Kritiikin kohde
Näiden kolmen esseen aiempi pääotsikko oli 'elämismaailman kritiikki', mutta tuo fenomenologinen käsite elämismaailma ei ilmeisesti löytänyt lukijoiden ajatusmaailmassa käsitteellistä vastinetta. Tarkastelun kohde kuitenkin on tässä ajassa vallitseva maailmankuva, liberaali-demokraattinen ideaali, jonka näennäiseen totuudellisuuteen yritän pureutua pitkälti amerikkalaisten kriittisten kirjoittajien tekstien avulla. Jäljempänä tuo termi 'elämismaailma' vilahtelee vielä, mutta sen voi yleensä lukea 'liberaali-demokraattinen maailmankuva'.
Liberaali-demokraattinen ajatusmalli on se normi,
tulkintapohja, jonka kautta koemme maailman niin kuin sen koemme. Tuo ajatusmalli on jotain, mikä tuntuu mahdottomalta asettaa kyseenalaiseksi. Sen peruspilarit
pitävät tulkintakehyksen koossa ja sijoittavat paikalleen tuohon kehykseen
asiat, joista näkemyksemme on ollut epävarma. Ajatusmallin kiistämättömyys saa lukijan kysymään, mitä sen kritiikki voi tarkoittaa. Mikä olisi vaihtoehto? Kriittinen tarkastelu ei olekaan helposti tehty, siksi tarvitaan kolme esseetä - ja ehkä vielä neljäskin. Heti on syytä tehdä ero maailmankuvan ja ajatusmallin välillä. Kritiikin varsinaisena kohteena ei ole normatiivinen ajatusmalli, joka sanoo miten asioiden tulisi olla, vaan uskomus, että näin asiat juuri ovat.
Maailmankuvamme rakentuu suuressa määrin yhteisöelämän (koulutuksen jne.) mukanaan tuomista kerroksista ja kertomuksista sekä omat havaintomme ylittävistä viesteistä, jotka kantavat mukanaan viestien välittäjien antamia tulkintoja. Tapaamiemme ihmisten kertomuksia arvioimme sillä perusteella, miten uskottavilta ne kuulostavat ja miten luotettavana pidämme kertojaa. Jos tarinat ovat peräisin julkisesta tai sosiaalisesta mediasta, arviomme perusvire määräytyy myös lähteen luotettavuuden mukaan. Yleisesti voi kai sanoa, että luottamuksemme mediaan on saanut säröjä tai olemme alkaneet luokitella mediaa luotettaviin ja epäluotettaviin lähteisiin. Ilmeisesti Suomessa vallalla on käsitys, että ns. valtamedia (Suomessa tähän kuuluvat Yle ja muut digikanavat, Hesari ja lähes koko printtimedia webbisivuineen) antaa luotettavampaa tietoa kuin sosiaalinen media. Tukeutuminen valtamedian antamaan informaatioon on normi ja sen kyseenalaistaminen heijastaa kriitikoiden omituisuutta. Toisinajattelijat ovat omituisia eivätkä siksi luota valtamediaan, tai he ovat omituisia, koska eivät luota valtamediaan. Miten päin tuon ajattelun logiikka sitten meneekään.
Valtamedian ja poliittisen sekä taloudellisen eliitin ylläpitämä maailmankuva (siis elämismaailman antama tulkinta) on se, että yksilöiden vapauksia korostava liberaali demokratia on ehdoton ihanne ja että me ns. läntisen maailman ihmiset elämme tuollaisessa yhteiskunnassa, kun sen sijaan erityisesti Kiina ja Venäjä (?) ovat autoritaarisia järjestelmiä, joissa asiat ovat muutenkin ja juuri siksi huonolla tolalla. Tämän läntisen elämismaailman kyseenalaistaminen näyttää sen normin mukaisesti elävistä ihmisistä aivan mahdottomalta, ellei peräti mielettömältä. Voidaan ehkä myöntää, että siinä on yksittäisiä kauneusvirheitä, koska ihmiset tekevät virheitä, mutta demokraattinen kontrolli korjaa nuo virheet. Todellisten rakenteellisten anomalioiden olemassaolo kielletään. (Termi ’anomalia’, eli vallitsevaan selitysmalliin sopimaton ilmiö, kytkee elämismaailman käsitteen tieteenfilosofian paradigman käsitteeseen, jolla on rajatussa kontekstissa elämismaailmaa vastaava merkitys.) Koko ajatusmallia ei voi näiden poikkeamien vuoksi hylätä. Mikä olisi vaihtoehto? Koko meidän "korrektisti ajattelevien" ihmisten maailmahan romahtaisi. Kaikki haluavat olla kivoja, normaaleja ihmisiä. Toisinajattelijat ovat sivullisia, eikä kukaan järkevä ihminen halua kuulua siihen joukkoon. Tämä turvalliseen joukkoon kuuluminen on yksi elämismaailmaa ylläpitävistä liimoista.
Liberaali demokratia on ajan mukana muuttuva käsite. Sen elämismaailman kritiikin kannalta keskeisiä näkökulmia ovat talousjärjestelmä, "yleisen mielipiteen" muodostumistavat ja demokratian todellinen luonne. Vapaa markkinatalous on saanut lisää ”vapauksia”, kun valtion harjoittamaa sääntelyä on höllennetty 1970 luvulta lähtien ja vauhdilla 1990 luvulla. Läntinen talous on siirtynyt teollisuuskapitalismista finanssikapitalismiin, mutta elämismaailman kertomuksessa tämä kuvataan vain saman tarinan jatkumona. "Vapaan lännen" elämänmuodon arvioinnin solmukohta on Yhdysvalloissa ja sen suhteessa muuhun maailmaan. Tämä näkökulma Suomen nykytilanteen ytimessä. Niinpä pidän perusteltuna tukeutua amerikkalaisiin kirjallisiin lähteisiin.
Elämismaailman kritiikki on sen liberaalidemokraattisen tarinan kritiikkiä. Elämismaailman radikaali, kokonaisvaltainen kritiikki on
siinä maailmassa elävälle lähes ylivoimaisen vaikeaa, koska se määrittelee oikean tulkinnan totaalisella
aukottomuudellaan. Jos haluaa tarkistaa jonkin väitteen paikkansa pitävyyden,
se saa vahvistuksen toisista lähteistä tai kaikki ”luotettavat lähteet”
kumoavat sen. Jos elämän järjestystä joskus häiritsee valtamedian muurin
raoista läpi päässyt epämukava uutinen, valtamedia vaikenee tai oikaisee sen
pian yhtenä rintamana valeuutiseksi ja muurin aukot pyritään tukkimaan
vastaisuuden varalle. Maailmankuva pidetään ehyenä sulkemalla pois sitä
vaarantavat käsitykset vähättelemällä siihen sopimattomat ilmiöt yksittäisiksi
poikkeuksiksi tai selittämällä ne vääräksi propagandaksi. Ja nyt erityisesti venäläinen media on suljettu pois läntisessä maailmassa. Se, että jotkut
väittävät tällaista pimittämistä tapahtuvan, selitetään omituisten ihmisten
salaliittoteorioiksi. Maailmankuvamme on monin tavoin suojattu. Mikä voisi sitä
horjuttaa? Jos herää mitään epäilystä tarinan oikeellisuudesta, se torjutaan omaa satuaan elävien ihmisten mörkönä. Vapauttamme ei saa tuhota, se on, markkinoiden ja mainonnan ohjaamaa kuluttamisen "vapautta".
Ehkäpä tärkein liberaalidemokraattista elämistapaa koossa pitävä voima on itse ajatusmalli, joka värittää kaiken kokemamme. Koska näin pitää olla, näin myös on. Poikkeamat tästä kertomuksesta eivät ole ajatusmallin mukaisia eivätkä siis kuulu sen määrittelemään todellisuuteen. Se on normi ja määrittelee normaaliuden, todellisuuden. Kaikkien ideologiat ohjaavat kokemusta, mutta läntisen maailmankuva näkee vain muut ajatusmallit ideologioina. Meidän maailmaamme eivät pahat asiat kuulu, niitä ei ole. Kuten Josep Borrell totesi, me elämme puutarhassa ja ne muut elävät viidakossa. Kuinka paljon ja kuinka vahvoja vastaesimerkkejä tarvitaan, että alamme nähdä elämismaailmassamme olevan jotain rikki, että todellisuus ei olekaan sen tarinan mukainen, joka meille kerrotaan? Löytyy runsaasti esimerkkejä "globaalin lännen" puuttumisista toisten maiden asioihin tavalla, joka sotii lännen omia ihanteita vastaan: juonittelua hallitusten vaihtamiseksi, murhia, pommituksia ja sotia. Valtamedia kertoo (jos kertoo) näistä liberaalin maailman ulkopuolisina tapahtumina. Lännen tiedustelupalvelujen toimista vaietaan ja tapaukset kerrotaan peitetarinoilla väritettyinä kehittyvien maiden sisäisinä kahakoina tai demokratian puolustustoimina. Tai ne on jopa käännetty päälaelleen, kuten Italiassa äärioikeiston organisoimat terrori-iskut lavastettiin vasemmiston tekemisiksi. Kannattaa lukea tämä kirjoitus:
https://www.globalpolitics.se/varfor-det-mesta-som-berattas-ar-en-logn/
Oikeutus Yhdysvaltojen puuttumiseen toisten valtioiden asioihin millä tahansa keinolla kirjattiin vuonna 1948 Kansallisen Turvallisuusneuvoston (National Security Council) direktiivissä 10/2, jolla haluttiin varmistaa Kylmän Sodan voitto uhkaavasta kommunismista. Päätökseen sisältyi ehto, että toimien tulee olla sellaisia, että Yhdysvallat voi uskottavasti kiistää osallisuutensa tekoihin - "plausible deniability". Kiistäminen on vaikeaa silloin, kun Yhdysvallat lähettää sotajoukkonsa paikalle. Mutta silloin käytetään tekaistuja perusteita. Uskottavan kiistettävyyden periaate sanoo oikeastaan sen, että mihinkään amerikkalaisten väitteisiin ei kannata uskoa. Se on valheiden imperiumin perusta.
Lännen oikeassa olemisen uskoa ei ole horjuttanut esimerkiksi se valheeksi osoittautunut väite Irakin joukkotuhoaseista, jolla USA ja UK perustelivat Irakin sotaa ja Saddam Husseinin jahtaamista. Operaatiollahan juuri vietiin tuota demokratian aatetta Lähi-Itään. Se oikeutti mm. puolen miljoonan lapsen murhaamisen summittaisilla pommituksilla (Madeleine Albrightin mielestä). Luulisin, että kaikki uutisointia seuranneet ihmiset ovat kuulleet, että joukkotuhoaseita ei löytynyt eikä niitä ollut. Mitä väliä, asia oli hyvä ja Saddam oli paha.
Jos otetaan esimerkiksi aivan tuore tapahtuma, Nord
Stream kaasuputkien räjäyttäminen, kertomuksen ylläpitäjillä on vaikeuksia
säilyttää uskottavuutensa. Kun Seymour Hersh julkaisi raporttinsa, jonka mukaan
Valkoinen Talo määräsi kaasuputkien räjäyttämisen ja jopa antoi etukäteen ymmärtää,
että he hoitavat asian, CIA:lle tuli kiire keksiä vaihtoehtoinen selitys:
puolen tusinan harrastelijan porukka liikkeellä vuokratulla purjeveneellä. New
York Times munasi itsensä täysin julkaisemalla tällaisen tarinan, jota kukaan
ei voinut ottaa todesta. NYT on sentään joskus ollut luotettavan lehden
maineessa. CIA ja sen tukemat ajatushautomot eivät kuitenkaan ole huolissaan
maineriskeistä, koska asia on yhteinen, valhe on yhteinen. Ja kuka nyt voi ottaa tosissaan yksittäistä
sosiaalisen median kirjoittajaa. Tuollaiset kirjoitukset pitäisi kieltää.
Tärkeintä on Venäjän murskaaminen, koska se tavoite on yksi avaintekijä liberaalin
maailman puolustamiseksi. Toinen ja kohta paljon tärkeämpi on Kiinan maineen
mustaaminen. Presidentti Niinistö on tähän jo saanut vihjeen Bidenilta. Läntinen propaganda on jo jonkin aikaa levittänyt tarinoita Kiinan harjoittamasta uiguurien sorrosta.
Nyt voisi vuodattaa satoja erilaisia tapauksia, joissa CIA
on puuttunut muiden maiden poliittiseen tilanteeseen joko suoraan tai tukemalla
näiden maiden lännelle myötämielisiä voimia. Tämä on tapahtunut usein ilman julkisen poliittisen vallan siunausta ja huumekaupan rahoittamana. William Blumin teos ’Killing Hope’
käy läpi suuren joukon näitä tapauksia toisen maailman sodan jälkeen eri puolilta
maailmaa, kaikista maanosista. Kirjan ensimmäinen laitos julkaistiin 1995, siis
’Kylmän sodan’ oletetun päättymisen jälkeen. Uudistettu laitos vuodelta 2014 päivittää
sen jälkeisiä juttuja. Tästä tulisi puuduttavan pitkä blogi, jos alkaisin
referoida noita asioita. Tapausten kronikka vihjaa kyllä taustalla olevaan ohjelmaan, ja tapahtumien ketju on siitä todisteena, vaikka se ei tarinassa elävälle liberaalille todista sellaisen ohjelman olemassaoloa.
Mainitsen tässä vain pari esimerkkiä II Maailmansodan jälkeiseltä ajalta: Ensimmäisiä merkkejä olivat Italian vaalit 1948, jonka
tuloksen USA:n tiedustelupalvelu junaili mm. masinoimalla italialaisten
emigranttien valtavalla kirjekampanjalla ja uhkaamalla avustusten katkaisemisella.
Italian kommunistit pettyivät, kun he eivät saaneet Neuvostoliitolta juuri
mitään tukea. NYT uutisoi, että ”Neuvostoliitto heitti Italian kommunistit yli
laidan”. Suorasukaisempien vallanvaihtojen sarja alkoi 1953 Iranin demokraattisesti valitun hallituksen syrjäyttämisellä ja shaahin valtaannostamisella. Tässä konkreettinen tavoite oli estää pääministeri Mossadeghin suunnitelma brittien hallinnassa olevan Iranin öljyteollisuuden kansallistamiseksi. Ja 1960 luvulla Indonesiassa murhattiin yli puoli miljoonaa kommunistia - ei tietenkään suoraan CIA toimesta, mutta CIA antoi paikallisille teloitusryhmille listoja kohteista.
Lännen propaganda perusteli USA:n toimia pelottelemalla Neuvostoliiton
organisoimalla salaliitolla läntisen yhteiskuntajärjestelmän kumoamiseksi. Mitään
tällaista salaliittoa ei ollut. Neuvostoliitto oli sodan raunioittama maa, jolla
ei ollut mitään resursseja puuttua toisten maiden poliittisiin järjestelmiin. Samoin
pettyivät Kreikan kommunistit, jotka Saksan kanssa veljeilleet oikeistovoimat tuhosivat
UK:n avustuksella. Stalinin intressi kohdistui oman valtansa ylläpitämiseen ja Neuvostoliiton puolustamiseen,
mitä varten Varsovan liittokin muodostettiin. Rautaesirippu oli enemmänkin
Lännen pystyttämä suojamuuri, ja termi oli Churchillin keksimä. Amerikkalaiset tiesivät tämän. Senkin jälkeen kun Neuvostoliitto 1949 sai kehitetyksi atomipommin, George Kennan (kylmän sodan arkitehteja) totesi, että Neuvostoliitolla ei sodan jälkeen ole voimia mihinkään uuteen sotaan, joka vain johtaisi maan lopulliseen tuhoutumiseen (Good 2022, s. 121). Punaisen vaaran uhkakuva rakennettiin varta vasten USA:n lentokone- ja aseteollisuuden nostamiseksi sodan jälkeisestä notkahduksesta. Samalla saatiin peitetarina sisäpolitiikkaan vasemmistovoimien tuhkahduttamiseksi (MacCarthnismi ja ay-liikkeen poliittisen ohjailu, NSC-68 -ohjelma 1950).
Lännen tiedustelupalvelujen toimet eivät kumoa läntisen elämismaailman kertomusta läntisen keskiluokan mielissä, koska ne toimet eivät kuulu siihen kertomukseen. Tarinan mukaan vika ei ole liberaalidemokraattisessa ideologiassa tai rakenteissa vaan yksittäisten toimijoiden puuhissa. Good toteaa (s.114) Ola Tunanderia referoiden."The problem is not that liberalism values freedom, rights, and the rule of law; the problem is that liberalism insists that freedom, rights, and the rule of law define Western political system." Suomeksi: Ongelma ei ole liberalismin arvoissa vaan siinä, että liberalismi väittää läntisen poliittisen järjestelmän perustuvan näille arvoille. Tämän myytin avaaminen on keskeinen kysymys elämismaailman kritiikissäni. Tarinaan kuuluu se, että sosialismin kohdalla oli toisin. Sosialististen maiden mokat ja kataluudet johtuivat tietenkin juuri järjestelmästä ja itse ideologiasta, ainakin läntisen kertomuksen mukaan. Liberalisti Hayekin mukaan sosialismista seuraa väistämättä tyrannia, mutta hänelle eurooppalainen sosiaalidemokratia oli jo sosialismia. Sosialistimaiden opposition tukahduttamistoimia ei saa selittää samalla tavalla järjestelmän suojelutoimenpiteiksi niin kuin läntisten turvallisuuspalvelujen toimet selitetään. CIA:n keskeinen suojelutoimenpide on ollut ja on edelleen nostaa Yhdysvaltain hegemoniaa uhkaavien maiden kansalaisia hallituksiaan vastaan.
----
=> OsaII
Seuraavissa osissa sidotaan liberaalin demokratian ihanne nykytodellisuuteen näiden lähteiden avulla: Whitney Webb, One Nation Under Blackmail (2022); Aaron Good, American Exception (2022); Nancy Maclean, Democracy in Chains (2017); Michael Hudson, The Destiny of Civilization (2022).
Ja taustaksi kannattaa lukea aiemmin julkaistu teksti Maailmankuvat ja elämismaailma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti