Rakenne ja valinnat

Rakenteiden muutos tarkoittaa myös elämänmuodon muutosta

Laitan tässä työn alle tekstin, jonka tavoite pohtia niitä edellytyksiä, joiden kautta voimme muuttaa yhteiskuntaa tasa-arvoisempaan ja elämän ylläpidon kannalta kestävämpään suuntaan. Tässä siis yhdistyvät ne linjat, joita hahmottelin yhtäältä esseessä 'elämän valinnat' (tai elämän tarkoitus, kuten osan otsikko aiemmin oli) sekä toisaalta esseessä joka käsitteli arvoja ja rakenteita.

Minkä takia minkään pitää muuttua, eikö tässä koko ajan olla menossa parempaan päin, teknologia kehittyy ja absoluuttinen köyhyys vähenee? Maailman kokonaisvarallisuus on suurempi kuin koskaan aiemmin. Minun kokemukseni maailmanmenosta on hieman pessimistisempi. Sen lisäksi, että ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien myötä koko eliökuntaa uhkaa kriisi, yhteiskunnallisen epätasarvon kasvu ja kulutusyhteiskunta ovat viemässä ihmiskuntaa kohti henkistä alennustilaa. Kulutusyhteiskunnan leviäminen jokaiseen maailman kolkkaan ja jokaiselle elämänalueelle saattaa vaikuttaa juuri tuolta edistykseltä. Eikö koko ihmiskunnna  pyrkimys ja kehityksen suunta ole ollut sellaisen materiaalisen hyvinvoinnin tavoitteleminen, että  nautintoa tuottavaa tavaraa on yllin kyllin? Kaikki eivät onneksi ajattele näin. Otan esimerkin: Harjoitteleeko nuori viulistin alku soittotaitoa siksi, että voisi joskus hankkia omakseen Stradivariuksen vai onko hän onnellinen jo siitä, että on saavuttanut tason joka oikeuttaa hänet saamaan sellaisen soittimen hallintaansa joltain säätiöltä? Mikä tässä on oleellista?

Kaurismäen allegoriat

Henkilöt ilman persoonallisuutta 

(työn alla, saattaa vielä kehittyä)
Joku muukin suomalainen kuin minä lienee ihmetellyt Aki Kaurismäen elokuvien näyttelijätyön tietynlaista jäykkyyttä, jos tuo termi luonnehtii sitä oikeansuuntaisesti. Vuorosanat lausutaan kirjakielellä ilman minkäänlaista paatosta, roolihenkilön tunteet jäävät piiloon lakonisten tokaisujen ja vähäilmeisten eleiden taakse. Onko niissä koskaan naurettu? Näyttelijät eivät puhu toistensa päälle vaan vuorossanojen väliin jää ainakin pieni tauko. Kaurismäki on jossain todennut, että hän sanoo näyttelijöilleen, että hänen elokuvissaan ei näytellä, ja se kyllä pitää paikkansa lähes aina. Kaikki on siis harkittua, tarkoituksellista eikä kömpelöä taitamattomuutta. Mistä siis on kyse?

Elokuvien valtavirran, siis elokuviihteen mutta myös pääosin taide-elokuvien, perusominaisuus on saada katsoja eläytymään roolihenkilöiden tilanteeseen, kokemaan samat ilon ja pelon tunteet kuin valkokankaalla tai TV-ruudulla ilmehtivällä henkilöllä on. Kameran lähikuvalla voidaan näytölle heittää vaikka kauhusta kertovat silmät. Katsoja saa elokuvasta voimakkaan tunne-elämyksen ja voi jäädä suremaan tai iloitsemaan päähenkilöiden kohtaloa pitkäksikin aikaa. Jos katsoja asennoituu elokuvaan tällä odotuksella joka ei sitten toteudu, hän voi kokea maksaneensa turhasta tai tuhlanneensa aikaansa. Tämä elokuvaan taitavasti tuotu kokemisen tapa on tehnyt siitä niin perustavanlaatuisen osan elokuvan olemusta, että poikkeamat tästä näyttävät häiritseviltä, jotenkin vääriltä ja huonosti toimivilta. Jos elokuva sitten jättää tällaisen epämukavan tunteen, katsojalle kuitenkin voi herätä ihmettely, että oliko siinä jokin juju. Mikä on Kaurismäen elokuvien juttu, kun ainakin suomalaiselle katsojalle ne näyttäytyvät hieman epäaitoina. Muun maalainen katsoja ei välttämättä huomaa kaikkia ilmaisun epäluonnollisia piiteitä, hän ei tiedä repliikkien kirjakielestä ja voi ajatella, että suomalaiset eivät näytä tunteitaan voimakkaasti -- eikä syyttä. Hän voi vain pohtia itse tarinaa ja siksi Kaurismäen elokuvat ovat ehkä ulkomailla jopa suositumpia kuin Suomessa. Ja se taitaakin olla tuo juju, saada katsoja miettimään tarinaa.

Se tarina ei olekaan jonkun ainutkertaisen yksilön erikoinen kohtalo vaan kertomus kenestä tahansa ihmisistä, jotka ovat elokuvan henkilöiden tilanteessa suhteessa heidän sosiaaliseen asemaansa. Näyttelemisen - tai sen puuttumisen - vaikutus on juuri se, että katsoja ei eläydy ainutkertaisen ihmisen kohtaloon vaan katsojan pitäisi alkaa pohtia roolin elämäntilannetta, joka ei johdu hänen persoonallisista ominaisuuksistaan vaan hänen luokka-asemastaan kulloisessakin yhteiskunnallisessa tilanteessa. Henkilöt ovat tuon aseman edustajia, abstraktioita, mutta tietenkin tarinan toimivuuden vuoksi heillä pitää olla jotain oikealta näyttävää elämää. Lavasteet ovat kuitenkin hyvin pelkistettyjä ja niiden tarkoitus on osoittaa symbolisesti tuo elämäntilanne. (En osaa nyt analysoida niitä tässä filmi filmiltä, mutta pitääpä ottaa tarkempaan katseluun seuraavilla katsomiskerroilla.) Päähenkilöt ovat monessa elokuvassa niukasti eläviä duunareita tai jopa työelämästä syrjäytettyjä, ei sen vuoksi, että he eivät yrittäisi tehdä parhaansa, mutta he ovat väärässä joukkueessa, jota eivät ole itse valinneet. Elokuvassa Mies ilman menneisyyttä päähenkilö on riisuttu aivan kaikista ominaisuuksista - paitsi, että hänkin taitaa polttaa tupakkaa.

Mistä Kausimäki on keksinyt tämän kuvaustavan? Suoraviivainen vastaus on, että hän katsonut tarpeeksi viihde-elokuvia, jotka hämärtävät yhteiskunnan kuviot yksilöiden satunnaisien kohtaloiden taakse. Tämän elämyksellisen hupun poistamiseksi hän käyttää Brechtin vieraannuttamisefektia, joka hänen tapauksessaan on näyttelemisen pelkistäminen vuorosanojen tokaisemiseksi. Toki työtä kuvataan eleettömästi ja aidosti kuten vaikka roskakuskien työvuoron kulkua, mutta siinähän ei olekaan mitään persoonallista vaikka se on hyvin todellista. Vertauskuvallisella esitystavalla on kuitenkin pitkä perinne alkaen aina teatterin synnystä antiikin Kreikassa. Siellä näyttelijät käyttivät naamioita, joista katsoja tunnisti roolin aseman näytelmässä. Keskiaikaisissa näytelmissä tarinat pohjautuivat Raamatun kertomuksiin ja niissä kuvattiin epähenkilökohtaisesti ihmisen kohtaloa. Uuden ajan alussa suosiossa olivat ns. moraalinäytelmät ja allegoriat, joissa esiintyi sellaisia hahmoja kuin oikeudenmukaisuus, halu, rakkaus jne. eli hyveet ja kuolemansynnit. Myös Shakespearen Myrsky ja Kesäyön unelmat ovat vertauskuvallisia kuvauksia.

Kaurismäen elokuvissa näyttelijät ovat tuttuja kasvoja, kuten Kati Outinen, Matti Pellonpää ja Sakari Kuosmanen. Heidän ei tarvitse käyttää naamioita, koska katsoja tunnistaa heidät näyttelijöinä -  tai epänäyttelijöinä, jos niin halutaan sanoa. Elokuvat ovat vastaus nykyajan vallitsevalle tavalle yksilöllistää tarinat ainutkertaisiksi kohtaloiksi. Valtavirran elokuvat kyllä pysäyttävät katsojan, mutta ne pysäyttävät katsojan ajattelemasta sitä yleistä yhteiskunnallista tilannetta, jossa asiat tapahtuvat.

En tiedä, kuinka pitkälle Kaurismäki on ajatellut elokuviaan nimenomaan allegorioina teatterin perinteen mukaisesti, mutta roolien pelkistyneisyys oikeuttaa kuitenkin heittämään tällaisen tulkinnan. Jos hän olisi halunnut alleviivata tätä, niin näyttelijät olisivat voineet joissain kohtauksissa käyttää naamioita, mutta ehkä hän piti sellaista alleviivaamista katsojan aliarvioimisena. Jos taas Kaurismäki ei ole ajatellut elokuviaan lainkaan allegorioina, nyt olisi korkea aika alkaa ajatella, mitä tuli tehtyä. Tulkintaa horjuttaa hieman se yllä mainittu seikka, että ei-suomalaiselta katsojalta näyttelijätyön vähäeleisyys saattaa jäädä osin huomaamatta, mutta ei kuitenkaan täysin - on se sen verran kaukana ekuvateollisuuden valtavirran tyylistä.

Ovatko Kaurismäen elokuvat sitten hyviä vai huonoja? Tähän saa jokainen vastata niin kuin itse parhaaksi katsoo, mutta niitä ei pitäisi kuitenkaan arvioida pelkästään viihdearvon perusteella ja laittaa samaan sarjaan nyyhkyfilmien tai toimintaelokuvien kanssa.