Rikoskirjallisuuden viitoituksia

Tulkinta ja hämäys

Arvoitussalapoliisiromaani

Esiymmärrys on kaikkien tulkintojen äiti, vai pitäisikö sanoa esiäiti – ellei peräti esi-isä. Se on havainnon tai ilmaisun ensimmäinen, välitön tulkinta, joka ei vielä ole ehtinyt pysähtyä miettimään ja kysymään, onko tukinta tosi. Salapoliisiromaanit käyttävät hyväkseen tätä viatonta ja luonnollista kokemisen tapaa hyväkseen johdattaakseen lukijan harhaan. Agatha Christie oli tämän tekniikan mestari.

Ensi tulkinnan välittäjänä toimii joku kirjan henkilö, joka kertoo havainnon tai kuulemansa toteamuksen niin kuin hän on sen kokenut. Kaikki tietävä kirjailija-kertoja ei näin voi tehdä, koska se olisi suorastaan valehtelemista. Tarinan henkilöt toki voivat valehdella ja se suorastaan kuuluu asiaan dekkareissa. Tällä ensimmäisellä tulkinnalla viittaan kuitenkin sellaiseen tilanteeseen, jossa kirjan henkilö vilpittömästi kertoo jonkin tilanteen. Hän voi olla ”minä-kertoja” kuten vaikka Hastings joissain Christien Poirot -kirjoissa. Hastings yleensä edustaa sitä jokamiestä, joka luottaa tavanomaiseen ensi vaikutelmaan kuten lähes kaikki muutkin paitsi Poirot, joka lopulta osaa kyseenalaistaa itsestään selvinä pidetyt seikat.

Tällaisia tilanteita löytynee jokaisesta Christien dekkarista. Esimerkiksi kirjassa ”Viisi pientä possua” (Five little pigs) eräs henkilö raportoi kuulemansa taiteilijan (uhri) ja tämän vaimon (syyttömänä tuomittu) keskustelunpätkän niin, että sananvaihto koskee vaimon siskoa, vaikka tosiasiassa kyseessä on taiteilijan malli, jonka taiteilija suostuu lähettämään matkoihinsa. Väärinkäsitys on yksi tekijä virheelliseen tuomioon johtavassa tapahtumaketjussa. Tässä tarinassa tilanteen virhetulkinnoilla on suurempi osuus kuin murhaajan ovelalla suunnitelmalla. Hän paremminkin käyttää eteen tulevaa tilaisuutta hyväkseen. Vaimo taas alistuu kohtaloonsa, koska hän tulkitsee väärin siskonsa toimet ja uhrautuu tämän puolesta.

Arvoitussalapoliisiromaanien kliseemäinen kuvio on sellainen, että murhaaja kuvittelee keksineensä niin ovelan rikoksen, että hän ei paljastu, mutta nerokas etsivä ratkaisee arvoituksen. Etsivän parina toimii tavallisilla hengen lahjoilla varustettu kumppani, jonka ajattelun tavanomaisuus korostaa etsivän neroutta.

Neiti Marple puolestaan kuvataan jopa huvittuneisuutta herättävänä epätodennäköisenä salapoliisina: iäkäs vanhapiika, joka näkee tapahtumissa erikoisia samankaltaisuuksia aiempiin kokemuksiinsa joita hän muistelee sekavilla lausahduksilla. Poliisit näille sitten hymähtelevät. Marple kuitenkin osaa tulkita tilanteita toisenlaisista näkökulmista kuin useimmat muut. Esimerkiksi jutussa ”Ruumis kirjastossa” seurue kuuntelee työhuoneen oven takaa kuuluvaa kiistaa, joka antaa murhaajalle alibin. Osin paikalle tulevan teatteriohjaajan vihjeen perusteella Marple huomaa kiistan olevan vain esitys.
Kaikkinensa tämän lajityypin maailmankuva on ahdas ja pysähtynyt. Asetelmassa on aina rajattu joukko ihmisiä, joista lähes kaikkia voi epäillä murhaajiksi. Yhteiskuntajärjestystä tapahtumat eivät uhkaa eikä maailman meno muutu kirjasta toiseen, vaikka käytössä on sellaiset modernit keksinnöt kuin auto ja puhelin. Lajityypeistä voi lukea enemmän Arvaksen ja Ruohosen kirjasta ”Alussa oli murha”.

Ratkaisemisen leikissä mukana oleva lukija yrittää nähdä kirjan aikakauden ennakkoluulojen läpi ja yli ymmärtääkseen toimijoiden motiiveja, mutta rikoksen motiivien joukko on pysynyt varsin vakiona: raha, rakkaus, maine ja asema. Varsinaisia intohimorikoksia on harvemmin, ainakin Christiellä. Jos rakkaus on murhan motiivi, se on useimmiten enemmän omistamisen halua kuin rakastumista. Edellä mainitussa kirjassa Viisi pientä possua on juuri näin. Avioparin välillä on aito rakkaussuhde, mutta taiteilijan malli haluaa taiteilijan yksin itselleen, koska on hemmoteltu lapsi.

Arvoitusromaanin uskottavuutta voi arvioida sen mukaan, kuinka todenmukaiselta ja aidoilta teoksen ihmiskuvaukset vaikuttavat. Jos ja kun lukijan kiinnostus kohdistuu arvoituksen ratkaisemiseen, hänen täytyy tehdä se kirjan ehdoilla. Todenmukaisuus saa väistyä. Lajityypin brittidekkarit varmaan heijastavat englantilaisen luokkayhteiskunnan sovinnaisia käsityksiä, mutta ne pelkistävät niistä oman maailmankuvansa. Eräät kirjailijat jopa kirjoittivat sääntöjä siitä, mitä kirjoissa ei voi tapahtua: murhaaja ei voi kuulua palvelusväkeen ja murhan selitys ei saa olla yliluonnollinen (Arvas& Ruohonen). Christien ajatusmaailmassa kiinnittää huomiota esimerkiksi sellainen seikka, että taipumus rikoksiin on periytyvää. Tämä on syytä uskoa.

Sitten kun lukija on sisäistänyt kirjan maailmankuvan, hän on kypsä menemään kirjailijan syöttämiin harhautuksiin. Ja taas harmittaa.

Kovaksi keitetyt dekkarit

Yhdysvaltojen kieltolain synnyttämä laittoman liiketoiminnan nousu ja kolmekymmentäluvun lama tuottivat uuden rikoskirjallisuuden lajityypin, ”kovaksi keitetyn dekkarin” (lajityypin historiasta kts. Arvas&Ruohonen). Näissä yksityisetsivä selvittelee eteen tulevia yksityisiä ja osin yhteiskunnallisiakin pulmia. Lajityypin tunnusomainen piirre on se, että yksityisetsivä laittaa oman persoonansa ja fyysisen olemuksensa täysillä peliin ja on näin toistuvasti vaarassa. Parhaimmat lajinsa edustajat nostivat rikoskirjallisuuden yhteiskunnallisten romaanien kastiin. Tähän joukkoon luen omat suosikkikirjailijani Hammet, Chandler ja Macdonald. Verrattuna arvoitussalapoliisiromaaneihin uusi lajityyppi muutti lähes kaiken.

Etsivän toimeksianto ei ole murhan selvittäminen, koska se on poliisin tehtävä. Toimeksianto on sen sijaan kadonneen etsintä, varastetun arvoesineen (raha, koru, taulu) palauttaminen tai muu yksityisen intressin piiriin kuuluva tehtävä. Käy kuitenkin niin, että suunnilleen teoksen toisessa luvussa ruumiita alkaa ilmaantua ja ne liittyvät tavalla toisella etsivän näennäiseen päätehtävään. Etsivä huomaa kuitenkin, että poliisi ei kykene murhia ratkomaan, joten hänen on se tehtävä muun työn ohessa. Tämä suhtautuminen poliisin työhön on yhteistä aiempien salapoliisiromaanien kanssa. Kovaksi keitetyn dekkarin asenne poliisiin on vielä pari astetta kriittisempi. Poliisi-instituutio ei ole vain epäpätevä vaan myös korruptoitunut (ei tietenkään läpeensä), joten etsivä yleensä joutuu pahaan hankaukseen virkavallan kanssa. Chandlerin sankari Philip Marlowe on tuon tuostakin kuulusteltavana ja jopa pidätettynä. Marlowe kyllä antaa tunnustuksen rehdeille poliiseille. Erityisen suosion sai vuoriston pikkukaupungin sheriffi Patton, jonka vaalitunnuslause oli:”Äänestä Pattonia, hän on liian vanha menemään töihin.” (Nainen järvessä). Marlowella on myös luottamusta Pattonin aseenkäsittelytaitoon.

Asetelma ei ole tilaltaan ja alun alkaen henkilögallerialtaan rajattu kuten klassisessa salapoliisiromaanissa. Etsivä ei nuuski kartanon saleja ja pohdi tilannetta puutarhassa teetä juoden. Hän kiitää ympäri Kaliforniaa ja saattaa poiketa Las Vegasissa vastaan tulleiden käänteiden siivittämänä – aivan, Nevadaan pitää mennä lentokoneella, kun on kiire. Erityisesti Macdolnaldin etsivä Lew Archerin toimintasäde on laaja.

Toimeksiantaja on yleensä varakas, koska vaikka etsivän päiväraha on pieni, kulut kuitenkin kaikkinensa ylittävät tavallisen työtätekevän budjetin. Marlowe ei ole tässä kovin nirso. Hän voi ottaa tehtävän vastaan nimellisellä parinkymmenen taalan taksalla, jonka hän antaa takaisin (Pikku sisko), tai toimeksiantaja tekee muutoin sellaisen vaikutuksen ja tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä (Hyvästi kaunokaiseni). Hänellä on selvästi yleisinhimillistä kiinnostusta tapauksiin, vaikka leipäkin pitää tienata. Hän haistaa, että maksaja voi ilmestyä kuvaan myöhemmin. Marlowe ja Archer eivät annan rahan päättää toimintaansa. He eivät ole lahjottavissa, ei rahalla eikä rakkaudella. Usein ilmenee, että rahalla ongelmia ei ratkaista, vaan liika raha ja sen tavoittelu on ongelmien syy. He voivat kyllä hyödyntää varakkaan toimeksiantajansa asemaa selvitäkseen virkavallan ahdisteluista.

Chandlerin yhteiskunnallinen ulottuvuus ilmenee korruption paljastamisessa, rahan vallan vähättelyssä sekä ihmisten ja erityisesti pikkurikollisten motiivien lyhytnäköisyyden naurettavaksi osoittamisessa. Hän ei etsi toiminnalle syvempiä selityksiä, vaan oletus on, että jokainen tekee vapaasti omat valintansa. Motiivit ovat taas raha tai saavutetun aseman puolustaminen. Intohimo voi ajaa epätoivoisiin tekoihin, mutta rikoksia ei tehdä pikaistuksissa. Tekijä olisi voinut valita toisinkin. Marlowe näkee maailman kyynisesti eikä yritä ”ymmärtää” tekojen vaikuttimia esimerkiksi ankealla lapsuudella. Marlowe kyllä välillä avautuu palveluyrittäjien ahneudesta repiä jokainen irtoava taala ja erityisesti ravintoloiden kiireestä saada asiakkaat matkoihinsa tehdäkseen tilaa uusille. Asiakas ei koe tätä suurena menetyksenä ajatellessaan syömäänsä pika-ateriaa.

Macdonaldin tapaukset vievät yleensä menneisyyden traumoihin, jotka eivät jätä ihmisiä rauhaan vaan ajavat heidät yhä syvemmälle. Erilaiset perhe- ja suhdetragediat kummittelevat taustalla ja voivat johtaa pahasti vääristyneisiin mielentiloihin (esim. Blue hammer ja Underground man). Lew Archer toimii kuin psykoanalyytikko, joka repii auki noita traumoja.

Tämän lajityypin erityispiirre on yksityisetsivän rooli ´minä-kertojana´. Lukijalle kerrotaan silloin kaikki juonen kannalta oleelliset tapahtumat, mutta etsivä ei kuitenkaan paljasta kaikkea sitä, miten hän tapahtumat tulkitsee. Esimerkiksi Chandlerin jutussa Nainen järvessä Marlowelle paljastuu henkilöllisyyksien vaihtuminen ja etsivä Degarmon rooli paljon ennen kuin hän kertoo sen lukijalle loppuratkaisussa. Lukija voi kyllä tehdä omat johtopäätöksensä ja aavistaa, mitä oikeasti on tapahtunut.

Kerrontatapa paljastaa siis paitsi sen, mitä tapahtuu, myös sen miltä maailma kertojan silmin näyttää ja siis senkin, millainen henkilö kertoja on. Tapahtumien edetessä paljastuu, että kaikki asiat eivät ole sitä, miltä ne ensin näyttävät.

Yhden kertojan näkökulma voisi johtaa ajattelemaan, että tämän lajityypin välittämä maailmankuva on kapeampi kuin perinteisen arvoitussalapoliisiromaanin, joka saattaa käyttää monen näkökulman tekniikkaa. Minusta on kuitenkin aina tuntunut siltä, että asia on päinvastoin, ja tässä tulee kirjoituksen pihvi, joskin vain ohut lehtipihvi: Arvoitussalapolisiiromaanin lukijan täytyy hyväksyä kyselemättä kirjan maailmankuva, jota ei edes ole laveasti kirjoitettu auki. Lukijan odotetaan tuntevan ko. aikakauden sovinnainen käsitys vakiintuneesta maailmanmenosta.

Arvoitussalapoliisiromaanin logiikka on tietysti jo lähtökohtaisesti sellainen, että mikä tahansa kuvattu seikka voi toimia vihjeenä, joten realismin tavoittelu havainnoilla ympäristöstä ei toimi. Kun luemme dekkari-minä-kertojan kertomusta ja kommentteja ympäröivästä maailmasta, me luemme ne yhden henkilön näkemyksenä eikä meidän tarvitse sitä ehdottomasti hyväksyä – varsinkaan kun etsivä ei ole täydellinen ja joutuu kommelluksiin ilmeisien virheiden seurauksena. Näin kirja ei kuvaa jotain suljettua, täydellistä maailmaa. Kertoja tekee huomioita siitäkin ympäröivästä todellisuudesta, jolla ei suoraan ole vaikutusta juonen etenemiseen. Esimerkiksi Archer tekee pika-analyysin hotellin aulassa bridgeä pelaavasta seurueesta. Kuvaus on siis auki eri suuntiin ja se haastaa lukijan laventamaan tapahtumien taustoja ohi kerrotun. Tällä perusteellakin voin sanoa,  että lajityypin parhaat tuotokset ovat maailmankirjallisuutta.

Poliisiromaani

Poliisiromaanit kattavat varsin rikkaan rikoskirjallisuuden kirjon. Yhteistä niille on se, että poliisi on keskeinen toimija rikosten ratkaisemisessa. Lajityyppiin kuuluu sellaisia teoksia, joissa tapahtumia seurataan lähes koko ajan poliisin näkökulmasta, yhden etsivän tai muutaman tiimin jäsenen mukana (esim.  englantilaisen Peter Robinsonin Banks -sarja). Sitten on niitä kirjoja, joissa kuvataan myös rikollisen toimintaa ja persoonaa (tästä hyvänä esimerkkinä Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää -sarja).

Joukossa on kirjoja, joiden asetelma on melko puhtaasti arvoitusdekkari rajoitetulla epäiltyjen ryhmällä (esim. Waltarin Komisario Palmun erehdys) kuin myös niitä, joissa poliisilla ei alussa ole hajuakaan rikoksen tekijästä tai tutkimukset suuntautuvat ensin väärille jäljille (esim. Tähdet kertovat).

Yhden alalajin juuret ovat kovaksi keitettyjen dekkarien luokassa. Näissä kirjojen päähenkilö on etsivä, joka tutkii juttuja omalla tavallaan välittämättä liikoja esimiesten ohjeista. Kirjoissa heitetään usein myös varjoa korruptoituneiden poliisien ylle tai annetaan käsitys, että yhteiskunnan päättäjät tai vaikuttajat ovat poliisijohdon suojeluksessa. Tämän alalajin mestari on skotlantilainen Ian Rankin Rebus- ja Fox -kirjoillaan. Vaikka etsivän oma sääntöjen tulkinta joustaa, niin moraali on kuitenkin ehdoton. Mankelin Wallander on myös melkoinen sooloilija, mutta poliisia instituutiona hän ei aseta kyseenalaiseksi. (Wallanderista oma syvempi analyysi.) Näihin kahteen alalajiin soveltuvat siis aika pitkälle jo edellä mainitut arviot.

Poliisiromaanin perustyyppi pyrkii kuvaamaan realistisesti poliisin työtä mukaan lukien monenlaiset teknisen tutkinnan keinot. Rikostutkinta on haastavaa eikä se voi olla vain aihetodisteiden kokoamista ilman ajatustyötä ja teoretisointia siitä, mitä on tapahtunut. Poliisi kohtaa juuri sen vaikeuden, jota arvoitusten kirjoittajat käyttävät yhtenä harhautustekniikkana: mikä kaikki rikospaikalta löytynyt esineistö liittyy rikokseen? Ajatuksen lentoa voisi seurata Dexterin Morse -sarjan myötä, mutta jääköön myöhemmäksi.

Lajityypin kirjallisuuden määrä ja variaatio on niin valtava, että Suomen kesän sadepäivät eivät riitä edes pintapuoliseen analysointiin, joten katsaus päättyy nyt tähän. Taas voin suositella Arvaksen ja Ruohosen kirjaa. En ole lukenut tämän alan kirjoja mitenkään järjestelmällisesti. Aika usein on sattunut käteen sellainenkin dekkari, jota en ole pystynyt lukemaan loppuun. Tavoitteena tässä olikin vain avata suositun lukemiston tulkintatapoja maailmankuvien kontekstissa.