Abstraktionistit

Abstraktien ekspressionistien tulkintoja, ja vähän muuta

Toiseksi viimeisimmässä pohdiskelussa kirjoitin Rothkon abstraktista realismista (päivitetty) ja laitan tässä nyt tulkinta-aihioita muutamasta muusta taiteilijasta.

Ennen kuin loikkaan abstraktin ekspressionismin edustajiin on paras nostaa esille Kandinsky, josta kaikki alkoi, tai ainakin hän oli ensimmäisiä abstraktin suunnan edustajia Malevichin ja Mondrianin ohella. YouTubesta kannattaa katsoa 40 minuutin video, jossa pyöritetään muutama sata Kandinskyn teosta. Hän oli todella monipuolinen taiteilija. Abstraktit työt ovat selvästi parempia kuin esittävät työt, joista näkyy että hän aloitti taiteilijan uran vasta kypsemmällä iällä. Abstraktien töiden skaala erottaa hänet abstraktin ekspressionismin edustajista, jotka useimmiten pidättäytyivät kukin omaan esittämistapaansa, melkein voisi sanoa brändiin, kun olivat sellaisen kokeilujen kautta löytäneet. Edetään sitten noihin abstraktien ekspressionistien töihin taiteilija kerrallaan satunnaisessa järjestyksessä.

Adolph Gottliebin abstraktien töiden tyypillinen asetelma koostui kahdesta elementistä: ylempänä on parilla värillä hahmoteltu "maali" (esimerkiksi punaisella kehystetty musta pallo, Penumbra 1959) ja sen alla epämääräisesti rajattu musta vyyhti. Onko sellainen tulkinta liian yksinkertainen ja liian ilmeinen, että pyöreä kuvio todella vastaa maalia tai tavoitetta ja alempi vyyhti kuvaa taiteilijan epätoivoa tuon tavoitteen edessä? Tämä ajatus tulee väistämättä mieleen, kun katsoja selviää alkuhämmennyksestä ja katsoo mitä maalauksessa oikein on.

Barnett Newmanin töissä on usein melko tasavärinen tumma väripinta, jonka läpäisee yleensä kapea pystysuora vaaleampi tai kontrastinen viiva tai nauha, esimerkiksi työssä Midnight Blue, 1970. Tuo kapeaksi puristettu nauha on tulkittu yksilön eksistentiaaliseksi ahdistukseksi ympäristön paineessa. Clifford Still ja Newman kiistelivät siitä, kuka tämän ilmaisutavan keksi. Tulkinta joka tapauksessa istuu sen ajan kulttuuri-ilmapiiriin.

Franz Kline siirtyi maisematöistä abstrakteihin maalauksiin hieman jälkijunassa mutta löysi nopeasti oman tyylin, jossa vaalealle tai lähes valkoiselle pohjalle on vedetty karkein siveltimen vedoin mustien epätarkkojen nauhojen asetelma. Vedot tuovat joissain töissä mieleen hiiltyneet hirret. Ne eivät suinkaan esitä hirsiä, vaan oikeastaan päinvastoin, hiiltyneet hirret kuvaavat vetoja. Onko tässä jotain samaa kuin Gottliebin töissä? Kuvaako mustien vetojen rakennelma taiteilijan vaikeutta saada ilmaistua valkeana tuijottavalle kankaalle pyrkimystään luoda jotain odotetun "kaunista". Rakennelmat ovat kuin palaneita raunioita, jotka sulkevat reitin tyhjyyttään loistavalle taulun pohjalle. Sellaisena ne tietysti jo haastavat estetiikan perinteen.

Jos edellä käsiteltyjen taiteilijoiden töiden tulkinta ei anna riittävästi haasteita, voi kääntyä Clyfford Stillin repaleisten väripintojen äärelle. Töissä on yleensä pari kolme suurempaa väripintaa, jotka rajautuvat toisiinsa ikään kuin revityn kartongin reunat. Näissä vallitsevat värit ovat musta, ruskea, sinapin keltainen, verenpunainen ja beige (jossa vaaleita liuskoja). Seassa on erottuvan värisiä kapeita raitoja tai revittyjen palasten kaltaisia läiskiä. Revi siitä. Eräälle kollegalleen hän oli luonnehtinut töitään elämän ja kuoleman kamppailuksi. Niissä voi nähdä revittyjen sielujen ahdistusta. David Anfam näkee töissä 1920-30 lukujen maanviljelyä koetelleiden kuivuuskausien koettelemusten jälkiä. Still oli ollut viljelijä Albertassa. Työt ovat joka tapauksessa visuaalisesti voimakkaita kuten Klinen maalaukset. Maalausten nimet eivät juuri anna vihjeitä niiden tulkintaan. Kaikkien nimessä on PH- ja jokin numero. Kun töiden nimeäminen numeroimalla oli tavallista myös esim. Pollockilla, se korostaa töiden ei-esittävää luonnetta ja siis samankaltaisuutta musiikin kanssa.    

Willem de Koonigin monista töistä tulee mieleen, että naisista ei ota selvää. Niissä on jonkinlainen naisen hahmo piilotettuna huiskituin vedoin luotuun värisommitelmaan. 60-luvun maalauksissa on myös hyvin rauhallisia ja valoisia vaikutelmakuvia.

Abstratin ekspressionismin ryhmään luetuilla taiteilijoilla ei suinkaan ollut mitään yhteistä ideaa taiteen tehtävästä tai ohjelmaa saati ohjelmanjulistusta. Taiteilijat kävivät keskenään kiivaita kapakkakeskusteluja - yleensä halvoissa ravintoloissa, sillä he eivät silloin saaneet töistään miljoonia jos yleensä saivat niitä kaupaksi.

Kun moni taiteilija halusi välittää töillään jonkin sanoman, niin Ad Reinhardt totesi vain, että taide on taidetta ja kaikki muu on muuta. Hänen töissään ei ollut salattuja viestejä. Hänen tyypilliset työnsä ovat värillisten suunnikkaiden sommitelmia. Ne täyttävät taulun laidasta laitaan hienovaraisin värisiirtymin. Joistain töistä on jopa vaikea erottaa noita elementtejä taustasta. Neutraalit suunnikkaat nostavat värit pääosaan, muodolla ei ole merkitystä. Töiden vaikutelma on harmoninen tunnelma ja kuitenkin katsojalta vaaditaan ponnistelua jotta hän näkisi koko käytetyn väriskaalan. Maalaus on siis värien eli värillisten rakennuspalikoiden täyttämä pinta. Tässä on hänen sanomansa.

Taiteilija joka kipuili ilmaisunsa kanssa niin, että hänen täytyi muuttaa kauemmaksi kapakoista, oli Jackson Pollock. Life-lehden iso juttu ja radiohaastattelu sekä tietysti Peggy Guggenheim nostivat Pollockin ryhmän näkyvimmäksi hahmoksi. Hänen huippukautensa poissa New Yorkin houkutuksista kesti muutaman vuoden. Sitten viina sekoitti taas elämänmenon, vaimo Lee Krasner sai tarpeekseen ja kohta Pollock hurjasteli kahden misun kanssa ojaan ja kuoli. Toinen kyytiläinen kuoli samassa rysäyksessä. Tämä tapahtui 1956. Ed Harris ohjasi ja näytteli Pollockin menestyksen ja kohtalon vuodet elokuvassa v. 2000.

Pollockin kultakauden työt olivat suuria, usein pitkiä maalauksia, joissa ryhmittyivät kapeat väriviivat (tehty tiputtamalla maali suoraan purkista) ja pitkin maalausta sijoitellut kirkasväriset laikut pohjavärin antavalla taustalla. Suuria töitään Pollock maalasi levittämällä kankaan ison ulkovaraston lattialle. Ensi näkemältä työt vaikuttavat kaoottisilta, mutta kun niihin paneutuu, niin sommittelu on oikeastaan tasapainoinen. Täyteläisimmissä töissä yksityiskohtia on loputtomasti ja pintaan tulee syvyyttä. Voi ajatella, että maalauksissa käydään kamppailua tilan ja elämän hallinnasta. Viimeisten vuosien työt ovat huomattavan selkeitä verrattuna varhaisempiin töihin, esimerkiksi Peggy Guggenheimin tilaamaan uraa avaavaan suureen muraaliin. Kiinnepisteitä on vaikea löytää, mutta kuuluisassa teoksessa Blue Poles on kahdeksan tummansinistä sauvaa kuin viittoina elämän meressä. Pollock korosti töidensä sisäsyntyisiä lähtökohtia, niinpä ulkoista aihetta ei tarvita. Taiteilija on luonto itse. Kun teoksessa ei ole mitään tunnistettavaa havaitun todellisuuden kohdetta, teosten aihe on taiteilijan oma suhde maailmaan ja muihin kokijoihin, Pollockilla ilmeisen kompleksinen, ensi näkemältä sekava mutta kirkastuva, kun työlle antaa aikaa.

Robert Motherwell taisi aloittaa taiteilijan uransa suoraan abstrakteilla töillä ilman suurempaa taiteellista koulutusta, mutta hän piti yllä abstraktin ekspressionismin lippua pisimpään, niin maalauksillaan kuin taidekritiikillään ja esitelmillä. Hänen varhaiskauden töitään 40-50 -lukujen vaihde) olivat mustalla leveällä siveltimellä hahmotellut pylväät, joiden 'puristuksessa' oli palloja tai soikioita. Näitä oli myös vielä 60- ja 70 -lukujen töissä, joiden nimi esimerkiksi viittasi Espanjan tasavaltaan. Oliko ajatus kuvata inhimillisiä arvoja Francon diktatuurin kuristavassa otteessa, järjestyksen kourissa. Eräs teema kiteyttää taiteen kehityksen kehyksiin rajatun todellisuuteen kurkistava ikkunavertauksen kumoamisesana: tauluissa on sisällä ohuella viivalla maalattu kehys ja väripinta on samanlainen kehyksen sisällä ja ulkona. Tämän tulkinnan hän taisi todeta itsestään selvyytenä jossain haastattelussakin.

Vielä jäisi pohdittavaa: Lee Krasner ja Janet Sobel (miten he vaikuttivat Pollockin töihin), Arshile Gorky (keksitty elämäntarina, 'kädettömät' omakuvat ja sitten kohti abstraktia ilmaisua) ja niin edelleen, vaikutukset valokuvailmaisuun (valolähde piirtely).  Kaikkien näiden töiden tarkastelu antaa aiheen ihmetellä esimerkiksi sitä siloteltua standardi-estetiikkaa, joka on vallalla verkossa tulvivassa valokuvien vyöryssä. Amerikkalainen abstrakti ekspressionimi on nostettu näkyvimmin esille eikä vähiten USAn propandakoneiston (esim. CIA) tuella. Tämä ei ota mitään pois itse töistä, koska taiteilijat eivät olleet CIAn palkkalistoilla.

Näiden varjoon on sitten jäänyt joukko merkittäviä eurooppalaisia taiteilijoita, joista kyllä löytyy hyviä esittelyjä YouTubessa. Mainitsenpa tässä vaikka Howard Hodgkinin, joka kuolikin vasta muutama vuosi sitten. Hodgkinin abstraktit työt ovat itse asiassa usein helposti lähestyttäviä, ne ovat melkein kuin kuviteltuja näkymiä johonkin maailmaan, joka muistuttaa näkyvää maailmaa mutta on ikään kuin seesteisempi tai jopa myönteisempi. Hodgkin maalasi puulevylle ja kehys on yleensä krouvia puuta sekin. Koska maalaus usein leviää myös kehykselle, siitä voisi alkaa pohtia koko taiteen historian linjaa, jossa maalauksesta ensin tuli ikkuna ulkona olevaan todellisuuteen ja sitten (taas) itsenäinen olio, taideteos - kutens Motherwellin töissä. Abstrakti taide on tämän kehityksen eräs päätepiste, kun taide on jälleen monella tapaa rikkonut omat rajansa, ylittänyt kehykset.

Mitä hyötyä tästä yhden koulukunnan luotauksesta on? Minulle se ainakin on avartanut tapoja katsoa taidetta yleensä ja abstraktia taidetta erityisesti. Et koskaan katso vain yhtä taideteosta vaan se rinnastuu kaikkeen, mitä olet nähnyt. Kun taidetta katsoo riittävästi, vakuuttuu siitä että teoksen ilmeinen kuvallinen aihe ei ole tärkeintä. Esittävä taideteos voi ilmentää abstraktia asiaa, ja abstrakti teos voi olla muodon, värin ja sommittelun kokonaisuus, joka vain kiehtoo mieltä.

Mitkä edellä mainittujen taiteilijoiden töiden piirteet nostavat ne esille koko laajan taiteen kentästä aina paikallisista kylätaiteilijoista menestyvää kaupallista uraa luoviin "tähtiin"? Tähän sain taas uuden näkökulman erään nykytailijan abstrakteista töistä. Tosin ilman suurta ponnistelua teoksista näki, että ne ovat saaneet inspiraationsa luonnosta, heijastukset veden pinnasta tai lehvästön läpi suodattuva valo. Ihan kauniita töitä, mutta ilman mitään rakennetta, joka haastaisi ajatukset etsimään muuta tulkintaa kuin nuo luonnonilmiöt. Hieman samanlainen tuntuma jäi näkemistäni Krasnerin ja Sobelin töistä. Sellailla maalauksilla on tietysti paikkansa vaikka konserttisalin aulassa, jossa ajatukset viritetään tulevaan musiikkielämykseen ilman ennakkokäsityksiä.