Talouden ja sosiaalisen elämän yhteys

 

Teoriamallien osuvuus

Jatketaan teollistumisen ja muuttoliikkeen tulkintaa teoriamallien vertailulla. Vertailun lähtökohta ei ole aivan reilu kaikkien mallien suhteen, koska itse ilmiö on kuvattu pääosin selvästi mitattavien muuttujien kautta. Maahanmuuttajien lukumäärä on tiedossa (huippuvuonna 1907 muuttajia oli hieman yli miljoona), ja teollisuustuotannon volyymin kasvusta on tilastot (joita en ole kaivanut esille). Maahanmuuttajien sekä jo vakiintuneen kantaväestön valintatilannetta Hirschman ja Mogford kuvaavat myös muuttajien ja kantaväestön olosuhteiden ja arvojen kautta. Pääoman omistajien eli teollisuusyrittäjien ratkaisuja he eivät kuvaa mitenkään. Ilmeisesti oletusarvo on, että pääoma vain pitää saada tuottamaan mahdollisimman paljon ja tuotannon rationalisointi oli siihen hyvä keino.

Näin kuvatun tilanteen tulkintaan sopii aika hyvin marxilainen analyysi kapitalismin hengestä, mutta myös weberiläinen arvo- ja keinopohjainen rationalismi. Pääoman kasvun kiihoke loi pohjan teollistumisen kiihdyttämiselle, ja toisaalta maahanmuuttajien valinnanmahdollisuudet ollivat rajalliset. Heidän oli järkevää ottaa sitä työtä, mitä oli tarjolla.

Hirschmanin ja Mogfordin lyhyet maininnat maaseudulla vakiintuneet asuinsijansa löytäneiden aiempien sukupolvien muuttajien arvoista antavat taas tilaa symbolisen interaktionismin tulkinta­mallille. Omalla tilalle oli totuttu itsenäisen päätöksenteon antamaan statukseen. Uusien muuttajien valtaamat suurkaupungit koettiin stereotyyppisesti turvattomina, sillä uudet tulijat olivat pääosin kotoisin Itä- ja Etelä-Euroopasta, kun aiemmin oli muutettu Pohjois-Euroopasta.

Millaisen kuvan uusien muuttajien elämäntilanteesta olisi antanut etnometodologinen tutkimus? Miten he onnistuivat luomaan sosiaalisia siteitä uudessa ympäristössä? Yksi keino oli pysytellä porukassa muiden tulijoiden kanssa, esimetkkinä New Yorkin ’Little Italy’ . Entisen elämän tarina tuotiin mukana. Kantoiko se vielä seuraaviin sukupolviin? Elämässä on muitakin ulottuvuuksia kuin työ.

Teollistumisen kuvaus lieneekin lähinnä taloustiedettä, joka kohdistuu tuotantorakenteiden ja markkinoiden analysointiin. Sosiologit ottavat nämä annettuina olosuhteina ja seuraavat, miten ihmiset niissä elämisensä asettavat. Marxilainen tulkinta tästä on taloudellisen perustan ja päällys­rakenteen erottaminen.

Ymmärrettävää on, että Hirschman ja Mogford eivät sano mitään teollisuuden päätöksen-tekijöiden ratkaisuista tai niiden motiivista. Pääoman liikelaki, voiton maksimointi, oletetaan itsestään selvyytenä. Kuitenkin päätösten takana ovat ihmiset, jotka ovat tehneet valintoja. Tuotannon rationalisoinnin tavoite syrjäytti työn mielekkyyden huomioon ottamisen. Työllistä-minen ei ollut pääoman omistajien keskeinen ajatus, mutta senkin merkitys tunnistettiin, koska palkkatyönteki­jöistä tuli myös kuluttajia, joille tuotteet myytiin. Siihen aikaan kapitalismi oli ihmisten kannalta edistyksellinen talousjärjestelmä. Henry Ford nosti työntekijöiden palkkoja ajatellen juuri heidän kulutusmahdollisuuksiaan.

Globalisaation seurausta on, että markkinat ovat laajentuneet kattamaan koko maapallon ja tuotanto kannattaa siirtää sinne, missä työvoima on halvinta. Palkkatason ja omassa maassa valmistettujen tuotteiden menekin yhteys on hävinnyt. Edulliset tuotantokustannukset ovat kilpailutekijä kansain­välisillä markkinoilla.

Finanssikapitalismi on edelleen syrjäyttänyt tuotannon ja sijoitusten antamien voittojen yhteyden. Paras tuotto päääomalle saadaan sijoittamalla olemassaolevaan omaisuuteen, jonka arvoa omaisuus­hintainflaatio nostaa. Tuo arvo on kuitenkin odotusten luoma kupla, joka puhkeaa kun suursijoittajat katsovat parhaaksi kotiuttaa voittonsa. Se on yhdenlainen Ponzi-huijaus.

Kapitalismin liikelaki ei ole luonnonvälttämättömyys vaan sosiaalinen konstruktio, jota pääoman omistajat pitävät yllä. Sen sijaan ihmisten tarve selviytyä eteen päin elämässä eteen tulevien vaikeuksien keskellä on eräänlainen luonnonvälttämättömyys. Euroopasta lähteneistä maastamuut­ta­jista monet olivat lähes pakkotilanteessa. Kotimaassa ei ollut muuta tulevaisuuden näkymää kuin kerjuu tai muu jättäytyminen toisten armopalojen varaan. Useimmille aukeni Yhdysvalloissa lopulta hyvä elämä, ainakin 30-luvun lamaan asti. Siitäkin selvittiin Rooseveltin New Deal -ohjelmalla. Taas ollaan uusien haasteiden edessä koko läntisessä maailmassa.

Tämä analyysi ei vielä anna riittäviä eväitä sen ennustamiseen, miten yhteiskunnan liikelait tulevat muuttumaan. Seuraan kuitenkin kiinnostuksella, nostaako Kiinan talousmoottori kehittyvät maat läntisten imperiumien ohi vai syökseekö ilmastonmuutos tai ydinsota meidät kurimukseen.

Yhteiskunnan dynamiikan tulkitseminen

 

Selitys ja tulkinta

Tämä on jatkoa aiemmalle esseelle, jossa esittelin yhteiskuntatutkimuksen teoriamalleja. Hain mielessäni yhteiskunnallista muutosta, joka herättäisi pohtimaan muutokseen liittyvien ilmiöiden riippuvuuksia ja jopa kausaalisuhteita, jos sellaisia voi yhteiskunnasta tunnistaa. Mieleeni tuli Yhdysvaltoihin 1800 ja 1900 -lukujen vaihteessa suuntautunut muuttoliike ja samanaikainen voimakas teollisuustuotannon kasvu. Ajatuken kimmokkeena oli aiemmin esittelemäni Stuart Ewenin kirja kulutusyhteiskunnan synnystä.

Tein verkosta haun löytääksen jonkun artikkelin, joka kokoaisi faktoja teollistumisesta ja muuttoliikkeestä. Löytyikin kiinnostava teksti, joka paneutui juuri kysymykseen muuttoliikkeen ja teollistumisen keskinäisestä vaikutussuhteesta: Charles Hirschman ja Elizabeth Mogford, Immigration and the American Industrial Revolution From 1880 to 1920. National Library of Medicine, published in final edited form as: Soc Sci Res. 2009 Dec 1; 38(4).

Artikkelin perusmotivaatio on osoittaa kattavan väestölaskentadatan analyysillä, että muuttoliik­keellä on ollut merkittävä vaikutus teolliseen vallankumoukseen Yhdysvalloissa, vaikka tekijät varovat väittämästä, että muutoliike oli vallankumouksen syy. Tuo ajanjakso pitää sisällään monia ilmiöitä, jotka kytkeytyvät toisiinsa monin tavoin. Teollistumisen muutokseen ja kasvuun kytkeytyvät tieteellistekninen kehitys (esim. sähkö voimanlähteenä), tuotantoprosessien rationalisointi (taylorismi ja fordismi, liukuhihna), maataloustuontannon tehostuminen ja työntekijöiden ”vapautuminen” muihin elinkeinoihin, muuttoliikkeen tarjoama työvoima, Euroopan väestön muuttopaineet, infra­stuktuurin kehitys (erityisesti rautatiet), kaupunkistuminen ja kulutustavaramarkkinoiden synty; tässä päälimmäisenä mieleen tulevia asioita. Muutoksen dramaattisuudesta kertoo se, että vuonna 1880 työvoimasta 48 % oli maataloustuotannossa ja 14 % teollisuus/käsityö- tuotannossa (manufacturing), vuonna 1920 kummankin osuus oli 25 %.

Muuttollikkeen vaikuttavuuden analysointia vaikeuttaa se, että intiaaniväestöä lukuunottamatta kaikki amerikkalaiset ovat maahanmuutajia tai heidän jälkeläisiään eri sukupolvien takaa. Artikkelin kirjoitajat ovat rakentaneet varsin monimutkaisen laskentamallin eri sukupolvien osuudesta erilaisissa yhteiskunnallisissa tehtävissä, johon minun ei tarvitse omassa pelkitetyssä pohdinnassani uppoutua. Yhteiskunnan toiminnan selittämisen kannalta asettuu eteen haaste, mikä ilmiö valitaan selitettäväksi ja mitkä ovat selittäviä tekijöitä, kun selvästi vaikutussuhteet ovat monensuuntaisia.

Selvää on, että teollisuustuotannon kasvu vaati työvoimaa. Sitä oli tarjolla juuri tulleilta maahanmuuttajilta kuin myös kolmen tai useamman sukupolven takaisilta muuttajilta, jotka saivat siihen asti elantonsa pääasiassa maataloudesta. Suuri osa maataloudessa työskentelevistä joutui 1800 ja 1900 -lukujen vaihteessa etsimään muita töitä, kun heidän pienet tilansa liitettiin suurempiin. Osasta tuli vuokraviljejöitä tai toisten tilojen työntekijöitä. Hekään, jotka joutuivat vaihtamaan ammattiaan, eivät olleet innostuneita muuttamaan suuriin kaupunkeihin ja palkkautumaan kurin­alaisesti johdettuihin tehtaisiin, joissa suorittavat työt oli pilkottu yksinkertaisiin osavaiheisiin. Juuri tulleiden maahanmuuttajien oli helpompi ottaa vastaan tarjolla olevia töitä tehtaissa kuin saada työtä maaseurdun pikkukaupungeista. Heidät oli puutteellisellakin kielitaidolla helppo perehdyttää noihin pilkottuihin työn suoritus­vaiheisiin, mutta maaseutukaupunkien työtehtävät eivät olleet samalla tavalla jäsentyneitä. Kolmannen ja sitä edeltävien muuttosukupolvien eurooppalaistaustaiset maaseudun asukkaat ottivat kyllä vastaan paremmin palkattuja töitä tehtaiden työnjohtajina tai jopa toimistotehtävissä.

Paitsi että maahanmuuttajat mahdollistivat tuotannon kasvun, he lisäsivät tuotteiden kysyntää. Maalla oli oltu omavaraisia eikä elintarvikkeita tai edes vaatteita ostettu valmiina. Maahanmuuttajat olivat kaupallisen tarjonnan varassa. Tämä kasvatti kauppaa ja avaroiden kuljetustarvetta. Myyntityö ja rautatiet kasvattivat nopeasti henkilöstään ja niihinkin töihin palkattiin jo Yhdysvalloissa koulunsa käyneitä tekijöitä.

Kasvuboomin maine levisi Eurooppaan ja loi kiistattoman houkuttimen Euroopasta muuttajille, joille täällä ei ollut työtä tarjolla. Siis Yhdysvaltain teollistumisen vauhti sekä kasvatti maahan­muuttoa että tarvitsi sitä kasvun ylläpitämiseksi. Tämä kiteyttää yhteiskunnallisen muutoksen systeemisen dynamiikan, tekijät vuorovaikuttavat toisiinsa eikä vaikutus ole yksisuuntainen kausaliteetti.

Vielä jää mietittävää. Yllä olevasta vaikuttavien tekijöiden luettelosta puuttuu mm. pääoma, jota tarvitaan tuotannon käynnistämiseen. Millä mystisellä voimalla se toimii? Palaan aiheeseen.

Yhteiskuntatutkimuksen haasteita

 

Ihmistieteiden näkökulmia

Ihmistieteet kattavat kaikki inhimillisen toiminnan alueet: psykologia, sosiologia sekä näitä linkittävä sosiaali-psykologia, antropologia, historia, valtio-oppi, taloustiede, oikeustiede, hallintotieteet, kielitieteet, ja eri kulttuurialojen kuten taiteiden tutkimuksen. Lääketiede tutkii ihmistä biologiselta kannalta pääosin luonnontieteellisin menetelmin. Kansanterveystiede tutkinee terveyttä yhteiskunnallisessa kontekstissa. En tässä aio esitellä näitä tieteenaloja, ja eri yliopistoissa ne ilmenenevät oppituoleittain hieman eri tavoin. Tarkoitus on yhtäältä tehdä filosofista rajankäyntiä ihmistieteistä suhteessa luonnontieteisiin ja näiden tieteenalojen periaatteellisista, erilaisista lähestymistavoista. Tässä on eräänä lhtökohtana Juntusen ja Mehtosen Ihmistieteiden filosofiset perusteet ja taustalla muu kohtalaisen laaja filosofinen ja yhteiskunnallisen kirjallisuus, jonka kaikkia lähteitä en itsekään pysty varmuudella palauttamaan mieleeni. Toisaalta, hahmottelen tulkintamallia, jolla pyrin tekemään ainakin itselleni ymmärrettäväksi maailman nykyisen tilanteen. Tähän tarjoavat hyvän ponnahduslaudan Giddensin ja Suttonin ’Sociology’ (9. laitos) sekä eräät aikalaisanalyysit.

Lähteitä on lueteltu tarkemmin tekstin lopussa. Otan kuitenkin vapauden hyvin pelkistettyyn käsitettelytapaan. Syvällisempää ja yksityiskohtaisempaa esitystä haluavat voivat kääntyä noiden kirjojen pariin.

Rajauksia

Ensimmäinen rajanveto liittyy termin ’ihmistieteet’ valintaan. Tarjolla olisivat vaihtoehtoiset nimikkeet: humanistiset tieteet, yhteiskuntatieteet ja hengentieteet. Yliopistoissa humanistiset tieteet ja yhteiskuntatieteet yleensä sijoittuvat eri tiedekuntiin ja jomman kumman nimikkeen käyttö rajaisi toisen kentän pois. Termi ’hengentieteet’ (Geisteswissenchaft) viittaa lähtökohtaisesti tiettyyn tutkimukselliseen (tulkitsevaan) lähestymistapaan.

Toinen rajanveto leikkaa itse tarkastelun ytimeen suhteessa luonnontieteisiin: Voivatko ihmistieteet tavoitella luonnontieteiden lainomaisia selityksiä (nomoteettinen tiede) vai onko niiden tehtävä tehdä ymmärrettäväksi ainutkertaisia tapahtumakulkuja (ideografinen tiede)? Se on siis rajanveto selittämisen ja ymmärtämisen välillä. Erityisen kiinnostava on tutkimusote, joka pyrkii ylittämään tuon rajan, selittämään ymmärtämisen avulla.

Ihmistieteissä joudutaan ottamaan kanta siihen, voiko objektiivinen tiede nojautua toimijoiden omaan ymmärrykseen tekojensa merkityksistä ja tavoitteista, ja voiko tutkimus luotettavasti tavoittaa ihmisten tajunnan tiloja tässä mielessä. Luonnontieteiden mallia tavoittelevat tutkimus­otteet koettavat, tai koettivat, selviytyä ilman merkitysten ymmärtämistä. Seurauksena oli kapea ihmiskäsitys eikä se nykyään liene yleinen ajatus kriittisessä yhteiskunnan tutkimuksessa, mutta vaikuttaa kylläkin yksilön reaktiivisen käyttäytymisen tutkimuksessa ja politiikkaa/ hallintoa/ markkinointia ohjaavassa sosiaaliteknologiassa.

Ihmistieteet pohjautuvat ymmärtämiseen

Toiminnan mielen ja ymmärtämisen poissulkeminen ihmistieteistä on mahdotonta. Loogisen empirismin edustajat (esim. Carnap) katsoivat, että tieteellisen ajattelun tulee perustua ’puhtaisiin’ (vielä tulkitsemattomiin) havaintoihin ja niistä loogisesti koottuihin väitteisiin. Ajatus tulkitemat­tomasta havainnosta on fantasiaa. Havainnot koetaan elämyksinä, joilla on jo jokin mieli. Suorin esimerkki on puhe, joka normaalisti aina kuullaan sanoina, väitteinä, kysymyksinä, käskyinä jne. Miten lie empiristit ovat ymmärtäneet toistensa puhetta? Tietenkin he ovat seminaareissaan eläneet normaalin arjen mukaisesti ja ajatelleet, että kun oikeasti tehdään tiedettä, niin mitään ei saa olettaa ymmärretyksi. Kuitenkin myös luonnosta tehtävät havainnot ovat jo jollain tavalla ymmärrettyjä. Tulkinnanvaraisuutta voi vähentää tekemällä havainnot mittauksilla, joiden tulos on mittavälineen antama lukuarvo. Silloin pitää tietää, mitä mitta-asteikko merkitsee mitattavien suureiden kannalta. Kun pumppaan renkaaseen ilmaa, tunnen ilmanpaineen vastuksena, mikä on useimmille epämää­räinen havainto. Painemittari näyttää paineen jossain yksiköissä, mutta se pitää osata suhteuttaa annettuun ohjearvoon.

Ihmistieteissä ei voi välttää käyttäytymiseen, toimintaan tai artefaktoihin liittyviä merkityksiä. Jos toiminnan mieli rajataan pois, niin ihmisestä tehdään ilman tietoisuutta oleva luontokappale. Näinkin ihmisten käyttäytymistä tutkitaan, kun halutaan selvittää ihmisten tiedostamatonta reagointia annettuun ärsykkeeseen. Tiedotamaton voi olla hermoston reagointia, esimerkiksi raajan vetäminen pois kivun aiheuttajasta, tai alitajuntaan vaikuttaviin viestien ohjaamaa käyttäytymistä tai tunnetiloja. Viimeksi mainittu on arkinen ilmiö mainonnassa.

Ihmisten tavoitteellisen toiminnan ja artefaktojen ymmärtämisen täytyy ottaa huomioon toimijoiden itse ymmärtämä toiminnan tai havaintojen merkitys, vaikka toimintaan voi vaikuttaa moni seikka, joita toimijat eivät aina tietoisesti osaa ottaa huomioon. Elämykseen liityvä ymmärtäminen on välitön kokemus, jota ei ole olemassa ilman ymmärtämistä. Kun kuulen suomenkielistä puhetta, kuulen sen (tavallisesti) sanoina ja ilmaisuina. En tavallisesti ihmettele sitä, että ilmaisun sanomisella on ollut tietty kesto ja minun on täytynyt jotenkin rakentaa sen merkitys peräkkäisestä äänivirrasta. Ilmaisu on mielessäni identifioituna asiana, aina jo ymmärrettynä, vaikka ilmaisun asiayhteyksien tajuaminen voikin vaatia muistelemista ja työstämistä. Kirjoitetun tekstin lukeminen sujuu yleensä vaivatta, mutta voi olla, että tätäkin tekstiä lukiessa joutuu palaamaan taakse päin.

Usein kuulee, että joku ei ymmärrä musiikkia (esim. klassista tai jazzia). Musiikin ymmärtäminen tarkoittaa sitä, että hahmottaa sen ilmaisut identifioituina palasina, jonkin kokonaisuuden osina ja suhteessa toisiinsa. Se vaatinee harjaantumista, jota ilman kuulee vain toisiinsa liittymätöntä äänivirtaa. Kun muusikolle näyttää nuotin pätkää ja kysyy, mitä tämä tarkoittaa, hän voi soittaa sen ja sanoa:”Se tarkoittaa tätä.”

Ihmisen käyttäytyminen voi tietenkin olla seurausta ärsykkeistä, joihin hän ei kykene tietoisesti reagoimaan, hormonitoiminnasta, tai harhaisesta todellisuuskäsityksestä, joka johtaa irrationaaliseen toimintaan. Todellisuuskäsitys on luonnollisesti aika sumea jatkumo. Se ulottuu psykoottisista harhoista aina faktoihin perustuvaan ja realistisesti tulkittuun tilannekuvaan. Monimutkaisessa maailmassa harvalla meistä on totuudenmukainen kuva kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu. Terve näkemys on sellainen, että voimme korjata käsityksiämme uuden tiedon pohjalta. Psykoottista mieltä ei voi suoraan puhumalla korjata, koska se ei ota vastaan korjaavaa informaatiota. Maailman­kuvan korjaaminen on valitettavan vaikeaa silloinkin, kun virheellinen maailmankuva on vallitseva näkemys. Se koetaan silloin normaalina. Irrationaalinenkin toiminta voidaan ymmärtää, kun nähdään sen taustalla oleva kertomus, johon toimijat luottavat. Viettien ja hormonien sekä toisaalta sosiaalisten normien ristipaineessa käy helposti niin, että normit unohtuvat. Eliitin sotkuja nyt selvitetään Epsteinin jälkeenjääneistä dokumenteista. Pidetään tämäkin mielessä (australialaiselle psykiatille Niall McLarenille dominointitarve on kaiken selitys).

Kun toimintaa ohjaavat mielteet saattavat syntyä epävarmalta pohjalta, on vaikea hakea toiminnalle tiukkoja lainalaisuuksia. Joten selittämisessä pitää edetä varovaisin askelin ja etsiä kiinnekohtia sieltä, missä toiminta perustuu toimijoiden elämän perustavaa laatua oleviin ehtoihin. Lähdetään liikkeelle peruspalikoista.

Kohti teoriamallia, taustakartoitus

Keskityn tässä yhteiskunnan ja sosiaalisten rakenteiden dynamiikkaan Giddensin ja Suttonin kirjan pohjalta. Sosiologian laaja sosiaalisten ilmiöiden ja tutkimusmetodien tutkimuskentän läpikäyntiin aika ja tila ei riitä, paitsi joidenkin esimerkkien kohdalla. Giddensin ja Suttonin kirjassa on 950 tekstisivua tuosta kentästä.

Keskeiset teoreettiset lähestymistavat ovat pähkinän kuoressa:

Comte – positivismi, Marx – tuotantosuhteet; Weber – selittäminen ymmärtämisen, mielenannon kautta; Durkheim, Merton, Parsons – funktionalismi, tasapaino; Simmel, Schütz – symbolinen interaktionismi, fenomenologia; Elias – rakenteiden syntyhistoria; Giddens – rakenteistuminen; Foucault, Baudrillard – postmodernismi, yhteiskunnallisen todellisuuden pohjautuminen narratiiveihin.

Positivismin kritiikki tuli käsitellyksi edellä vertailussa luonnontieteisiin, mutta käyttäytymistä ohjaavien viettien vaikutukseen palaan vielä tuonnempana. Vaikka minulla on vanhaa lukkarinrakkautta fenomenologiaa kohtaan ja vaikka luin läpi Schützin kirjan ’Sosiaalisen maailman merkityksen rakentuminen’, niin kuittaan sen lyhyesti. Schützin tavoite oli syventää Weberin ajatusta toimijan mielenannosta teoilleen, mutta hänen lähestymiskul­mansa on nurinkurinen, sosiaalisen selittäminen yksilön tietoisuuden kautta. Lopputulos on kehäpäätelmä: toiminnan mieli on se mielle, jonka nojalla toimija tekee tietyn teon. Schützkin kyllä muutaman kerran viittaa Schelerin näkemykseen, että sosiaalinen on ennen yksilöllistä ’minää’. Ja tämä on oma lähtökohtani tässä analyysissa. Toiminnan mieli voi olla olemassa vain sosiaalisessa kontekstissa. Toisaalta Schützin yksityiskohtaisilla lähimaailman analyyseilla on ollut suuri vaikutus etnometodologiaan.

Rakenteiden dynamiikan nurkkapaalut ovat dikotomiat: yksilö ja rakenne, sekä tasapaino ja konflikti. Marx selitti yhteiskunnan kehitystä rakenteiden (tuotantosuhteiden) ja konfliktin (luokkaristiriita) kautta. Funktionalistien malli pohjautui yksilön yläpuolella oleviin rakenteisiin ja tasapainon ylläpitämiseen toiminnallisuuden säilyttämiseksi. Weberin näkökulma oli yksilön arvoihin ja mielenantoon pohjautuva toiminta sekä tasapainon ylläpito näiden avulla.

Marxin mukaan kapitalismin ydin on tuotantosuhteiden (omistus­suhteiden) määrittämä luokkajako, jonka mukaisesti toimijat näkevät asemansa yhteiskunnassa. Weberin kirja ’Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki’ on keskeinen rajapaalu hänen suhteestaan Marxin historialliseen materialis­miin. Weber selitti kapitalismin synnyn yrittäjien sisäisten, uskonnollisten arvojen avulla. Pääoman kartuttamisen motiivi oli alun alkaen raamatullinen velvoite hoitaa hyvin saatu leiviskä. Sitä ei saanut haaskata turhuuksiin vaan sitä piti pyrkiä kasvattamaan. Weberin mukaan tämä ajatus oli vahva juuri kapitalismin syntysijoilla olevilla protestanttisilla alueilla.

Marxin näkemys ei ollut se, että tuotantosuhteet määräävät yhteiskunnan kehityksen ihmisisten yläpuolella olevien lainmukaisuuksen kautta vaan sen kautta, että toimijat suuntaavat elämänsä taloudellisten edellytysten kannatalta tärkeimmät ratkaisut luokka-asemansa pohjalta. Dynamiikka pelaa toimijoiden kautta.

Funktionalismi näki sosiaaliset rakenteet tai ehdot olemassa olevina tosiasioina (’thing’), jotka ihminen sisäistää sosiaalistuessaan. Oppi vertasi yhteiskuntaa orgaaniseen olentoon, jonka toiminan jatkuvuutta yhteen­toimivat elimet pitävät yllä. Ajatusmallin edelläkävijöitä olivat taloustieteiden syntyaikoina vaikuttaneet fysiokraatit.

Symbolinen interaktionismi (G.H. Mead, E. Goffman) kiisti sosiaalisten rakenteiden itsenäisen olemassaolon, koska vain yksilöt ja heidän väliset suhteet ovat todella olemassa. Oppi keskittyi mikrorason vuorovaikutukseen, jossa merkitykset syntyvät ja välittyvät. Henkilöiden identiteetti on sosiaalinen luomus, johon ihminen kasvaa lapsuuden eri vaiheiden kautta. Interaktionismi ei siis tarjoa välineitä yhteiskunnan dynamiikan valaisemiseen mutta antaa kuitenkin näkökulman sosiaalisten ilmiöiden käsitteellisiin rajauksiin, esimerkiksi siihen ’mikä on rikos’.

Saksalainen sosiologi Norbert Elias piti rakenne-toimija -dualismia filosofian perintönä, jota sosiologiasssa ei tarvita. Sosiologia tutkii ihmisiä suhteiden ja riippuvuuksien verkostossa. Yksilöt ja sosiaaliset muodostelmat eivät ole olemassa toisistaan riippumatta. Ihmisten identiteeti syntyvät näissä suhteiden verkostoissa. Giddensin ja Suttonin kirjassa kiinnittää huomiota eräs Eliaksen ajatteluun kohdistettu kritiikki (s. 97). Elias näkee yhteiskunnan tavoitteellisten toimintojen seurauk­sena, mutta yhteiskuntaa ei ole tietoisesti rakennettu. Näkemys ei anna painoa sille, että eri toimijoilla on hyvin erilaiset vaikutusmahdollisuudet. Valtiot, kansaliikkeet ja kansainväliset yritykset muokkaavat yhteiskunta omien intressien mukaisesti. (Van Krieken 1998)

Anthony Giddens julkaisi vuonna 1984 vaikuttavan kirjan ’The Constitution of Society’, jossa hän esitti rakenteistumisen teoriansa (’theory of structuration’) . Sen mukaan sosiaaliset rakenteet, normit ja merkityksen anto, ohjavat toimintaamme ja samalla me toimimalla niiden mukaisesti tuotamme nuo rakenteet yhä uudelleen, pidämme ne voimassa. Me voimme kuitenkin tietyin ponnistuksin poiketa niistä, ja kun nämä poikkeamat toistuvat, normit vähitellen muuttuvat.

Poststrukturalismi (M. Foucoult, J. Derrida, J. Kristeva) vei interaktionimin ontologista purkua pitemmälle. Foucault nosti keskiöön käsitteet valta, ideologia ja diskurssi. Hän esimerkiksi jäljitti ’hulluuden’ ymmärtämisen keskiaikaisesta ajatuksesta ’harmittomista ja oman erikoisen lahjakkuuden omaavista’ ihmisistä nykyiseen tieteelliseen, medikalisoituun näkemykseen, jossa sitä tarkastellaan sairautena, jota pitäisi hoitaa. Postmodernismi (Lyotard 1984) jätti hyvästit suurelle historialliselle kertomukselle, jossa yhteiskunta kehittyy ja edistyy kohti jotain maalia. Jean Baudrillardin mukaan hahmotamme yhteiskunnan median kertomusten, narratiivien kautta, koska se on se kuva, joka meillä on vallanpitäjistä ja julkkiksista. Todellisuutta kertomusten takaa on enää mahdoton nähdä.

Edellä olevat teoriatiivistelmät ovat valikoitu otos Giddensin ja Suttonin kirjan 3. luvusta. Kukin oppirakennelma antaa oman näkökulmansa sosiaalisen kaleidoskoopin elävään, monenkirjavaan ja toisiinsa kietoutuneeiden palasten kuvaan. Seuraavassa on hypoteettinen yritys jäsentää tuota kuvaa niin, että voimme arvioida kuvan elementtien painoarvoa kokonaisuuden kannalta, kun vielä haluan uskoa, että sellaisesta totaliteetista kuin yhteiskunta vielä voi puhua.

Yhteiskunnan moniulotteiseen muutoksen tulkintaa

Giddens ja Sutton antavat epäileviä lausuntoja siitä, voidaanko toimija-rakenne -dualismia tai tasapaino-konflikti -dualismia lopullisesti ratkaista. Yhteiskunnan muutoksen myötä nämä rajapaalut siirtyvät. Välillä rakenteet ovat vallitsevia ja tasapaino näyttää pysyvältä, välillä toimijoiden liikehdintä nostaa muutoksen tuulia. Niinpä en tällaisena kotisohvasosiologina tavoittele yleistä yhteiskunnan dynamiikan teoriaa. Yritän vain saada jotain tolkkua maailman nykymenoon. Edellä tiivistetyt selitysmallit tarjoavat kukin aineksia yhteiskunnan eri ilmiöiden tulkintaan ja rohkenen oman tiedonintresseni nojalla painottaa niitä, jotka ovat yhteiskunnan ydintoimintojen kannalta kriittisimpiä. Ydintoiminnoilla tarkoitan niitä vuorovaikutuksia, joilla yhteiskunta pitää yllä olemassaolonsa välttämättömiä ehtoja, kuten perushyödykkeiden tuotantoa.

Voimme lähteä liikkeelle toimijoiden näkökulmasta muistaen, että toiminnan mielekkyys on sosiaalisesti määräytynyt sikäli kuin toiminnoilla on merkitystä yhteiskunnan dynamiikan kannalta. Itsekseen kukin voi harrastaa mitä erilaisempia asioita, ukulelen soittoa tai askartelua. Nämä voivat kiinnostaa sosiologia, jos niistä tulee ilmiöitä, mutta saavat koota piiriinsä melkoisia kansanjouk­koja ennen kuin niillä on yhteiskunnallista merkitystä.

Kukin toimija valitsee tekonsa sen mukaan, miten hän näkee omat mahdollisuutensa toimia omaksumiensa arvojen mukaisesti siltä pohjalta, mitä reaalisia vaihtoehtoja on tarjolla, mitä oikeuksia hänellä on, mitä velvoitteita hän kokee, ja mitä kykyjä hänellä on tavoitteidensa edistämiseksi.

Suuri osa arkisista toiminnoista sujuu tottumusten mukaisesti ilman tietoista, perusteellista valinta­prosessia. Nämä toimet seuraavat vallitsevia normeja ja näin toimija pitää noita normeja yllä. Toimitaan perinteen mukaisesti. Perinteet vahvistavat rakenteita. Osa rakenteista on muodollisesti sovittuja tai säädettyjä toimintatapoja. Esimerkiksi perheen perustaminen on muodollisesti säädetty. Se on symbolisen interaktionismin kannalta tärkeä ilmiö. Avioliiton solmiminen on symbolinen teko, jonka toteuttaa rituaalinen puheakti. Perhesuhteet vaikuttavat myös verotuk­seen ja omaisuu­den hallintaan. Avioliiton käsite on muuttunut, kun monissa maissa se on mahdollista myös samaa sukupuolta olevien kesken. Muutos on ilmeisesti ollut haaste (uskonnollisille) perinteille.

Kulutuskäyttäytymistä ohjaavat säädetyt normit. Markkinoilla hinnat ovat periaatteessa samat kaikille (paitsi jos on hyvä tinkimään). Ostokset pitää maksaa valtion rahassa ja kauppiaan on hyväksyttävä raha maksuvälineenä. Nyt voi maksaa käteisellä tai kortilla, mutta ilmeisesti on suunnitelmia käteisrahan hävittämisestä. Nämäkin rakenteet muuttuvat aikanaan toimivaltaisten instituutioiden päätöksillä. Yksilön on vaikea pullikoida vastaan. Periaatteesssa on mahdollista palata omavaraistalouteen, ja se olisi kyllä merkittävä muutos, jos suuri osa ihmisistä voisi tehdä niin. Omalla kohdallani se näyttää vaikealta, kun pitäisi hankkia maata ja hevonen sekä opetella käsittelemään sitä, ja olisi muutakin hankaluutta. Se olisi kyllä iso muutos myös tuotantosuhteissa, tuntuu mahdottomalta ajatukselta että historiaa voisi näin kääntää takaisin päin.

Myös tuotantorakenteet ja tuotantosuhteet ovat laillisesti säädettyjä. Yrittäjä saa päättää siitä, mitä pääomallaan (tuotantovälineillään ja rahallaan) tekee lakien rajaamissa puitteissa. Työntenkijä on vapaa myymään työaikaansa kenelle parhaaksi näkee, kuitenkin vain niille yrityksille, jotka ovat halukkaat hänet palkkaamaan. Kukin voi harkita mahdollisuuksiaan ryhtyä yrittäjäksi tai pohtia kouluttautumistaan sellaisella alalle, joka kiinnostaisi ja tarjoaisi varmimmin hyvin palkattua työtä. Yhteiskunnan perustoiminnoista vastaavat päättäjät (usein julkishallinto, mutta myös yritykset) ratkaisevat, mitä koulutusta tarjotaan. Kouluttautumiseen vaikuttavat talouselämän tulevaisuuden näkymät. Finanssivetoinen talous on vähentänyt vetoa tekniselle alalle ja lisännyt kiinnos­tusta liiketalous- ja oikeustieteieisiin, erityisesti Yhdysvalloissa (Todd). Tämän kevään yliopisto­hauissa Suomessa kiinnostus IT-alalle on pudonnut. Onko takana pelko siitä, että tekoäly vie ohjelmoijilta työt?

Osakeyhtiön johtaja tekee yritystään koskevat päätökset asemansa mukaisesti pyrkien edistämään omistajien etua, siis voiton maksimointia. Jos hän ei näin tee, hänet pian syrjäytetään ja joku muu astuu siihen tehtävään. Moraali tai uskonnollinen vakaumus tuskin näyttelee nykyään tärkeää osaa osakeyhtiön päätöksenteossa. Taloudellisessa päätöksenteossa raha on keskeinen arvo. Toimitus­johtaja voi olla huomaavainen isä tai äiti, tai isovanhempi, mutta hän voi samalla tehdä houkut­televia sijoitus­päätöksiä, jotka tukevat ohessa Gazan kansanmurhaa. No, ehkä ne eivät enää ole houkuttelevia.

Sijoituspääoman liikkeet ja työelämä ovat myllerryksen kourissa suurelta osin globalisaation seurauksena. Nämä muutokset toteutuvat ihmisten tekemien päätösten kautta, mutta päätöksen­tekijöillä ei usein ole reaalisia vaihtoehtoja. Muutos näyttää väistämättämältä, taloudellisten ehtojen sanelemalta. Kehittyneiden markkinatalousmaiden tuotanto siirtyy Aasiaan.

Mitä valinnanmahdollisuuksia jää palkallaan elävälle ihmiselle. Teollisen tuotannon hiipumisen myötä tarjolla on pääosin rakennus- ja palveluajojen töitä, joita ei voi siirtää muualle. Työsuhteet muuttuvat lyhytkestoisiksi ja osa-aikaisiksi. Palkkoihin on vaikea vaikuttaa, kun työnhakijoita on enemmän kuin avoimia työpaikkoja. Ammattiliitot ovat järjestäytyneet työaloittain, eikä niillä ole samaa joukkovoimaa kuin ennen, jolloin työsuhteet olivat pitkäkestoisia, konkurssin uhka ei kummitellut, ja kaikki olivat järjestäytyneet. Nyt työvoima on hajautettu pieniin yrityksiin, eivätkä työntekijät tunne samalla tavalla solidaari­suutta toisten alojen työntekijötä kohtaan. Palvelualojen työvoimasta on tullut ’prekari­aattia’, kun teollisuuden duunarit olivat proletariaattia.

Yhden työnte­kijän valinnoilla on vähän merkitystä näiden rakenteiden kannalta. Kun joukkovoimaa ei ole, muutosvoima rakenteiden muuttamiseksi puuttuu. Yksittäinen työnhakija voi lähteä muualle työn perään, 60 ja 70 -luvulla Suomesta lähdettiin Ruotsiin. Jos on osaamista, voi perustaa oman yrityksen. Verkkokauppa voi madaltaa markkinoille pääsemisen kynnystä. Vuosien 2018 – 2024 aikana Suomeen perustettiin n. 75 000 uutta yritystä ja tuhansia myös lopetti toimintansta. Suomen yrityksistä alle 10 henkilön mikroyrityksiä on 96 %, n. 470 000 kpl. PK-yrityksiä (10 – 249 työntekijää) on 3,8 %. Suuryrityksiä on 0,1 % (676 kpl). Suuryritykset työllistävät n. 550 000 henekä, PK-yritykset n. 600 000 henkeä ja mikroyritykset n. 295 000 henkeä. Yhden hengen yrityksien lukumäärä on hyvin hitaasti kasvanut viimeisten 15 vuoden aikana (nyt n. 180 000) ja työllistävien yritysten määrä on vastaavasti hitaasti laskenut. Muutos ei ole mitenkään raken­teellisesti merkitsevä. Nämä Tilastokeakuksen kokoamat tiedot löytyvät Suomen yrittäjien sivuilta 

Yhteiskunnan moraalikoodi?

Paljastaako yllä pelkistetyn karusti kuvattu tilanne jotain lainalaisuutta yhteiskunnasta? Ainakin sen, että nyt raha ratkaisee. Globaaleissa vertailuissa on todettu, että rikkaan eliitin varat ovat kasvaneet roimasti, ja suuren enemmistön varallisuus on pysynyt lähes entisellään. Ilmeinen luokkaristiriita on olemassa, mutta missä on konflikti, joka voisi kääntää kehityksen. Onko edes poliittisen päätöksen­teon tasolla todellisia vaihtoehtoja? Poliittiset päätökset on kahlittu valtioiden velkakierteeseen. Kreikan irtiottosyrityksen EU kaatoi ilmoituksella, että jos Kreikka ei suostu talouden kiristyksiin, sen pankkipalvelut ajetaan alas.

Oligarkit tukevat sivussa mediaa ja ajatushautomoita, jotka varmistavat propagandallaan näiden rakenteiden jatkuvuuden. Tässä ei sinänsä tarvita mitään salaliittoa. Toiminta on talouseliitin etujen puolustamista ja siihen on rahaa tarjolla. Rahaa on kertynyt finanssipääomalle niin paljon, että tuottoisia sijoituskohteita kaikelle rahalle ei ole tarjolla. Talouseliitti on kyllä verkostoitunut puolustamaan asemiaan. Finanssiyhtiöiden johtoryhmillä on läheiset suhteet ristiinomistusten kautta ja sitten on vielä eliittiklubit, Bilderberg ryhmä ja Davosin kokoukset (Phillips). Eivätkö nämä kiinnosta sosiologeja, kun Giddens ja Sutton eivät niitä ota esille? Yksittäiseksi huomioksi jäi edellä mainittu Van Kriekenin kommentti Eliaksen ajatuksiin vaikutusryhmien erilaisesta vallasta.

Giddens ja Sutton ovat kyllä omistaneet yhden luvun poliittiselle päätöksenteolle ja kansanliik­keille. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus on esillä monessa luvussa ja Pikettyn analyysi pääomasijoi­tusten talouskasvun ylittävästä kannattavuudesta on todettu. Miljardöörien tulot ovat kasvaneet 10-11 % vuodessa inflaatiokorjausten jälkeen. Kansanliikkeiden aallon harjalla ovat ympäristökysy­mykset, suokupuolivähemmistöjenn oikeudet, ”black lives matter” jne., siis ei-materiaalista tasa-arvoa koskevat kysymykset. Nämä on varmaan tärkeitä aiheita, mutta poliittinen vasemmisto on siirtynyt taloudellisen tasa-arvon puolustamisesta identiteettiliikkeeksi. Tämä sopii eliitille, koska nämä pyrkimykset eivät uhkaa heidän valta-asemaansa.

Edellä luetelluista teoriamalleista postmodernismin kertomukset ovat nousseet muotifilosofiaksi, kun eliitin arvot ovat painuneet zombi-protestantimin nihilismiksi Toddia lainaten. Prekariaatti etsii arvojaan ja identiteettiään pirstaleisilla työmarkkinoilla.

…

Tässä oli juttua tarpeeksi yhteen artikkeliin, mutta ydinajatuksiin pitänee vielä palata.

Lähteitä:

Anthony Giddens and Philip W. Sutton, Sociology, 9th edition, Polity Press 2021
Anthony Giddens, The Constitution of Society, Polity Press 1984
Emmanuel Todd, Västerlandets nederlag, Karneval Förlag 2024; La defaite de l’Occident
Peter Phillips, Giants, The Global Power Elite, Seven Stories Press 2018
Max Weber, The Protestant Ethic and the Spirit of Capitalism, HarperCollins Academic 1991, tässä laitoksessa Giddensin esipuhe, alkuteos 1930
Afred Schütz, Sosiaalisen maailman merkityksen rakentuminen, Vastapaino 2007, alkuteos 1932

Matti Juntunen ja Lauri Mehtonen, Ihmistieteiden filosofiset perusteet, Gummerus 1977

Luonnontieteiden syntyhetkiä

 

Suuressa kuvassa totuus

Tässä kurkkaus luonnontieteellisen maailmankuvan syntyvaiheeseen 1600 -luvulle. Yleisesitys tieteellisestä maailmankuvasta on blogisarjan alkuosassa, linkki lopussa.

Luonnonilmiöiden tulkintamallien kehityskaari

Fysikaalisen todellisuuden tulkinnan käänteentekevä murros, tieteellis-tekninen vallankumous, alkoi 1600-luvulla, kun Kopernikus haastoi vakiintuneen maakeskeisen maailmankuvan aurinkokeskeisellä selitysmallilla. Kepler kehitti mallia edelleen ja Galilein kaukoputkihavainnot (Jupiterin kuut) antoivat mallille vahvistusta. Galilei antoi alkusykäyksen kokeelliselle mekaniikan tutkimukselle.

Kehityksessä ei ollut kysymys siitä, että tutkimus nyt tukeutui havaintoihin ja kokemukseen, melkeinpä päinvastoin. Aristotelinen maailmankuva rakentui juuri arkikokemuksen varaan. Esimerkiksi Aristoteleen mukaan liike saattoi jatkua vain niin kauan kuin jokin voima piti sitä yllä. Tätä väitettä tukivat jokapäiväiset havainnot, että kärryt liikkuivat vain, jos aasi veti niitä, ja pysähtyivät heti, kun aasi pysähtyi. Galilei rohkeni ajatella tuon arkikokemuksen ylittävä tulkinta: Liike jatkuu samansuuntaisesti, jos sitä ei jokin voima pysäytä. Tälle väitteelle oli vaikeampi löytää vahvistusta havainnoista. (Hänkin ymmärsi liikkeen jatkuvuuden kuitenkin perinteen mukaisesti ympyräliikkeenä.) Ptolemaioksen taivaankappaleiden liikkeiden kuvaus oli havaintojen mukainen, mutta varsin monimutkainen ympyräliikkeiden kellopeli. Siihen ei kuitenkaan onnistuttu istuttamaan aurinkokuntaan tunkeutuneen komeetan liikettä. Kaukoputken avulla saatettiin havaita Venuksen vaiheista, että Venus ei sijainnut aina maan ja auringon välissä, vaan kumpikin planeetta kiersi aurinkoa ja olivat näin välillä sen eri puolilla.

Luonnontieteen kumous merkitsi siis uutta teoreettista ajatusmallia, joka selitti havainnot täydellisemmin ja myös yksinkertaisemmin. Havainnot ja teoreettinen ajattelu vaihtoivat järjestystä. Teoreettinen ajattelu tuotti selityksen, joka voitiin testata kokeellisesti. Havainnollisia esimerkkejä tarjosi ilmanpaineen ilmiöiden tulkitseminen. Tunnettua oli, että ilmakehän massa pystyi nostamaan veden tyhjiössä 13 metriin, mutta selitykset olivat varsin spiritistisiä. Uskottiin, että nesteen ’henki’ loi putkeen kaasun, joka pysäytti nesteen tuolle korkeudelle. Pascal teki totuutta janoavalle kansalle kokeen tyyliin ’in vino veritas’. Hänen kotikaupungissaan Rouenissa lasinpuhaltajat osasivat tehdä pitkiä lasiputkia. Kaksi pitkää putkea tuettiin purjelaivan mastoon. Toiseen laitettiin vettä ja toiseen viiniä. Spiritistisiin voimiin uskovat odottivat että viinipatsas jäisi alemmaksi, koska viinissä on enemmän tuota spiritistä voimaa. Toisin kävi viini nousi vettä kevyempänä korkeammalle.

Robert Boyle jatkoi ilmapuntaritutkimuksia ja saattoi U-muotoisen putken avulla todeta, että ilma painuu putken toisessa haarassa kasaan, kun elohopeaa kaadettiin toiseen haaraan. Kokeiden tuloksena löydettiin ilmanpaineen käsite ja Boylen laki: paine ja tilavuus ovat kääntäen verrannollisia.

Luonnonilmiöt pyrittiin selittämään mekanistilla malleilla, kappaleiden välisellä vuorovaikutuksella. Voima nähtiin liikkuvien kappaleiden aiheuttamana eikä paikallaan olevien kappaleiden vetovoimaa tunnettu ennen kuin Newton loi oman mekaniikan teoriansa, jossa gravitaatio oli keskeinen käsite. Jonkinlaisen kimmokkeen hän sai gravitaation keksimiseen aikalaiseltaan Hookelta. Newton yhtenäisteoria selitti niin planeettojen liikkeet kuin omenan putoamisen maanpinnalle. Newton ei osannut selittää gravitaation syytä ja uskoi, että se jääkin selittämättä.

Yllä olevat esimerkit on poimittu Richard Westfallin kirjasta The Construction of Modern Science, Mechanisms and Mechanics. Fysiikan tutkimuksen voittokulun peräaallossa tulivat kemia ja biologia. Mutta voi ajatella, että biologiaa mekanistinen malli ei kovin pitkälle edistänyt. Kemian alalla esimerkiksi niinkin perustava ilmiö kuin palaminen sai selityksen vasta 1780-luvulla (Lavoisier).

Tämä kehityskaari antaa tukea Marxin esittämälle tieteenteoreettiselle ajatukselle, että tieteellinen näkemys (selitys, tulkinta, ymmärrys) on nousemista aistimellis-konkreettisesta abstraktioiden kautta teoreettis-konkreettiselle tasolle, abstraktista konkreettiseen. ’Konkreettinen’ tarkoittaa tässä asioiden ymmärtämistä kokonaisuuden elementteinä. Kokonaisuus on yhtenäinen, elementtien välisin yhteyksin yhteen punottu ’totaliteetti’. Aistimillisella tasolla se on sitä, miltä asiat havaintojen perusteella näyttävät olevan. Aurinko nousee ja laskee. Teoreettisella tasolla nuo ilmiöt saavat selityksen, joka paljastaa myös sen, miksi ne näyttävät siltä kuin näyttävät. Maapallon pyörimisliike näyy auringon liikkeenä.

----

Palaan ihmistieteiden tilannekuvaan seuraavassa blogissa kevään kuluessa. Johdatuksena olkoon tämän blogsarjan alkupuolella oleva teksti, tässä linkki.

https://svnpohdiskelut.blogspot.com/2016/03/maailmankuvat-tieteet.html

 

"Tämä tarina on tosi"

 

Todellisuuden sosiaalinen kontruointi

Filosofisia lähestymistapoja

Filosofit ovat lähestyneet elämismaailmaa, sitä mitä pidämme todellisena (ontologia ja tapamme ymmärtää maailma), eri näkökulmista. Heideggerin näkökulma on ’eksistentiaaliontologinen’: todellisuus jäsentyy tavastamme nähdä esineet ja asiat sitä kautta. mikä merkitys niillä on meidän toiminnassamme; pöytä ei ole esine, jolla on taso ja jalat vaan jotain, jolle voimme laskea jotain (tms); niinpä esimerkiksi kuljetuslaatikko voi palvella pöytänä. Wittgensteinin näkökulma on kielen käytössä ja siinä millaisen elämänmuodon se määrittelee (tai pitää sisällään). Kielen käyttäjien pitää tulkita toisensa yhteisessä kontekstissa, olla samalla aaltopituudella. Wittgensteinille on lähtökohtaisesti olemassa erilaisia kielipelejä. Heidegger kuvaa vain yhdenlaisen olemisen muodon, mutta se on geneerinen malli, joka saa erilaisia ilmenemismutoja: autokorjaamon väellä on omanlaisensa työvälineet ja maalarinverstaalla omansa, mutta yhteistä niille on se, että välineet ja tarvikkeet ovat ’jotain varten’. Wittgensteinilta löytyy kyllä samansuuntaisia esimerkkejä siitä, että sanojen merkitys määräytyy niiden käytön mukaan eikä siitä millaisista osista sanan viittaama objekti muodostuu.

Toimintaamme elämismaailman kielipeleissä ohjaa se, miten kannamme sisällämme toiminnan mallia. Heideggerilla yhteisen toimintatavan ja ymmärtämisen näyttäjänä on ’das Man’ , ’jokamies’, joka sanoo, kuinka asioihin elämismaailmassa suhtaudutaan. Wittgensteinin kielipeleissä niiden jäsenet tuntevat säännöt ja osaavat käyttää käsitteitä oikein eli ymmärtävät ne niin kuin ne kuuluu ymmärtää. Minulla on omaa elämää häiritsevä tottumus herätä aamulla kesken unien joskun 4-5 viiden aikaan miettimään näitä omituisia asioita. Koetin vakuuttaa itselleni, että nyt olisi järkevämpää nukkua kuin miettiä sääntöjen seuraamista. Ja voiko nukkumista ohjata säännöillä? Mutta kas, ”tuvassa hiljaisuus välillä 22 – 07, koskee myös koiria”. Siis sääntöjä on joka lähtöön.

Objektivistinen, peritty länsimaalainen näkemys olettaa ’todellisuuden’ olevan olemassa sellaisenaan aina oikein ymmärrettynä ja ihmiset vain astuvat siihen. Se annetaan meille ikään kuin se ei olisi sosiaalisesti määräytynyt, ainoana rationaalisena olemisen ympäristönä. Näin koulutus ja media sen meille tarjoaa. Muiden kulttuurien elämänmuodot kuvataan eksoottisina, primitiivisinä esiasteina.

Yllättäviä pilkahduksia näistä primitiivisistä uskomuksista voi kohdata vielä meidän sivistyneessä elämänmuodossamme. Joskus yli 40 v. sitten eräs fysiikan maisteri haastoi minun ’rationaalisen’ maailmankuvani kysymällä, miten selitän sen, että joku voi manata karhun käymään naapurin lehmän kimppuun. Näin tapahtui Kainuussa. Enpä osannut sanoa tuohon mitään, kun ei ollut käsitystä, miten usein tuollainen manaus toimi tai ei toiminut.

Miksi tätä asiaa pitää lähestyä filosofian kautta? Koska filosofia paljastaa sen, että se mitä pidämme todellisena on sosiaalisesti muodostunut elämänmuoto eli se mitä pidämme totena. Tämä ei koske vain ns. sosiaalista todellisuutta, työelämän rooleja tai sukulaisuussuhteita (ks. Berger & Luckman Social construction of reality). Myös meidän luontoa ja abstrakteja käsitteitä koskevat näkemyksemme ovat sosiaalisen muokkauksen tulosta. Fysikaalinen todellisuus tietenkin on niin kuin se on, mutta se miten me sen ymmärräme on sosiaalisesti määräytynyt. Se on kehittynyt käsitejärjestelmien muutosten kautta ja kehittyy edelleen tutkimustyön ja luovan toiminnan ansiosta.

Todellisuuskäsityksen tietoinen muokkaus

Todellisuuskäistyksemme siis muokkautuu yhteisesti jaetun käsitteistömme kautta. Tuota käsitteistöä muokkaavat tieteellinen tutkimus, taloudelliset ja poliittiset vaikuttajat, media, viihde ja kanssaihmisten kanssa kokemamme arki. Ja nämä vaikuttavat toinen toisiinsa. Politiikka ja talous vaikuttavat tutkimuksen tekemiseen jne. Nykyisen postmoderni henkinen ilmapiiri murentaa objektiivisuuteen pyrkivän tieteen uskottavuutta ja pohjustaa maailmankuvamme juurettomuutta antaen tilaa ristiriitaisille maailmankuville. 

Todellisuuskäsitys voidaan manipuloida tarinaksi, jota ei enää muutoin tarvitse todentaa, varsinkin kun se koskee oman havaintoympäristömme ylittäviä ’asiantiloja’m joita emme voi itse tarkistaa. Manipuloinnin keskeinen väline on nykyään media, joka jatkuvasti pyrkii antamaan maailmasta sen jokamiehen kuvan, puolueettoman totuuden. Filosofit eivät puutu näihin arjen epämukaviin sotkuihin vaan tarkastelevat maailmaa teoreettisena konseptina sen ulkopuolelta.

Manipuloinnin keskeinen menetelmä käyttää hyväkseen sitä elämänmuotomme peruslähtökohtaa, että ymmärrämme maailman niin kuin se yleensä ymmärretään. Media toimii näin ehkä tiedostamattaan, mutta keinot on kyllä löydetty psykologian tutkimuksen kautta (katso aiempi essee kulutusyhteiskunnan synnystä). Media kertoo asiat yleisenä näkemyksenä, jota kaikki ’järkevät ihmiset’ kannattavat. Niinpä Suomessa pidetään itsestään selvänä, että Venäjä valmistelee hyökkäystä länteen, vaikka järki sanoo, että se on mahdoton ajatus. Jeffrey Sachs totesi pitävänsä omituisena, että lännessä aikuiset ihmiset voivat ajatella näin. ”It is insane” (mieletöntä). Emmanuel Todd on paljastanut saman mielettömyyden väestötieteellisillä laskelmilla (La défaite de l’Occident, jonka ole lukenut ruotsiksi, Västerlandets nederlag).

Venäjä on kuvattu uhkaavaksi pedoksi kuin manauksilla, jotka saavat sen hyökkäämään kimppuumme. ”Mutta hyökkäsihän se Ukrainaankin”. No, Joe Bidenin ja Victoria Nulandin manaukset toimivat, koska he turvautuivat salaisiin voimiin. Minusta järkevämpi näkemys sanoo, että Venäjä ei hyökännyt Ukrainaan vaan toi joukkonsa turvaamaan Ukrainan venäläisen kansanosan elämää Luganskissa ja Donetskissa sekä poistamaan Ukrainan natsikaappauksen ja NATOn laajentumisen tuoman uhan. Tapahtumaketju oli USAn provosoima, mutta Venäjä olisi ehkä voinut reagoida aikaisemmin. Jeltsin oli lännen lumossa ja Putin aluksi liian hyväuskoinen. Venäjä oli voimaton läntisen mediamyllytyksen edessä. Kuka olisi ottanut 1990-luvulla vakavasti USAn suunnitelmia Venäjän hajottamiseksi pieniin osiin? Venäjä yritti saada turvatakuut diplomaattisin keinoin, mutta lopulta senoli pakko alkaa turvata koskemattomuutensa voimakeinoin.

Venäjä ja Ukraina olivat valmiit tekemään sopimuksen huhtikuussa 2022, mutta Länsi (erityisesti USA ja UK estivät sen Boris Johnsonin toimin). Läntisen tarinan heikkous paljastuu sen sisäisitä ristiriidoista. Yhtäältä pelotellaan, että Venäjä suunnittelee hyökätä Länsi-Eurooppaan, ja toisaalta naureskellaan, että eihän Venäjä kykene voittamaan paljon pienempää Ukrainaa. En puutu tässä Ukrainaan tämän enempää, kun siitä on oma juttunsa, jota välillä päivitän uusilla linkeillä. Yksi todistuspalanen:

 https://youtu.be/srRg5EdYFKY?si=197D1LXPMwsXAxmm

Suomessa tämä muokkaus on kaiken kattavaa yli median kentän, YLE kampanjan kärjessä. Meillä vain muutama sosiaalisen median kanava tuo esile toisen näkökulman. Myös muualla läntisessä valtamediassa on sama tilanne, mutta sosiaalisessa mediassa krittisiä näkemyksiä esille tuovia kanavia on runsaasti. Yllä kuvattu filosofinen analyysi paljastaa, miksi järkevä keskustelu eri näkemyksiä kannattavien ihmisten kesken ei onnistu. He elävät eri todellisuudessa. Ihmetyttää kyllä miten ihmiset tulevat toimeen sisäisesti ristiriitaisen 'todellisuuden' kanssa.

Ulkopuolinen todellisuus, tapahtumien kulku ja käytännön toiminta antavat peilin, jonka avulla ja järkeämme käyttäen voimme todentaa käsitystemme oikeellisuuden, jonka ensimmäinen vaatimus on ristiriidattomuus. Myös sosiaalisen todellisuuden systeemiset ominaisuudet paljastavat tarinan puutteet. Näitä paljastuksia koemme yhteiskunnallisina kriiseinä ja toimintamme aiheuttamina luonnonkatastrofeina. Tarinan takaa paljastuu toinen todellisuus.

Seuraavassa tarkastelen lyhyesti veilä kerran yhtä todellisuuden tarinaa, jota olen myös käsitellyt eri näkökulmista aiemmin.

Vapaan markkinatalouden ristiriita

Markkinataloutta (kapitalismia) puffataan konseptina, jossa jokainen ajaa omaa etuaan ja pyrkii kokoamaan mahdollisimman suuren varallisuuden, mikä sitten tuottaa tehokkaimmin hyvää kaikille. Tarjonta ja kysyntä hakeutuvat aina kohti tasapainoa, joka määrittelee tuotteiden oikean hinnan. Tarjonta koostuu kaikesta mikä voi olla kaupan, niin kulutus- ja kestohyödykkeet, palvelut, kuin myös immaterilaalioikeudet ja itse raha – lainan muodossa. Ja kaiken pitäisi olla kaupan mukaan lukien terveydenhoito, koulutus, turvallisuus, puhdas vesi ja vaikka ilma, jos se vain voitaisiin tuotteistaa. Varallisuus on näiden varantojen omistamista ja sen arvo mitataan rahassa. Tämän mallin varaan rakentuu vallitseva taloustiede ja sitä pyrkii ajamaan uusliberaali talouspolitiikka.

Malliin on sisäänrakennettu välttämättönä ehtona yhteiskunnallinen eriarvoisuus. Jos kaikilla olisi niin suuri varallisuus (rahana) tai varallisuus hankittaisiin sijoittamalla, että kenenkään ei tarvitsisi tehdä työtä, sillä varallisuudella ei olisi mitään käyttöä. Mitään ei voisi ostaa, koska kukaan ei valmista mitään. Tässä tule ilmi rahaan kytketyn varallisuus -käsitteen ristiriita. Me emme voi syödä rahaa tai pukea itseämme euroihin (varsinkaan kun ne ovat dgitaalisessa muodossa). Todellinen vauraus syntyy tekemällä työtä, ainakin toistaiseksi. Tulevaisuudessa robotit saattavat tehdä kaiken, mutta silloinkaan raha ei tee ketään onnelliseksi.

Erityisesti finanssikapitalismin nykyvaihe on tuhoutumassa omaan mahdottomuuteensa. Parhaat tuotot eivät tule sijoittamalla ihmisten elämää palvelevien tuotteiden valmistukseen vaan omaisuuteen, jonka käytöstä voidaan laskuttaa, markkinapelillä kasvaviin sijoituksiin tai joka toimii vain tuhon välineenä kuten aseet. Mediassa ylistetään talousneroina niitä, jotka ovat huomanneet sijoittaa kiinteistöihin, joiden arvo nousee sitä kautta, että yhteiskunta rakentaa niiden ympärille tarvittavan infrastruktuurin. Pienet keskusta-asunnot tuottavat paremmin kuin tilavat perheasunnot. Näitä sijoituksia varten kannattaa lyhyellä tähtäimellä ottaa lainaa – niin kauan kuin vuokratulot tai odotetut myyntivoitot ylittävät lainan koron ja lyhennykset. Tämä sijoituspeli johtaa asuntojen ja osakkeiden hintojen nousuun (omaisuus-inflaatio). Lopulta käy niin, että velat ylittävät niiden ihmisten maksukyvyn, jotka saavat tulonsa hyödykkeiden tuotannosta, kun talous kohtaa syklisen vaihtelun aallon pohjan. Tarinan lumous haihtuu ja pankeille jää omaisuutta, jonka arvo ei vastaa niitä vasten myönnettyä lainaa. Näin kävi 2008 kriisissä ja aiemmin IT-kuplassa, jossa sijoitettiin toteutumattomiin tuotto-odotuksiin. Nyt kriisi väijyy taas osakkeiden arvokuplassa.

Taloustieteelliset mallit rakentuvat rationaalisen päätöksentekijän oletukseen, joka laittaa rahansa siihen, mistä ajattelee saavansa suurimman hyödyn. Tarinan perusdoktriini on, että "ei ole ilmaisia lounaita" (Milton Friedman). Kaikki tavat kerätä voittoja ovat ansaittuja. Nyt tarinan mukaan paras hyöty tulee finanssaisijoituksista ja päätöksentekijä on rationaalinen, kun hän noudattaa tätä taloustieteen mallin ohjetta. Steve Keen kiinnitti huomiota tähän rationaalisuuden kehäpäätelmään. Näin syksyllä saamme havainnollisia todisteita rationaalista ostopäätöksistä Blackfriday huumassa. Kuinka kauan voimme elää tässä sadussa? Sijoittajille tämä tarina on tosi. Niin ajattelivat kai nekin, jotka sijoittivat rahansa Ponzi huijaukseen, kunnes totuus paljastui. Pörssin osakekauppa ei ole kenenkään yksilön juonima vedätys. Se on peli, johon osallistuminen on vapaaehtoista ja sääli niitä, joille jää käteen Musta Pekka. 

Toisaiseksi keskuspankit ovat pahimmasa hädässä pelastaneet muutamaa varoittavaa poikkeusta lukuun ottamatta pankit, joiden antamat lainat ovat jääneet maksukyvättömien velallisten kiusaksi. Kun ihmisten ostovoima hupenee velkojen maksuun, mitään ei jää muuhun kulutukseen ja tuotanto sakkaa yhä pahemmin. Nyt rahat halutaan laittaa turvaa ostamalla kultaa ja maata.

------ 

Realistinen tapahtumien kuvaus ja tulevaisuusohjelma : 

 https://www.globalpolitics.se/jeffrey-sachs-en-ny-utrikespolitik-for-europa/

Raha, vauraus ja valta

 

Rahalla saa kaikkea, ja sähkö tulee pistorasiasta. Edelliseen väitteeseen uskovat lähes kaikki, mutta jälkimmäisen väitteen kaikki ymmärtävät vitsiksi. Kuitenkin väitteiden peruslogiikka on sama, asiat ovat niin kuin ne pinnallisesti katsoen näyttävät olevan. Raha on sosiaalinen konstruktio. Sen arvo perustuu luottamukseen ja kun luottamus on mennyt, raha menettää arvonsa. Rahalla sinänsä ei saa aikaan mitään. Sillä voi ostaa palveluja ja työllä tehtyjä tuotteita. Todellisia resursseja ovat kyvykkyydet, välineet ja raaka-aineet, joiden avulla palvelut tuotetaan ja tuotteet valmistetaan. Hyvä esimerkki rahan ei-välttämättömyydestä ovat ilmaiset Linux-käyttöjärjestelmät ja sovellukset.

Rahan lumovoima on johtanut nykyiseen finanssitalouteen, jossa rahaa tehdään sijoittamalla ei vain reaaliseen tuotantoon vaan yhä enemmän kiinteistöihin ja monopolipalveluihin, joiden tuotto on vuokraa, sekä osakkeisiin, joiden arvo perustuu odotettuihin tuottoihin. Spekulantit eivät usein jää odottamaan osinkotuottoja vaan rahastavat myymällä osakkeensa parempaan hintaan kuin ovat itse maksaneet. Erityisen taitavat – tai onnekkaat – sijoittajat osaavat myydä, kun hinta on korkeimmillaan, ja ostaa kun hinnat ovat pudonneet. Mitään lisäarvoa ei ole tuotettu, mutta osakekauppa näkyy bruttokansantuotteessa. Tämä näkyy myös työmarkkinoilla niin, että lakimiehet tienaavat enemmän kuin insinöörit (Todd).

Tämän harhan varaan rakentuu uusliberaali talouspolitiikka. Palvelut yksityistetään ja kuluttajat maksavat omistajille käyttövuokraa niin paljon kuin myyjät kehtaavat pyytää. Omistamisen verotusta on kevennetty. Työn sekä kuluttamisen verotus on kiristynyt. Raha kasautuu erityisesti sijoitusyhtiöille ja niiden osakkeenomistajille. Sillä rahalla ostetaan lisää kiinteistöjä ja julkisessa hallinnassa olleita palveluja. Rahalla kustannetaan myös liberalismia kannattavien poliitikkojen vaalityö. Samalla päätösvalta palvelujen tuotannosta siirtyy oligarkeille. Uusliberalismia puolustetaan vapausaatteena ja demokratian tukijana. Vapaus tarkoittaa silloin oikeutta ostaa yhteistä omaisuutta, ja demokratia jää utuiseksi mielikuvaksi.

Johtopäätös on, että omaisuuden ja sijoitustuottojen verotuksen kiristäminen heikentää oligarkkien mahdollisuuksia valtansa kasvattamiseen, mikä siis vahvistaisi demokratiaa.

Taso -demokratiaa

 

Katselin sivusta marketin pihalla Kokoomuksen ja Perussuomalaisten vaalityötä. He olivat linnoittaneet katoksineen marketin sisäänkäynnin. Kokoomus tarjosi hernekeittoa ja persut makkaraa. Marssin linnoituksen läpi kauppaan välittämättä makkaratarjouksista. Mieleeni tuli YouTubessa Jimmy Dore -show’n vieraalta, James Corbettilta kuulemani vertaus: Poliitikot pyörivät kaksiulotteisessa maailmassa, siis tasossa, ja liikuttelevat rajattuja määrärahoja, jotka heille on ylhäältä kolmannesta ulottuvuudesta annettu. Corbett viittasi tuolla kolmannella ulottuvuudella pieneen oligarkkien joukkoon, jotka pyörittävät USA:n poliitikkoja puoluekannasta riippumatta.

Suomen kunta- ja aluevaalit ovat täydellinen esimerkki tuosta kaksiulotteisesta maailmasta. Vaalipuheissa luvataan hoitaa vanhukset ja yleinen terveydenhuolto, koulut, tiet ja kunnallistekniikka. Samaan aikaan nykyinen aluehallinto ilmoittaa yt-neuvotteluista, joista todennäköisenä seurauksena on irtisanomisia, siis palvelujen heikennyksiä. Valtakunnan tasolla sosiaalimenoja leikataan ja rahat laitetaan mitään tuottamattomiin aseisiin ja Ukrainan korruptoituneen hallinnon ja armeijan ylläpitämiseen. Tuo tapahtuu kolmannessa ulottuvuudessa, mutta sekin toiminta määrätään neljännessä ulottuvuudessa EU:n tasolla. Ja EU:n toimintaa ohjataan viidennessä ulottuvuudessa, jota hallitsee kansainvälinen finanssipääoma.

Kuvitellaan, että ostetaan turvallisuutta, ja näin leikkaukset markkinoidaan kansalle. Kuitenkin tapahtuu juuri päinvastoin. Lisätään Venäjän lännestä kokemaa uhkaa ja varustaudutaan sotaan. Tämä projisoidaan Venäjän aiheuttamaksi uhkaksi. Turvallisuutta lisäisi oikeasti se, että terveydestä pidetään huolta ja tiet ajokunnossa. Kevyenliikenteen reittien rakentaminen kohentaisi todella pyöräilijöiden turvallisuuden tunnetta. Ja niin edelleen. Mutta kaksiulotteisen maailman yllä leijuu mystinen uhka. Sen voi ymmärtää vain nostamalla katseensa rokkalautasen reunan yli ja katsoo ylöspäin.

Corbettin vertaus löytynee hänen kirjastaan ’Reportage’. Sieltä löytyy myös EU:n synnyn taustat, Bilderberg -ryhmän kokous 1950-luvulla. Laitoin kirjan tilaukseen ja palaan aiheeseen.

---

Corbettin kirja on nyt pääosin luettu. Vaikutelma on ristiriitainen. Ensiksi luin esseitä, jotka kiinnostavasti paljastivat globalistisen eliitin juonia vallan keskittämiseksi, mutta sitten kävi ilmi, että Corbettin ratkaisu ei varsinaisesti ole uhka valtaeliitille. Hän purkaa oivasti Bilderberg -ryhmän historian ja sieltä nousee esiin entinen natsi prinssi Bernhard. Ryhmän ensimmäinen kokous oli v. 1954 Bilderberg hotellissa Oosterbeekissä Hollannissa. Siellä syntyi ajatus Euroopan yhteisestä talousalueesta, joka on johtanut nykyiseen EU:hun. Mieleen nousee ajatus, että EU toteuttaa lopulta sen, mikä Saksan natsihallinnolta meni pieleen, keskitetysti hallittu Eurooppa suuryhtiöiden kurimuksessa.

Hän laittaa kuitenkin kaikki kansainväliset organisaatiot samaan nippuun, niin Bilderberg ryhmän kuin YK:n, EU:n ja Bricsin, ja lopulta myös kaikki kansallisvaltiot. Corbett kannattaa anarkismia, jolle hän on lainannut Hayekilta nimikkeen 'spontaani järjestys'. Lainaus Hayekilta sitten kertoo, että hänen globalismin kritiikkinsä on näennäistä. Hayek oli itävaltalainen taloustietelijä ja filosofi, joka kutsui koolle yhdessä von Misesin kanssa toisen keskusteluryhmän heti sodan jälkeen Sveitsiin Mont Pelier vuorella olevaan hotelliin, mistä se myöhemmin sain nimensä, Mont Pelier. Perustajien joukossa oli Chigacon yliopiston taloustieteiden kantahahmot Knight ja moni saman koulun edustaja liittyi ryhmään myöhemmin, kuten Milton Friedman ja James Buchanan. Tämä ryhmä on ollut uusliberalistisen taloustieeteen keskeinen voima. Sen keskeinen teema on vapaa markkinatalous ilman minkäänlaista valtioiden taloudellista ohjausta. Se on johtanut nykyiseen globalistiseen kehitykseen, jossa kansainvälinen finanssipääoma hallitsee markkinoiden sääntöjä. Siis tavoite on sama kuin Bilderberg ryhmällä, vapaa markkinatalous, jossa valtioille ja niiden yhteenliittymille jää vain poliisin rooli.

Corbettin anarkistinen ohjelmaa julistaa, että vallan keskittymistä ei voi voittaa äänestämällä, koska kaikki valitut vallankäyttäjät ovat aina samassa asemassa, käskemässä ja kurittamassa kansalaisia. Hän siis tosiasiassa kehottaa olemaan tekemättä mitään, ja tämä varmaan sopii hyvin valtaa pitävälle eliitille. Ei tähän viitsi paljon enempää sanoa.