Bourdieun luokkateoria

Luokat ja maku

Meillä on arkiajattelussamme mielikuvat yhteiskunnan eri kerroksiin liittyvistä mauista ja tyyleistä: yläluokkainen ja hienosteleva, keskiluokkainen ja pikkuporvarillinen sekä työväenluokkainen ja rahvaanomainen, näin ehkä karkeimmalla tavalla luonnehdittuna. Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu rakensi teoksessaan Distinction ja sitä tukevassa muussa tuotannossaan kuvan, voinee sanoa jopa teorian, yhteiskunnan luokkarakenteesta, jossa maku ja tyylit ovat yhtä määrääviä luokkien ominaisuuksia kuin niihin kuuluvien ihmisten taloudellinen ja sosiaalinen asema. Tuon teorian keskeisiä käsitteitä ovat erilaiset pääoman lajit,  taloudellinen, kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma, habitus eli elämäntapa ja kenttä, jossa ihmiset  sijoittavat itsensä suhteessa toisiinsa. Ja tietenkin tärkeä asia on erottuminen eli ´distinction´,  eli juuri se mikä asettaa ihmisen pääomien virittämään kenttään.

Kentän ulottuvuudet ovat kokonaispääoma (taloudellinen ja kulttuurinen pääoma yhteensä) sekä näiden pääoman lajien jakautuminen. Esimerkiksi kokonaispääoman suhteen hallitsevaan ryhmään (dominoiva luokka) kuuluvat yhtäältä rikkaimmat ja toisaalta ne, joilla on eniten kulttuuripääomaa. Nämä eivät ole yksi ja sama porukka. Kulttuuripääoma ei ole yhtä kuin arvokkaiden kulttuurituotteiden, esimerkiksi arvotaiteen, omistaminen. Enemmänkin se merkitsee kykyä ”kuluttaa” kulttuurin tuotoksia, sitä haastavampia mitä enemmän on pääomaa. Eri pääoman lajeilla voi virittää kenttiä monin tavoin.

Teorian tukena on Ranskassa 1960-luvulla tehdyt kyselytutkimukset ja muu tilastotieto sen ajan ranskalaisesta yhteiskunnasta. (Alkuteos julkaistiin 1979 (?) ja englanninkielinen käännös 1984.) Luokkayhteiskunnan tietyt piirteet ovat ilmeisesti olleet Ranskassa ilmeisempiä kuin Suomessa (esimerkiksi aatelisto), ja maailma on muuttunut paljon neljässäkymmenessä vuodessa, mutta luokkien ja siirtymien kuvaukset juuri tyylien ja makujen kannalta ovat mielenkiintoisia. Bourdieun lähestymiskulma pohjautuu kuitenkin talouteen ja ammatteihin. Kun erilaiset maut sitten kytketään näihin, tulos vaikuttaa ensi lukemalta stereotyyppiseltä, varsinkin kun tilastoaineisto ei aina anna niin selväpiirteistä kuvaa ryhmien makujen eroista. En nyt aluksi jumitu tähän ongelmaan.

Maku koskee kaikkia elämän alueita, eri taiteenaloja, kodin sisustamista, pukeutumista, ruokaa (mitä syöt ja miten), kanssakäymistä, lehtien lukemista, urheilua ja mitä vielä, niin politiikkaa. Makua ohjaa ensin varsin pitkälle kotitausta, sitten koulutuksen myötä hankittu koulutus ja lopulta kiinnittyminen omaan viiteryhmään, joka taas haluaa erottua muista ja erityisesti sitä ”alempana” olevasta ryhmästä. Yläluokan ja vähäväkisemmän joukon välisen ulottuvuuden luo suhde välttämättömään tai lievemmin sanottuna toiminnallisesti tarkoituksenmukaiseen. Yläluokan makua leimaa pidättäytyminen, mahdollisuus nauttia asioista ilman että nautinto tyydyttää sen hetkisen tarpeen, esimerkiksi nälän tai ”hetken nautinnon”. Tällä on tietenkin historialliset, taloudelliset juurensa, ja aiheesta kirjoitti jo ainakin Kant. Yläluokan hienoihin pöytätapoihin kuuluu, että ruokalajit tarjotaan järjestyksessä ja kaikille yhtä aikaa; santsaaminen (ja koko termi on tietenkin sopimaton) on pidättyvää. Nälän tyydyttäminen ei ole niin tärkeää kuin muodollisen pöytä-järjestyksen noudattaminen.  Sen sijaan ranskalaisessa rahvaan pöydässä kaikki ruokalajit ovat tarjolla ja varsinkin miehet ottavat lisää oman halunsa mukaan, ja ruoka on tietenkin hyvin ravitsevaa. Vastaavasti viihteellä on alaluokkainen leima, koska sen kokeminen on helppoa eikä vaadi pitkää sulattelua. Tyydytyksellä panin merkille Bourdieun kyselyissä ilmenevän seikan, että murtomaahiihto edustaa aristokraattista askeettisuutta. Jos taas haluaa erottua varallisuudellaan, suuntaa Alppien laskettelukeskuksiin.

Yläluokan sisällä taloudellisen pääoman haltijat (dominoiva osa) edustavat tyypillisesti kulttuurisesti vakiintunutta makua ja haastajaryhmä (intelligentsia, taiteilijat) edustaa avantgardea, joka vasta hakee hyväksyntää. Kulttuuripääoman merkitys näkyy toki  mieltymyksissä vakiintuneen taiteen suhteen. Niinpä Verdin La Traviata tai Straussin klaanin valssit miellyttävät perusporvarillista makua enemmän kuin Bachin Goldberg-muunnelmat, jotka eivät enää ole mitään avantgardea. Sellaista ehkä edusti kyselyissä Ravelin konsertto vasemmalle kädelle kyselyn laatijoiden mielessä. Täällä kisataan itse korkeakulttuurisen maun määrittelystä.

Keskiluokkaista pikkuporvarillista makua Bourdieu luonnehtii termillä ”kulttuurinen pyrkimys” (englanninkielisessä laitoksessa ”cultural goodwill”, jolle en nyt keksi parempaa käännöstä). Tämä luokka haluaa samaistua yläluokkaan, mutta pyrkimystä leimaa kuitenkin jonkinlainen liiallinen yrittäminen. Koti sisustetaan sisustuslehtien vihjeiden avulla muistuttamaan lehdissä esiteltyjä edustuskoteja, huonekalut ovat huokeampia jäljitelmiä ja tilat suunnitellaan mukautumaan eri käyttötarkoituksiin. Se, että pitää enemmän Vivaldin Neljä vuodenaikaa -konsertoista kuin valssista Tonava kaunoinen, osoittaa kulttuuriarvojen suhteen hienostuneempaa makua, kuin myös se, että käy nykytaiteen museoissa. Vähemmällä kulttuuripääomalla varustetut ovat sitä mieltä, taide on hienoa mutta vaikeaa. Hyvä esimerkki pikkuporvarillisista pyrkimyksistä oli 'Pokka pitää' TV-sarjan Hyacinth, joka panosti kaikkensa saadakseen elämänsä näyttämään hienommalta.

Työväenluokkaista makua luonnehtii tarpeellisen ja tarkoituksenmukaisen arvostaminen. Muodin mukainen pukeutuminen ei ole suuressa arvossa. Mieluummin ostetaan käytännöllistä ja kestävää, kun monissa pikkuporvarillisissa ammateissa odotetaan tietyn pukeutumiskoodin noudattamista.

Muoti onkin hyvä ilmiö osoittamaan maun merkityksen erottautumisen keinona. Jos muodilla ymmärretään sellaista säännöllisesti kausittain vaihtuvaa tyyliä, niin muodin seuraamisen tarkoitus on vain erottautua massasta. Muotia ei voi seurata puolen vuoden viiveellä. Tai voi, mutta silloin katu-uskottavuus kärsisi kohtalokkaasti. Siksi alennusmyynnit on kohdennettu niille, jotka eivät seuraa muotia. 

Toinen mieleeni tuleva esimerkki erottautumisesta ovat ne järjettömät hinnat, joita upporikkaat maksavat taideteoksista huutokaupoissa. Näin he osoittavat meidän köyhempien paikan yhteiskunnan kentässä. Nuo hinnat eivät kuitenkaan todista rikkaiden suuresta kulttuuripääomasta, vaan ne ovat yritys muuttaa taloudellinen pääoma kulttuuripääomaksi. Se on kuitenkin väärinkäsitys. Kun Christies on perustanut huutokauppakeskuksen Kiinan markkinoille, niin ostajille pitää erikseen kertoa, mihin kannattaa sijoittaa. Areenasta saattaa vielä löytyä hyvä dokumentti ”Taiteen hinta ja arvo”.

Bourdieu käsittelee kiinnostavasti myös siirtymiä luokasta toiseen ja siinä katsannossa olen pohtinut omaa kehitystäni työväenluokan taustalta sivistyneistöön, vaikka en kuitenkaan ammatillisessa mielessä identifioi itseäni siihen ryhmään.. Eräistä vanhoista tottumuksista en ole oikein päässyt irti. Esimerkiksi muodolliset pöytätavat vaikuttavat minusta joskus huvittavilta, mutta ruokatottumukset ovat muokkautuneet vähemmän kaloreja sisältävään tyyliin. Taidemakua olen yrittänyt kehittää melko systemaattisesti taiteen omasta logiikasta lähtien, mutta Distinction herätti kyllä kysymään, olenko joskus juossut dominoivan luokan makujen perässä. Mutta kulttuuripääomaa ei voi kerätä tutustumatta hyväksyttyyn perintöön. En kuitenkaan pysty bluffaamaan sivistykselläni, kun en ole kodin perintönä kasvanut sellaiseen ylimielisyyteen. Bourdieu puhuu juuri tällaisesta bluffaamisesta, jolla sivistyskodin kasvatit keikailevat makujen maailmassa. Itse haluan nähdä etuna sen, että on joutunut rakentamaan taiteellista makuaan ilman kodin taustatukea, siis ilman valmiita käsityksiä hyvästä mausta. Toki tämä reitti on mutkitellut erilaisten harhapolkujen kautta.

Teoria tekee ymmärrettäväksi sen, että vauraammat luokat haluavat pitää yllä eriarvoisuutta. Sehän on niiden identiteetin, siis olemassaolon perusta. Myös kulttuurieliitin asenteissa on havaittavissa pyrkimys erottautua massasta, kun nostetaan jalustalle mahdollisimman erikoisia teoksia ja sävel-lyksiä. Toisaalta 1960-luvun pop-taide haastoi korkeakulttuurisia käsityksiä tuomalla maalauksiin sarjakuvien kuvituksia.

Mietin lukiessani monesti Bourdieun teorian lähtökohtia. Miksi taulukoissa data yleensä luokitellaan ammattikunnittain ja koulutusasteen mukaan? Eikö nämä piirteet olisi pitänyt laittaa samalle viivalle muiden luokkia määrittelevien ominaisuuksien kanssa. Sitten olisi faktorianalyysillä etsitty homo-geeniset luokat ja annettu niille "neutraalit" tunnukset kuten 'juppi', 'juntti', 'hipsteri' jne. Bourdieu ei käsittele tätä ongelmaa näillä termeillä, mutta hän kuitenkin antaa vastauksen. Luokat eivät ole vain objektiivisesti ulkopuolelta määrättyjä ryhmittelyjä, vaan ihmisten identiteettiä kuvaavia asioita, joiden heidän täytyy itse katsoa koskevan itseään. Nyky Suomessa identifioituminen ei enää tapahdu selvästi ammattinimikkeiden mukaan. Ammatti voi vaihtua muutaman kerran elämän aikana, esimerkiksi itselläni oli kolme aika pitkää erilaista ammattiuraa, eikä makuni niiden perusteella muuttunut. Toivottavasti jotain kehitystä tapahtui.

Bourdieulta on suomennettu ainakin yksi esitelmäkokoelma Järjen käytännöllisyys, mutta siitä ei kovin hyvin pääse kiinni tuohon teoriaan. Aihetta lienee käsitelty suomalaisissa sosiologian oppikirjoissa (ainakin lyhyesti Alasuutarin kirjassa Laadullinen tutkimus), mutta en ole sellaisia laajemmin  etsinyt käsiini. Distinction on aika raskasta luettavaa, kun lauseet ovat puolen kappaleen mittaisia ja jokainen väite on reunustettu monilla varaumilla.