Murder, business as usual
Käykäämme taas käsittelemään maailmankirjallisuutta, mitä se
ikinä onkin. Kuten muissa yhteyksissä on käynyt ilmi, näkemykseni tästä
aiheesta on hyvin rajallinen ja siksi voin ottaa tarkasteluun vain tarkoin
valittuja esimerkkejä. Niinpä on perusteltua aloittaa Raymond Chandlerin
tuotannosta. Perustelut ovat vahvat: Tuotanto on aika suppea ja minä olen
lukenut kaikki romaanit ainakin kolmeen kertaan – uskoisin näin. Ja laatu
täyttää maailmankirjallisuuden kriteerit. Tuotannon suppeus ei ole laadun tae,
mutta se ei myöskään ole sen rasite. Se, että romaanit ovat viihdyttäviä ja
nautinnollisia lukea, ei myöskään voi riistää niiltä taiteellista arvoa. Chandler
asetti – aivan julkisesti – tavoitteekseen kirjoittaa hyvää kirjallisuutta ja
siinä hän onnistui aika hyvin. Miten hyvin, riippuu lukija arvostuksista.
Chandler kertoi esseessään ’The Simple Art of Murder’, mikä tekee hyvän rikosromaanin (hän
käytti termiä ”detective story” eli ’dekkari’), niin hyvän, että se voidaan
asettaa muun kirjallisuuden rinnalle. (Essee on julkaistu samannimisessä
kokoelmassa ja myöhemmin kokoelmassa ’Pearls
are a nuisance’.) Hän kyllä toteaa, että dekkari ei ole mikään merkittävä
taidemuoto; merkittäviä taidemuotoja ei ole, on vain taidetta ja sitäkin hyvin
vähän. Hyvät dekkarit ovat toki harvinaisempia kuin muu hyvä (’vakava’)
kirjallisuus. Tämä taas on seurausta dekkarien suosiosta. Keskinkertaisetkin
tuotokset julkaistaan ja ne myyvät hyvin.
Chandlerin mielestä perinteisten ’whodunit’ arvoitusdekkarien
ongelma on niiden epärealistisuus ja usein epäuskottavuus. Vaatii kirjailijalta
monipuolisia kykyjä laatia hyvä looginen ongelma ja samalla luoda uskottavat
henkilöhahmot. Ja mitä ovelampi murhajuoni, sitä kauemmaksi todellisuudesta
loitotaan. Chandlerin näkemyksen mukaan juuri liian ovelasti suunniteltu rikos
tekee dekkarista epärealistisen, ja henkilökuvauksen ohuus lisää epärealismia. Hyvän
kirjallisuuden keskeinen tunnuspiirre on realistisuus.
Perinteisen dekkarin ongelmanasettelua korostaa se, että
lähes kaikki henkilöt ovat epäiltyjen joukossa. Vihjeitä heitetään kaikkiin
suuntiin. Oletus on, että kuka tahansa voi tehdä murhan. Se ei vaadi mitään
erityistä persoonallisuuden piirrettä eikä murhaaja näytä kärsivän päälle päin näkyviä
omantunnon tuskia. Christiellä ja kumppaneilla murhaaja elää muuten tavallista
porvarillista elämää, jonka turvaamiseksi vain täytyy joskus tehdä jopa murha. Lajityypin
sääntöhän oli, että palvelusväki ei kuulu epäiltyihin. Nämä piirteet asettavat
dekkarit eri kategoriaan muun kirjallisuuden kanssa. Dekkarit huijaavat lukijaa
harhaanjohtavilla vihjeillä, mutta sitähän lukija odottaakin. Lukijan kuluttajansuojaa
ei ole rikottu, koska hän saa sen mitä on tilannut.
Voimme vaikka verrata perinteisiä dekkareita Dostojevskin
romaaniin ’Rikos ja rangaistus’, joka on harkitsemattoman nuoren miehen
kamppailua omantuntonsa kanssa. Ja jos haetaan esimerkki äärimmäisestä
realistisuudesta, niin mieleen tulee Truman Capoten ’Kylmäverisesti’, joka on
paitsi tarkka kuvaus todellisesta järjettömän väkivaltaisesta perhesurmasta
myös syväanalyysi kaupunkiyhteisöstä ja tekijöiden persoonista. Vakavan
kirjallisuuden tunnuspiirre on usein, että lukeminen vaatii ponnistelua ja
mietittävää jää lukukokemuksen jälkeenkin. Viihdekirja vie lukijan mukanaan,
mutta kun kirja on luettu, se on myös käsitelty.
Miten hyvin Chandlerin onnistuu tavoittaa se, millaisessa
maailmassa ihmiset oikeasti elävät ja millaisia he ovat? Hän toteaa, että murhien
realistinen kuvaus kertoo maailmasta, jossa gangsterit voivat hallita kansakuntia
ja melkein hallitsevat kaupunkeja, jossa hotellien ja ravintoloiden omistajat
ovat keränneet rahansa bordelleilla ja joissa kivat miehet pyörittävät
rikollista liiketoimintaa (The simple art
of murder). Eihän omantunnon tuskat hänenkään kirjojensa murhaajia vaivaa,
mutta he kuitenkin erottuvat jo olemuksellaan tavallisista kahdeksasta viiteen
ahertavista kansalaisista. Lain ja moraalin rajat ylittävä liiketoiminta on
vain eräs liiketoiminnan muoto. Romaaneissa on aina tukku ihmisiä, jotka elävät
vähintään moraalin harmaalla alueella. Murhaajia voi olla useampia (esim. ’High
window’, onko tuo suomeksi Vanha kultaraha?) eikä syyllisen kiinnijääminen ole
välttämättä tärkeintä. Tärkeintä voi olla jonkun syyttömän pelastaminen (High window ja Playback), paha saa palkkansa tavalla tai toisella, tuskin koskaan
juttua viedään oikeuteen. Tapahtumia pyörittävä konna on usein rahan ja mukavan
elämän syrjässä roikkuva epätoivoinen nainen (’Pikku sisko’ – ’Little sister’, ’Hyvästi kaunokaiseni’ –
’Farewell, my lovely’, ’Nainen
järvessä’ – ’The lady in the lake’).
Sankarin täytyy olla nuhteeton kunnian mies, joka ei ole
ostettavissa millään hinnalla. Hän on suhteellisen köyhä, kun tienaa elantonsa
yksityisetsivänä. Hän sulautuu hyvin tavallisten ihmisten joukkoon eikä kumarra
rahan tai poliisien valtaa (Chandlerin luonnehdintoja). Chandlerin sankari on
yksityisetsivä Philip Marlowe. Hänen yksityisistä harrastuksistaan on kuvattu vain
se, että hän tutkii shakkimestareiden pelejä kirjoista. Hän on romaanien
minä-kertoja, jonka kautta Chandler kuvaa tapahtumat ja yhteiskunnan. Vaikka
Marlowe ei osoita mitään kunnioitusta rikkaita kohtaan, hän kuitenkin voi
käyttää heidän vaikutusvaltaansa hyväkseen, kun lähes kaikki muut – mukaan lukien
korruptoituneet poliisit – ovat rahan sokaisemia. Marlowe saattaa arvioida
ihmisiä toteamuksella: ”näyttää tarpeeksi köyhältä ollakseen rehellinen”. ”Jos
hänen laisiaan ihmisiä olisi kylliksi, maailma olisi hyvin turvallinen paikka
elää mutta ei kuitenkaan liian tylsä ollakseen elämisen arvoinen.”
Jos realistisuuden ehtona olisi mahdoton vaatimus, että
kirjan pitää kertoa koko totuus, niin eihän Chandlerkaan olisi realisti.
Amerikkalainenkaan yhteiskunta ei voi koostua pääasiassa roistoista, mutta niiden
kahdeksasta viiteen ahertavien tavallisten ihmisten elämästä ei synny tarinaa,
eikä varsinkaan rikosromaania. Marlowen lahjomattomuutta tavallinen tallaaja saattaa
pitää epärealistisena tai sitä, että hän aina nousee jaloilleen kaikkien
murjomisten jälkeen. Nuo kaltoinkohtelemiset puolestaan osoittavat, että hän ei
ole erehtymätön. Minua kyllä viehättää juuri se, että hän suhtautuu
epäkunnioittavasti suureen rahaan. Chandlerin viaksi ei voi laskea sitä, että
hänen kerrontansa on sujuvaa ja dialogit nasevia, vaikka nuo ominaisuudet
palvelevat samaa koukuttavaa lukukokemusta kuin muillakin dekkareilla. Itse
olen nauttinut n. neljänkymmenen vuoden aikana jokaisesta uudesta lukukerrasta
ja aina yhä enemmän juuri terävistä maailmanmenoa ja ihmisiä koskevista kannanotoista,
kun juonen kuviot jo ovat päällisin puolin mielessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti