaaosta ja avioeron kuin myös Lindan aiemman itsemurhayrityksen seurausten läpikäynti ovat keinoja jättää Wallander yksin maailmaa vastaan, sen lisäksi että hän ei yleensä pyydä apua kolleegoiltaan.

Miksi kirjojen jännitys luodaan lähes aina niin, että Wallander itse tai joskus Linda ovat vaarassa? Jännitykselle varmaan saadaan kerrointa lisää – se on sitten jo melkein korkeajännitystä – kun vaarassa on päähenkilö, jonka kohtaloihin lukija on samaistunut. Silläkin seikalla on oma merkityksensä, että Wallander kokee työnsä niin henkilökohtaisesti, että hän valmis laittamaan itsensä täysillä peliin. Tämän voi myös tulkita niin, että Mankellkin laittaa itsensä peliin ja haluaa korostaa teemojen tärkeyttä. Sitä tukee se kerrontatekninen seikka, että vaikka Wallander ei suoraan ole tarinankertoja, tapahtumat usein kerrotaan hänen ajatustensa takautumien kautta. Kirjailija ujuttaa itsensä päähenkilön sisään näin Wallanderista tulee Mankellin toinen minä. Wallanderin antaumuksellinen suhde työhön tekee siitä jotain enemmän kuin vain työtä, jota tehdään palkan vuoksi. Useasti todetaan, että palkka on pieni eikä se voi olla perimmäinen motiivi. Yksityisen palveluksessa tienaisi paremmin eikä tarvitsi laittaa samalla tavalla itseään peliin, mutta mikä olisi silloin elämän tarkoitus. Eräässä viimeisen romaanin keskustelussa tukholmalaisen kollegan kanssa Wallander toteaa, että hän oppi entiseltä työtoveriltaan Rydbergiltä, että viimekätinen syy on henkilökohtainen vastuu. Sitä paitsi firman turvapäällikön urasta ei voisi kirjoittaa jännittäviä romaaneja.

Sarjan viimeinen romaani Rauhaton mies on tarinoista henkilökohtaisin. Siinä on pitkin matkaa jäähyväisten tunnelma. Wallanderin terveys reistailee huolestuttavasti ja menneisyyden haamut tunkevat elämään, jota hän nyt haluaisi elää rauhassa koiransa kanssa maalla. Hän ajautuu tutkimaan Lindan avopuolison vanhempien katoamisia omalla ajallaan ja haluaakin jättää virallisen tutkinnan Tukholman poliisille. Hän haluasi välillä irtautua hankkeesta, mutta vanha tutkijan vainu ja vastuu – eikä Tukholman tutkijakaan –  eivät jätä häntä rauhaan. Jännitysromaanin juonen tasolla liikutaan vakoilun ja turvallisuuspolitiikan vesissä, ja Mankell purkaa niitä ruotsalaisen maailmankuvan totuuksina pidettyjä ennakkoluuloja, jotka media on vuosikymmenten saatossa rakentanut. Mutta romaani on vähintään yhtä paljon Wallanderin tilinteko omasta elämästään: millaisen jäljen pikkukaupungin poliisi on jättänyt maailmanmenoon. Mankell kuljettaa Wallanderin hienovaraisesti pintajuonen mukana tämän menneisyyden eri vaiheisiin. Hienovaraisin vihje on se, kun Wallander käy tarkistamassa löytyykö hän poikasena kaivertamansa nimikirjaimet lapsuuden lähikirkon muurista. Mieleen tulee Citizen Kane -elokuvan kohtaus, jossa Rosebud-kelkka lentää liekkeihin. Romaanin surullinen loppu sinetöi sarjan kertomukseksi ruotsalaisesta yhteiskunnasta, yhdestä poliisista ja hänen elämästään.

Romaanien lukeminen peräjälkeen antaa laajemman näkökulman kuin niiden lukeminen sitä tahtia kuin ne ilmestyivät. Se on todella enemmän kuin sarja poliisiromaaneja. Sarjaan kuuluu vielä novellikokoelma Pyramidi, jonka tarinat Mankell oli kirjoittanut tavallaan harjoituksina ja taustaksi päähenkilölleen. Tämän kokoelman ensimmäisestä novellista pilkahtaa myöhemmissä romaaneissa muisto siitä, kun Wallander oli vähällä kuolla puukotukseen. Tämä elämän äärellisyyden jännite kulkee mukana läpi sarjan.