Talous ja demokratia

Demokratian loppu

Parin viime vuoden aikana on julkaistu kolme kiinnostavaa kirjaa, jotka käsittelevät taloutta ja erästä talousideologiaa, uusliberalismia: Thomas Pikettyn teos ’Pääoma 2000-luvulla, Paavo Löppösen ’Vapauden markkinat’ ja Nancy MacLeanin ’Democracy in chains’. Pikettyn varallisuuden jakautumisen historiaa ja nykytilannetta käsittelevä kirja ilmestyi Ranskassa 2013 ja suomeksi 2016, Löppösen kirja tuli markkinoille vuoden 2017 alussa ja MacLeanin kirja kesällä 2017 (suomennosta saanee odottaa). Kaksi viimeksi mainittua kirjaa käsittelevät uusliberalismia. Löppösen kirja on hyvä, kattava esitys ideologian synnystä ja kehityksestä. MacLeanin kirja toki luotaa ideologian taustoja, mutta se keskittyy kuitenkin yhden amerikkalaisen taloustieteilijän, James Buchananin ajatuksiin. Listaan voisi lisätä Juha Siltalan kirjan ’Keskiluokan nousu, lasku ja pelot’ (2017), joka keskittyy keskiluokan kokemukseen globalisaation seurauksista. Tämä kirjoitus ei ole kirja-arvostelu, vaan kirjojen tukema ja virittämä oma uhka-analyysini kapitalismin kehityksestä ja demokratian tulevaisuutta varjostavista näkymistä.

Pikettyn kuvaaman eriarvoisuuden historian voi hyvin karkeasti tiivistää näin: Euroopassa 1800-luvulla varakkain kymmenesosa väestöstä omisti kaikesta varallisuudesta 80-90%, ja ylin prosentti n. 60%; vähävaraisin puolet kansasta ei omistanut juuri mitään ja 40 prosentin keskiluokka omisti 5-10%. Ylin luokka eli pääomiensa koroilla, varakkaan henkilön vuositulot olivat vähintään 30-kertaiset keskituloon verrattuna. Amerikassa jakauma oli tasaisempi, koska pääosa väestöstä oli maahanmuuttajia, joilla ei tullessaan ollut omaisuuksia mukanaan. Euroopassa yläluokan osuus putosi jyrkästi välillä 1910 – 1950 maailmansotien ja suuren laman vuoksi. Eihän tällöinkään köyhimmän väestönosan asema varsinaisesti parantunut, mutta yläluokalla oli ollut enemmän menetettävää. Yhdysvalloissa muutos oli loivempi, koska maa ei jäänyt sodan jalkoihin. Sotien jälkeisellä kasvukaudella keskiluokan asema koheni aina 1970-luvun loppuun asti. Tällöin luotiin eurooppalainen hyvinvointivaltio. Eriarvoisuus alkoi taas kasvaa 1980-luvulle tultaessa, kun talouskasvu hidastui alle 2 prosentin, mutta pääoman tuotto pysyi 4-5 % tasolla. Eriarvoisuutta synnyttävä keskeinen talouden ”laki” on juuri epäyhtälö ”r>g” (pääoman tuottoaste suurempi kuin talouskasvu). 

Yläluokan varallisuusrakenne on muuttunut, kun perityn omaisuuden merkitys on vähentynyt 1900-luvun kriisien seurauksena. Sen sijaan tuloerot ovat revenneet, erityisesti Yhdysvalloissa, ja pääoma tuottaa vielä entiseen tapaan. Puhtaita korolla eläjiä on lähinnä ylimmässä prosentissa, mutta tietenkin perityn omaisuuden merkitys tulee palaamaan kohti 1800-luvun tilannetta, kun keskiluokankin tulot polkevat paikallaan ja varallisuus keskittyy ylimmälle kymmenykselle ja vielä nopeammin prosentille ja promillelle – sitä nopeammin mitä rikkaampi on. Piketty kyseenalaistaa kehityksen oikeutuksen. Yritysjohtajien jättipalkat eivät perustu heidän työnsä rajatuottavuuteen eikä myöskään varallisuuden kasautumiselle yli tuotta­vuuden kasvun pääoman korkojen avulla ole oikeutusta. Hän näkee kehityksen uhkaavan yhteis­kunta­järjestystä. Pikettyn ratkaisu on progressiivinen, maltillinen pääomavero (varallisuusvero), joka leikkaa varallisuuden kasautumisen huiput. Näin vältymme päätymästä tilanteeseen, jossa muutama rikkain yksilö omistaa lähes kaiken – mukaan lukien meidän kaikkien polkupyörät. Tuo heitto on Pikettyn kevennys, kun hänkään ei usko, että me voisimme alistua sellaiseen. Tätä pohdin tuonnempana.

Pikettyn kirja on hyvin maallikon ymmärrettävissä, se on kirjoitettu meille kaikille, mutta luopumatta lainkaan tieteellisistä kriteereistä. Toki sen lukeminen vaatii aherrusta, kun se on perusteellinen yli 500 sivun opus. Löppösen kirja ei pohjaudu taloushistoriaan muutoin kuin sikäli, että uusliberalismi syntyi suurelta osin juuri Euroopan yläluokan varallisuuden romahduksen seurauksena 1930-luvun laman ja toisen maailman sodan jälkeen. Ideologian perustajia olivat itävaltalaiset aatelisvesat, taloustieteilijät von Mises ja Hayek, jotka saivat tukijakseen filosofi Popperin. Amerikan puolelta joukkoon liittyivät Chicagon taloustie­teellisen koulukunnan puuhamiehet Knight, Friedman ja Buchanan tunnetuimpina (yhdistelen tässä Löppösen ja MacLeanin kirjojen tietoja), joiden pontimena oli Rooseveltin keynesiläisen valtion talouteen puuttumisen vastustaminen ja 1800-luvun alun täysin vapaan markkinatalouden ihailu. Tuottihan silloin orjuus Yhdysvalloissa maanomistajille valtavat voitot. Uusliberalismin perusajatus on, että vapaa markkina­talous toimii parhaiten, kun valtio puuttuu sen toimintaan mahdollisimman vähän. Rikastumiselle ei saa asettaa mitään rajoja. Ajatuksen puolustajat esiintyvät Adam Smithin opin (näkymättömän käden) opin jatkajina, mutta kriitikot ovat huomauttaneet, että Smith käytti termiä ’näkymätön käsi’ tasan kolmessa yhteydessä eikä hän käyttänyt sitä yhteiskunnan moraalin korvaamisen ajatuksena. 

Vapaan markkinata­louden puolustajat usein samastavat sen demokratiaan, mutta monet uusliberalistit näkevät demokratiassa myös uhan taloudelliselle toimintavapaudelle: markkinoita ei pidä alistaa demokraattiselle valvonnalle. Björn Wahlroos tiivisti ajatuksen yhden kirjansa otsikkoon, kun hän käytti ilmaisua ’enemmistön tyrannia’. James Buchanan toimi 1970-luvulla Chilen sotilasjuntan talouspoliittisena neuvontajana (matalalla profiililla) ja sai sitten 1986 taloustieteen Nobel-palkinnon (jollaista ei sanan alkuperäisessä merkityksessä ole olemassakaan).

Nancy MacLeanin kirja on eräänlainen salapoliisityö, jossa hän paljastaa Buchananin ja kumppanien juonen, miten demokratia kahlitaan (’democracy in chains’) niin, että kansanvalta ei pääse sotkemaan vapaata yritystoimintaa. Sitä häiritsevät myös mm. verotus ja ammattiyhdistysliike. MacLean on historian tutkija, joka löysi Buchananin muistiinpanot eräästä yliopiston käytöstä jääneestä rakennuksesta. Kirjan tarina alkaa 1950-luvun alusta, kun Virginian osavaltion mustat koululaiset järjestävät koululakon saadakseen samanlaiset koulun­käyntiolosuhteet kuin varakkaat valkoiset. Lakkolaisille ei käy hyvin, mutta lakko on yksi lähtökohta Buchananille alkaa kehitellä ajatusta, jossa demokratia ja tasavertaiset oikeudet syrjäytetään sellaisella demagogialla, joka kätkee todellisen tarkoitusperän eriarvoisuuden pystyttämisestä taas uudeksi normaa­liksi (niin kuin se oli 1800-luvulla). Buchanan sai Nobel-palkintonsa tutkimuksista, joiden mukaan poliittiset päättäjät eivät kykene tekemään taloudellisesti järkeviä päätöksiä, koska he yrittävät turvata oman asemansa, suomeksi sanottuna ns. siltarumpupolitiikalla. Tuohan pitää joskus paikkansa.

Tämä ajattelu onkin sitten vaivihkaa suodattunut suomalaiseenkin puheen­parteen. Eriarvoisuuden kasvattamista perustellaan sillä, että se lopulta hyödyttää kaikkia. Yliopistoihin pitäisi saada lukukausi­maksut, koska ilmainen koulutushan on tulonsiirtoa ’tulevalle hyvin ansaitsevalle eliitille’, eli siis katkaistaan varattomalta kansanosalta mahdollisuus nostaa lapsensa korkean koulutuksen vaatimiin ammatteihin ja vakiinnutetaan luokkarakenne. Julkishallinnon ylläpitämät palvelut tuomitaan lähtökohtaisesti tehotto­miksi, jotta nekin saataisiin yksityisen voiton haalimisen piiriin (siis ”tehokkaan kilpailun kautta”). Ja niin edelleen.

Voi tietenkin toivoa, että Pikettyn tutkimukset ja muut samanhenkiset ponnistelut onnistuvat kääntämään kehityksen suunnan kohti tasa-arvoisempaa talouskehitystä, mutta nykyinen poliittinen ilmapiiri ei juuri anna pohjaa tuolle toivolle. Kapitalistinen eliitti kyllä puheissa tunnustaa epätasa-arvon vaarat, mutta pelkäänpä, että tuo puhe on tarkoitettu vain torjumaan epämukavat muutokset rikkaimman promillen asemaan. Velkaiset valtiot ovat finanssipääoman taskussa ja ”pakotettuja” kuristamaan talouttaan sen ohjeiden mukaisesti. Pikettyn mukaan velat olisivat helposti hoidettavissa pääomatulojen kiristyksellä, mutta nythän valtiot vain ajautuvat kilpailemaan verojen alentamisella pitääkseen kiinni pääomista. Tarvittaisiin kansainvälisiä sopimuksia, mutta trendi tuntuu olevan kohti nationalismia ja eristäytymistä. Ns. demokraattiset vasemmistovoimat ovat aivan kädettömiä kansainvälisen kapitalismin edessä ja tuskin anarkistien katumellakat tätä suuntaa saavat kääntymään, varsinkin kun ei ole tietoa mikä heidän suuntansa olisi. Vasemmiston unelma on jossain sateenkaaren tuolla puolen, konkreettinen poliittinen tähtäin on aina seuraavissa vaaleissa ja hallituspaikassa.

Jotkut valavat uskoa muutamaan edistykselliseen miljardööriin, joiden hyväntekeväisyyteen kohdistamat lahjoitukset pelastavat maailman. Mutta tällaiset ilmiöt ovat demokratian kannalta myös hyvin kyseen­alaisia. Voimmeko tosiaan luottaa siihen, että yksitttäisten miljardöörien viisaus kohdistaa varat oikeisiin asioihin eikä meidän muiden tarvitse vaivata niillä päätämme. Rohkenen epäillä  ja millainen se yhteiskunta sitten olisi perusteiltaan? Tuossa joukossa on kuitenkin myös niitä, jotka olisivat valmiit maksamaan enemmän veroja kuin mitä he nyt maksavat. Bill Gates mm. on ilmaissut tällaisen näkemyksen, pisteet siitä. Mutta Pikettylle voi huomauttaa, että Gates ei keksinyt hiirtä.

Olen alkanut pelätä pahinta, sitä että ihmiset turtuvat pikku hiljaa etenevään eriarvoistavaan kehitykseen ja yhtenä kauniina päivänä havahtuvat siihen, että eivät omista enää yhtään mitään. En pidä omistamista sinänsä autuaaksi tekevänä asiana, mutta jos olemme joka asiassa jonkun arabiemiraatin tai muun oligarkin armoilla, elämä voi käydä tylsäksi. Miten näin voisi päästä käymään? Aika pienellä mielikuvitusharjoituksella saamme käsityksen pelottavasta tulevaisuudesta, joka voi olla vielä aika kaukana mutta kuitenkin niin lähellä. Merkit ovat jo ilmassa.

Esimerkiksi näemme Suomessa joka päivä, että valtion varat eivät riitä maantieverkoston pitämiseksi kohtuullisessa kunnossa. Suomi on liian harvaan asuttu. Järkevintä olisi siis yksityistää maantiet ja periä ylläpidon kustannukset käyttäjiltä vaikkapa GPS-seurannan avulla. Teiden omistaja olisi todennäköisesti jokin suuri kansainvälinen sijoitusyhtiö, jossa määräysvalta ehkä on Qatarin emiirillä. Liikennemäärät ratkaisevat sitten, miten laajalle tieverkon asiallinen ylläpito on kannattavaa ulottaa. Alueen ulkopuolelle ei kannata perustaa yrityksiä ja siellä olevien kiinteistöjen arvo romahtaa. Omistajat joutuvat luopumaan niistä nimellisillä purkukorvauksilla ja muuttamaan Uudenmaan pelloille pystytettyihin vuokrakyliin, ja polkupyörät kuuluvat vuokraan. (Buchanan oli sitä mieltä, että suuri osa ihmisistä voisi asua samanlaisissa slummeissa kuin latinalaisessa Amerikassa.) Eli tuota rataa, eikä siinä kaikki. Myös Kuhmon kamarimu­siikkitapahtuma pitää siirtää Tikkurilaan, koska konserttiväen tuoma liikennevirta ei auta pelastamaan Kuhmoon vieviä teitä. Mitään vallankumousta ei tule, niin ei ole käynyt missään niissä maissa, missä ihmisiltä on riistetty ihmisarvoinen elämä.

Eriarvoistumisen ongelma ei siis ole se, että muutamat rikastuvat, vaan se, että kun sillä rikastumisella ei ole mitään rajaa, he tulevat omistamaan kaiken ja päättämään kaikesta. Se on demokratian loppu ja matemaattinen välttä­mättömyys, ellei kehitykseen puututa. Ja siihen pitää puuttua ajoissa, sillä se voi olla myöhäistä silloin, kun miljardöörit määräävät ajattelumme omistamiensa tai kontrollissaan olevien tiedotusvälineiden avulla. Mutta tuohan on vielä niin kaukana…, eikä onneksi toteudu ihan minun elinaikani.

Mutta lukekaa Pikettyn kirja, jos teille vaikka syntyisi jokin positiivinen ajatus, miten kehitykseen voisi vaikuttaa. Minä raportoin heti, kun keksin oman ratkaisuni.