Taiteen kokeminen

Taiteen kokeminen, esteettinen näkökulma

Vuosi sitten (joulukuu 2016) kävin sellaisessa ”kerran elämässä” näyttelyssä, jossa oli esillä keskeisten abstraktin ekspressionismin taiteilijoiden töitä: Pollock, Rothko, Still, Newman, de Koonig, Kline, Krasner, Gorky jne. Taidesuuntauksella tarkoitetaan USA:ssa 1930-luvulta lähtien vaikuttaneita amerikkalaisia tai sinne muuttaneita taiteilijoita. Abstrakti (”ei-esittävä”) taide oli syntynyt 1910-luvun taitteessa, kehittäjinä venäläiset Kandinsky ja Malevits. Ja monta vuosikymmentä heitä ennen Turner maalasi näkymiä niin kuin hän oli ne kokenut, olivatpa ne lumimyrskyjä tai höyryveturin savuja.

En kokenut näyttelyssä mitään suurta valaistumista, koska olin jo mielessäni käsitellyt abstraktin taiteen kokemisen shokin, jos sellaisesta voi puhua. Näyttelystä jäi kuitenkin paljon sulateltavaa ja ostin mukaan myös esittelykirjan, jossa on perusteellisia artikkeleja taidesuuntauksesta. Näiden taiteilijoiden kaikki työt eivät ole abstrakteja. Moni on aloittanut teoksilla, joissa on hyvin tunnistettavia asioita. Ryhmän taiteili­joiden ensimmäiset ei-esittävät työt syntyivät 1930-luvulla ja ’40-luvulta lähtien abstrakti esitystapa oli vallitseva. Abstrakteja maalauksia voi kokea ja ymmärtää monin tavoin, mutta pohdin tässä välittömän kokemisen kysymystä tuon taidesuunnan antamien virikkeiden kautta.

Kun sulattelin näyttelyn vaikutelmia mm. metsälenkeillä, tuli mieleen, että näitä elämyksiähän voin kokea täällä metsässäkin – ja halvemmalla. En kuitenkaan olisi huomannut kokea niitä samassa määrin, vaan olisin nähnyt lähinnä puut ja korkeintaan metsän puilta. Välitön kokemuksemme on kokemus jostain, jonka tunnistamme ja nimeämme. Abstraktin taideteoksen katsojalle esittämä haaste on jättää hänet sanatto­maksi elämyksen edessä. Teos pysähdyttää katsojan kokemaan esteettisen, jota hän ei suoralta kädeltä voi nimetä – eikä teoksen nimikään avaa sitä, miten se tulisi ”ymmärtää”. Abstraktin ekspressionismin teosten nimet ovat usein vain koodeja (Still, Pollock) tai ne toteavat näkyvillä olevat värit (Rothko). Pohdis­kelujen jälkeen kriitikot ovat kyllä löytäneet tulkintoja töille – ja ihan kiinnostavia. Mutta teosten yksi tärkeä viesti on saada katsoja unohtamaan se, onko teos jonkin näköinen, ja ottamaan ensin vastaan sen puhdas esteet­tinen vaikutelma. Sen vaikutelman pohjalta voi sitten herätä kysymyksiä, mitä tämä tarkoittaa, minkä kysymysten äärelle teos katsojan vie.

Taiteen kokemisen eräs vaikeus on se, että meillä ei ole sanoja, joihin voimme elämyksemme kiinnittää. Etsimme vertauksien kautta jotain kiinnekohtia. Musiikin kohdalla tilanne on samanlainen mutta sikäli helpompi, että emme yritäkään ymmärtää musiikkia niin, että se esittäisi jotakin. Tietenkin sävellys voi sisältää viittauksia ulkoiseen äänimaailmaan (linnunlaulua tai kaupungin pauhua), mutta niitä voi pitää ulkomusiikillisina tehokeinoina, joista sitten tulee musiikin osa. Kuitenkin yhtä selittämättömäksi jää luonnon kauneuden kokemus. Sanoin sitä on vaikea tavoittaa. Lainaan Antti Hyryn romaanista Maatuuli pienen pätkän (s.135). ”Ei kukaan oikeastaan usko eikä ymmärrä, että tällaisia meriä on olemassa, hän mietti. En minä eivätkä muut. Näistä puhutaan vain. Kun aalto aallon perään tulee rantaan ja meri kohisee kuin rannaton koski, ei sitä kukaan ymmärrä. Eikä sitä, että näin maatuulella on rannassa melkein tyventä ja veden ympäröimiä luotoja siellä täällä ja kiviä ja lokkeja ja ilmaa.” Runollisella kielenkäytöllä voi tavoitella kokemuksen tunnelmaa. Hyrykin tekee niin erityisesti myöhemmässä ’Aitta’ romaanissa. Runollinen poljento on sanan keino kuvata kauneutta: ”Metsän tummuus mulle tuokaa.” (Leino) 

Hyryn vastaus mysteeriin on uskonnollinen, siis selittämätön. Kandinskykin haki selitystä teosofiasta. Voi kysyä, tarvitaanko selitystä tai sanallista kuvausta. Kuvan tai musiikin voi kokea ilman sanoja. Aivokuvanta­minen voi paljastaa, että ne koetaan monella tasolla, syvällä tunnetasolla ja symbolisina jäsennyksinä ja rakenteina. Musiikin kohdalla ainakin näitä tutkimuksia on tehty. Musiikin kuuleminen ja jopa tutun kappaleen mielessä olevan kohdan odotus nostaa dopamiinipulssin, luontaisia morfiineja eli endorfiineja alkaa erittyä, stressihormonien taso muuttuu. Miksi tällaisia reaktio ihmiselle on kehittynyt? Arvaukseni on, että ne ovat helpottaneet jatkuvaa elämiskamppailua käyvän ihmisen oloa ja antaneet mahdollisuuden rauhoittua sekä voimia selviytyä taas seuraavasta päivästä – siis taiteella on saattanut olla samanlainen tehtävä kuin uskonnolla, ja siksi uskonto näyttää tarjoavan pohjan myös ”mystiselle” taiteen kokemiselle. En pidä poissuljettuna sitä mahdollisuutta, että taiteentutkijat (en nyt tarkoita aivotutkijoita) onnistuvat kehittämään sanaston, joka tavoittaa musiikin ja abstraktinkin taiteen herättämät affektit. Se tulee luonnollisesti taiteen kehityksen jäljessä, sillä taiteilijat keksivät aina uusia juttuja. Tutkijoiden pitäisi vain huomata se, mitä meiltä puuttuu: käsitteet. Ilman niitä on vaikea käsittää mitään.

Viime aikoina on ollut esillä, että luonnossa liikkumisella on sinänsä vastaavia vaikutuksia. Stressitaso laskee ja hyvänolon hormonit heräävät. Itse olen oppinut taiteen tutkiskelusta, että se toimii katalysaattorina luonnonkauneuden vastaanottamisessa, katse herkistyy pysähtymään näkymiin, jotka aiemmin sivuutti mitäänsanomattomina. Ja toisaalta taiteellisen maun kehittyminen toppuuttelee ikuistamasta kameran karkkivärein kaikkea luonnon ”väriloistoa”. Esteettisestä maku on sumuun piirretty viiva. Taiteilijat pyrkivät sitä haastamaan ja herkistämään meitä uusille asioille. Kohta joulun alla itse kukin voi tehdä vertailuja erilaisten koristevalaistusten onnistumisesta. Siinä selvä esimerkki aiheeseen. Valoasetelmien ei tarvitse esittää mitään, ja jos ne esittävät (vaikkapa oravaa), voi kysyä tuleeko niistä hienompia. Voi ehkä sanoa, että onpa taitavasti tehty valojänis.

Taiteella on toki paljon muitakin ulottuvuuksia kuten esimerkiksi juuri se, miten teos osoittaa tekijän osaamista, teknistä taitoa. Barnett Newman ei saanut vakituista opettajan vakanssia, kun jonkin lautakun­nan mielestä hän ei osannut piirtää tarpeeksi hyvin. Hän maalasikin taulun nimeltä ”Osaammeko piirtää?”. Newmanin töiden tunnusmerkkeinä ovat tasaisen väripinnan jakavat ohuet pystyviivat (Still ja Newman kinasivat siitä, kumpi idean keksi). Töitä on tulkittu niin, että ne kuvaavat yksilöä maailman puristuksessa. En tässä mene noihin metafyysisiin tulkintoihin. Abstrakti ekspressionismi väistyi 1960-luvulla taka-alalle, kun toisen maailmansodan jälkeinen eksistentiaalinen angsti helpotti. Ekspressionismi ei enää puhutellut. Teknisesti taitavat taiteilijat halusivat erottua ”tuhertajista”, joita markkinoille ilmestyi ekspressio­nismin vanavedessä. Muotiin tulivat pop-taide, valoku­va­realismi jne. Taiteen sanoman painopiste siirtyi ikuisuus­kysymyksistä heijastamaan modernin elämän kiihkeää menoa. 

Uusia virtauksia tulee, mutta onneksi vanhemmat jäävät olemaan. Englanninkielisessä taidehistoriaa pohdiskelevassa blogissa viittasin Danton artikkeliin, jossa hän perusteli, miten uudet suuntaukset rikastavat näkemystämme menneiden aikojen taiteesta. Uusi taideparadigma luo uuden käsitteen. Ennen kuin abstraktia taidetta oli keksitty, kukaan ei voinut edes sanoa taideteoksesta, että ei tämä ainakaan ole abstraktia. Jos siis kehittäisimme sanaston, jolla voisimme kuvata abstraktien teosten antamia tunnela­tauksia, saattaisimme löytää vastaavia piirteitä varhaisemmistakin teoksista, kun katsomme niitä samojen pelkistävien lasien läpi. Ja toivoisin jopa voivani kyetä sanomaan eräille säveltäjille, että tuo kappale oli kyllä aivan ”hinki” tai ”turski”, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.  

Näyttelyn sulattelua jatkoin vielä Rothkoa käsittelevässä kirjoituksessa ja muita abstraktin ekspressionismin taiteiljoita täällä.