Chandler

Murder, business as usual

Käykäämme taas käsittelemään maailmankirjallisuutta, mitä se ikinä onkin. Kuten muissa yhteyksissä on käynyt ilmi, näkemykseni tästä aiheesta on hyvin rajallinen ja siksi voin ottaa tarkasteluun vain tarkoin valittuja esimerkkejä. Niinpä on perusteltua aloittaa Raymond Chandlerin tuotannosta. Perustelut ovat vahvat: Tuotanto on aika suppea ja minä olen lukenut kaikki romaanit ainakin kolmeen kertaan – uskoisin näin. Ja laatu täyttää maailmankirjallisuuden kriteerit. Tuotannon suppeus ei ole laadun tae, mutta se ei myöskään ole sen rasite. Se, että romaanit ovat viihdyttäviä ja nautinnollisia lukea, ei myöskään voi riistää niiltä taiteellista arvoa. Chandler asetti – aivan julkisesti – tavoitteekseen kirjoittaa hyvää kirjallisuutta ja siinä hän onnistui aika hyvin. Miten hyvin, riippuu lukija arvostuksista. 

Chandler kertoi esseessään ’The Simple Art of Murder’, mikä tekee hyvän rikosromaanin (hän käytti termiä ”detective story” eli ’dekkari’), niin hyvän, että se voidaan asettaa muun kirjallisuuden rinnalle. (Essee on julkaistu samannimisessä kokoelmassa ja myöhemmin kokoelmassa ’Pearls are a nuisance’.) Hän kyllä toteaa, että dekkari ei ole mikään merkittävä taidemuoto; merkittäviä taidemuotoja ei ole, on vain taidetta ja sitäkin hyvin vähän. Hyvät dekkarit ovat toki harvinaisempia kuin muu hyvä (’vakava’) kirjallisuus. Tämä taas on seurausta dekkarien suosiosta. Keskinkertaisetkin tuotokset julkaistaan ja ne myyvät hyvin. 

Chandlerin mielestä perinteisten ’whodunit’ arvoitusdekkarien ongelma on niiden epärealistisuus ja usein epäuskottavuus. Vaatii kirjailijalta monipuolisia kykyjä laatia hyvä looginen ongelma ja samalla luoda uskottavat henkilöhahmot. Ja mitä ovelampi murhajuoni, sitä kauemmaksi todellisuudesta loitotaan. Chandlerin näkemyksen mukaan juuri liian ovelasti suunniteltu rikos tekee dekkarista epärealistisen, ja henkilökuvauksen ohuus lisää epärealismia. Hyvän kirjallisuuden keskeinen tunnuspiirre on realistisuus.

Perinteisen dekkarin ongelmanasettelua korostaa se, että lähes kaikki henkilöt ovat epäiltyjen joukossa. Vihjeitä heitetään kaikkiin suuntiin. Oletus on, että kuka tahansa voi tehdä murhan. Se ei vaadi mitään erityistä persoonallisuuden piirrettä eikä murhaaja näytä kärsivän päälle päin näkyviä omantunnon tuskia. Christiellä ja kumppaneilla murhaaja elää muuten tavallista porvarillista elämää, jonka turvaamiseksi vain täytyy joskus tehdä jopa murha. Lajityypin sääntöhän oli, että palvelusväki ei kuulu epäiltyihin. Nämä piirteet asettavat dekkarit eri kategoriaan muun kirjallisuuden kanssa. Dekkarit huijaavat lukijaa harhaanjohtavilla vihjeillä, mutta sitähän lukija odottaakin. Lukijan kuluttajansuojaa ei ole rikottu, koska hän saa sen mitä on tilannut.

Voimme vaikka verrata perinteisiä dekkareita Dostojevskin romaaniin ’Rikos ja rangaistus’, joka on harkitsemattoman nuoren miehen kamppailua omantuntonsa kanssa. Ja jos haetaan esimerkki äärimmäisestä realistisuudesta, niin mieleen tulee Truman Capoten ’Kylmäverisesti’, joka on paitsi tarkka kuvaus todellisesta järjettömän väkivaltaisesta perhesurmasta myös syväanalyysi kaupunkiyhteisöstä ja tekijöiden persoonista. Vakavan kirjallisuuden tunnuspiirre on usein, että lukeminen vaatii ponnistelua ja mietittävää jää lukukokemuksen jälkeenkin. Viihdekirja vie lukijan mukanaan, mutta kun kirja on luettu, se on myös käsitelty.

Miten hyvin Chandlerin onnistuu tavoittaa se, millaisessa maailmassa ihmiset oikeasti elävät ja millaisia he ovat? Hän toteaa, että murhien realistinen kuvaus kertoo maailmasta, jossa gangsterit voivat hallita kansakuntia ja melkein hallitsevat kaupunkeja, jossa hotellien ja ravintoloiden omistajat ovat keränneet rahansa bordelleilla ja joissa kivat miehet pyörittävät rikollista liiketoimintaa (The simple art of murder). Eihän omantunnon tuskat hänenkään kirjojensa murhaajia vaivaa, mutta he kuitenkin erottuvat jo olemuksellaan tavallisista kahdeksasta viiteen ahertavista kansalaisista. Lain ja moraalin rajat ylittävä liiketoiminta on vain eräs liiketoiminnan muoto. Romaaneissa on aina tukku ihmisiä, jotka elävät vähintään moraalin harmaalla alueella. Murhaajia voi olla useampia (esim. ’High window’, onko tuo suomeksi Vanha kultaraha?) eikä syyllisen kiinnijääminen ole välttämättä tärkeintä. Tärkeintä voi olla jonkun syyttömän pelastaminen (High window ja Playback), paha saa palkkansa tavalla tai toisella, tuskin koskaan juttua viedään oikeuteen. Tapahtumia pyörittävä konna on usein rahan ja mukavan elämän syrjässä roikkuva epätoivoinen nainen (’Pikku sisko’ – ’Little sister’, ’Hyvästi kaunokaiseni’ – ’Farewell, my lovely’, ’Nainen järvessä’ – ’The lady in the lake’).

Sankarin täytyy olla nuhteeton kunnian mies, joka ei ole ostettavissa millään hinnalla. Hän on suhteellisen köyhä, kun tienaa elantonsa yksityisetsivänä. Hän sulautuu hyvin tavallisten ihmisten joukkoon eikä kumarra rahan tai poliisien valtaa (Chandlerin luonnehdintoja). Chandlerin sankari on yksityisetsivä Philip Marlowe. Hänen yksityisistä harrastuksistaan on kuvattu vain se, että hän tutkii shakkimestareiden pelejä kirjoista. Hän on romaanien minä-kertoja, jonka kautta Chandler kuvaa tapahtumat ja yhteiskunnan. Vaikka Marlowe ei osoita mitään kunnioitusta rikkaita kohtaan, hän kuitenkin voi käyttää heidän vaikutusvaltaansa hyväkseen, kun lähes kaikki muut – mukaan lukien korruptoituneet poliisit – ovat rahan sokaisemia. Marlowe saattaa arvioida ihmisiä toteamuksella: ”näyttää tarpeeksi köyhältä ollakseen rehellinen”. ”Jos hänen laisiaan ihmisiä olisi kylliksi, maailma olisi hyvin turvallinen paikka elää mutta ei kuitenkaan liian tylsä ollakseen elämisen arvoinen.”

Jos realistisuuden ehtona olisi mahdoton vaatimus, että kirjan pitää kertoa koko totuus, niin eihän Chandlerkaan olisi realisti. Amerikkalainenkaan yhteiskunta ei voi koostua pääasiassa roistoista, mutta niiden kahdeksasta viiteen ahertavien tavallisten ihmisten elämästä ei synny tarinaa, eikä varsinkaan rikosromaania. Marlowen lahjomattomuutta tavallinen tallaaja saattaa pitää epärealistisena tai sitä, että hän aina nousee jaloilleen kaikkien murjomisten jälkeen. Nuo kaltoinkohtelemiset puolestaan osoittavat, että hän ei ole erehtymätön. Minua kyllä viehättää juuri se, että hän suhtautuu epäkunnioittavasti suureen rahaan. Chandlerin viaksi ei voi laskea sitä, että hänen kerrontansa on sujuvaa ja dialogit nasevia, vaikka nuo ominaisuudet palvelevat samaa koukuttavaa lukukokemusta kuin muillakin dekkareilla. Itse olen nauttinut n. neljänkymmenen vuoden aikana jokaisesta uudesta lukukerrasta ja aina yhä enemmän juuri terävistä maailmanmenoa ja ihmisiä koskevista kannanotoista, kun juonen kuviot jo ovat päällisin puolin mielessä.