Liberaalin demokratian harha, osa III

 

Demokratian reunaehdot

Edellisissä osissa käsitellyt lännen, lähinnä USA:n/CIA:n, sekaantumiset toisten valtioiden asioihin eivät horjuttaneet läntisen maailman liberaalidemokraattista maailmankuvaa. Lännen päättäjät hyväksyivät nuo toimet Yhdysvaltain maailmanpoliisin ”toimivaltaan” kuuluvina asioina ja kansalaiset eivät niistä juuri välittäneet, koska ne eivät suoranaisesti vaikuttaneet heidän elämäänsä. Noissa maailmanpoliisin toimissa kuitenkin ylitettiin laillisuuden rajat, mutta tekijät eivät joutuneet edesvastuuseen, koska kansallisen turvallisuuden nimissä heitä koskevat tutkinnat tukahdutettiin. Nämä turvallisuuspalvelujen toimet ulottuivat myös USA:n sisälle ja omiin kansalaisiin, ja sama koskemattomuussuoja koski näitäkin toimia. Aaron Good antoi ilmiön perusteella kirjalleen nimen ”American exception”.  Myös Whitney Webb on poiminut lukuisia esimerkkejä, joissa CIA:n ja rikollisjärjestöjen yhteisiin hankkeisiin liittyi todistajien ja journalistien murhia, jotka yleensä kuitattiin itsemurhina ja tutkinnat lopetettiin.

Webbin kaksiosainen teos ’One Nation under Blackmail’ on kronikka yli sadan vuoden jaksosta, jona aikana rikollisorganisaatioiden, laillisuuden rajoilla toimivan liiketoiminnan, FBI:n ja CIA:n toimet kietoutuivat ihmeelliseksi vyyhdiksi. Turvallisuuspalvelu käytti mm. hyödykseen suurrikollisten veroparatiiseihin perustamia pankkeja huumekaupasta saatujen tulojen pesemiseen. Rahoilla pyöritettiin CIAn toimia, joille ei olisi saatu budjettivaroja. Webbin erityinen näkökulma on Jeffrey Epsteinin toiminnan saaman julkisuuden innoittamana seksibisnestä harjoittaneiden konnien touhut, joiden avulla yhteiskunnan vaikuttajia voitiin kiristää esimerkiksi muiden rikosten peittelemiseksi tai poliittisia tarkoitusperiä varten. Epstein on yksi esimerkki näistä ”itsemurhan” tehneistä. Kirjassa on todella makaabereja tarinoita esimerkiksi entisen FBI:n johtaja Hooverin perversioista. Webbin kirjan puute on, että nämä kronikat näyttävät liiaksi erikoisten ihmisten puuhilta ilman systemaattisia riippuvuuksia yhteiskunnan taloudellisiin tai poliittisiin rakenteisiin. Taloudellisen vallan ja turvallisuuspalvelun kiinteä yhteys juontaa alkunsa CIAn perustamisesta. Se perustettiin sodan jälkeen Wall Streetin pörssiyhtiöiden aloitteesta. Niiden lakimiehet olivat tärkeässä osassa CIAn tavoitteiden määrittelyssä. Näistä Allen Dulles nousi sittemmin CIA:n johtoon.

Demokratian rajausten kannalta tärkeä tarinansäie liittyy mediamoguli Robert Maxwellin yhteistoimintaan Israelin turvallisuuspalvelun kanssa. Maxwell myi USA:n turvallisuuspalvelulle Israelin kautta hankitun vakoiluohjelmiston, jota USA:ssa käytettiin omien kansalaisten tietojen keräämiseen. Sen käyttö kyllä myöhemmin kiellettiin, mutta tietoja ei hävitetty ja luultavaa on, että tietoja on kerätty edelleen salassa julkiselta vallalta (Snowdenin paljastukset). Julkisen vallan ja taustalla toimivan turvallisuuspalvelun sekä taloudellisen vallan käyttäjien suhde on Goodin kirjan demokratian solmukohta. Good puhuu kolmitasomallista (tripartite state). Taloudellisen vallan suojaamana toimiva ja pääosin julkiselta vallalta piilossa toimii ns. ’deep state’ turvallisuusverkosto, joka ohjaa Yhdysvaltain ulko- ja turvallisuuspolitiikan jatkumisen samanlaisena eri hallituskausien yli.

Good viittaa saksalaisen Carl Schmittin lausumaan periaatteeseen, että perimmäinen valta yhteiskunnassa on niillä, jotka voivat määritellä sellaisen poikkeustilanteen, että lait ja perustuslailliset oikeudet eivät ole enää voimassa, koska valtion olemassaolo on uhattuna. Ymmärrettyään tämän Schmitt liittyikin sitten Kansallissosialistiseen puolueeseen. Tämän periaatteen mukaisesti (ehkä kuitenkaan perustelematta asiaa Schmittin näkemyksillä) Yhdysvalloissa käynnistettiin ydinsodan uhan ilmapiirissä presidentti Eisenhowerin aikana ohjelma, jolla kriisitilanteessa valta voitiin siirtää pienelle (n. 10 hengen) eliitin ydinryhmälle. Tämä hanke sai vuosikymmenten aikana erilaisia muotoja, COG (Continuity of Government, Doomsday Project). Reaganin aikana valvovan silmän alle joutuivat niin ympäristöaktivistit kuin ydinaseiden vastustajat. Kansalaisista kerättyjen tietojen avulla kriisitilanteessa (kuka sen sitten määrittelikään) nuo aktivistit saatettiin siirtää turvasäiliöön ilman oikeudenkäyntiä. Vuonna 1988 Reaganin ’Executive Order 12656 laajensi poikkeustilanteen käsittämään ”minkä tahansa tapaukseen, mukaan lukien luonnonkatastrofin, sotilaallisen hyökkäyksen, teknologisen hätätilan, tai muun hätätilan, joka vakavasti heikentää tai uhkaa Yhdysvaltojen kansallista turvallisuutta”.

Salaisen palvelun hämärimmät puuhat ovat herättäneet amerikkalaisten tutkijoiden epäilykset niiden osallisuudesta John F Kennedyn, Robert Kennedyn, Martin Luther Kingin ja Malcolm X:n murhiin. Julkinen valta on perustanut komiteoita tutkimaan näitä yhteyksiä, mutta syyllisiä ei ole löydetty. HSCA tutkintakomission päätutkija G. Robert Blakey allekirjoitti lausunnon:

”This growing body of evidence strongly indicates that conspiracy to assassinate President Kennedy was organized at high levels of the U.S. power structure, and was implemented by top elements the U.S. national security apparatus using, among others, figure in the criminal underworld to help carry out the crime and cover-up.”

Kun nyt olen lukenut James W Douglassin kirjan Kennedyn murhasta (lähdetiedot lopussa), ei jää mitään epäilystä siitä, että CIA toimeenpani murhan. Douglass toteaa kuitenkin, että ei ole tietoa, ketkä sotateollisen kompleksin (MIC) mahtihenkilöt antoivat määräyksen murhaan. Todetessaan näin hän katsoo toimeenpanijoiden selän taakse. Oikeutetusti voi vetää johtopäätöksen, että Kennedyn murha oli viesti, että valtiojohdon tulee noudattaa sotateollisen kompleksin määräämää linjaa. Kennedy oli ajanut liennytystä Neuvostoliiton kanssa Kuuban kriisin jälkeen, oli normalisoimassa suhteet Kuubaan ja päättänyt vetää Yhdysvaltain joukot Vietnamista. Sotateollinen kompleksi katkaisi  pehmeämmin keinoin niiden myöhempien presidenttien uran, jotka uhmasivat tuota linjaa. Nixon sai joukot pois Vietanmista ja kävi Kiinassa, mutta hänet hukutettiin Watergate-skandaaliin. Carterin toinen kausi torpedoitiin lokakuun yllätyksellä (panttivankineuvottelut Iranin kanssa).

Paljastavaa on nykyinen Bidenin sekoilu. Normaalisti toimivassa demokratiassa tuollainen seniili kohkaaja olisi jo siirretty syrjään. Biden kelpaa vielä uuskonservatiiveille, jotka ovat MICin asianhoitajia Yhdysvaltain hallinnossa, niin kauan kuin hän vielä osaa jotenkuten lukea promptit. Riskirajoilla ollaan, kun Biden julistaa suunnitelmia rautateiden rakentamista valtameren yli. Biden huomaa itsekin, että jos hän alkaa kertoa juttuja käsikirjoituksen ulkopuolelta, hän on ongelmissa. Tämä suora ilmoitus, että hän ei maata johda.

Good nostaa syystä esille presidentti Madisonin ajatuksen, että demokratian käsitteeseen sisältyvän vallan kolmijakoperiaatteen lisäksi siihen kuuluvat valistuneet kansalaiset, joilla on oikea tieto poliittisten päätösten perusteista. Oliko näin, kun Suomi teki päätöksen NATO-jäsenyydestä? Mitään kansalais­keskustelua ei käyty, kun luvattu kansanäänestys sivuutettiin.

NATO-kysymys käy hyvin esimerkkinä siitä, miten Yhdysvallat vaikuttaa voimakkain mutta väkivallattomin keinoin maiden päätöksentekoon. Ehkä joskus historiantutkijoille avautuu lähteitä, jotka paljastavat pitkäjänteisen yhteydenpidon suomalaisten päättäjien ja Yhdysvaltain ulkopolitiikan toimijoiden välillä. Varmaa tämä ei tietenkään ole. Good julkaisi kirjassaan otteita kirjeenvaihdostaan ruotsalaisen Ola Tunanderin kanssa. Amerikkalaiset pitivät yhteyttä ruotsalaiseen päällystöön, joka halusi pikaisesti USA:n mukaan Ruotsin puolustukseen. Yhteydenpito oli suullista. ‘Former Chairman of Joint Chiefs of Staff General John Vessey told me at a dinner in Oslo that when it comes to US relations to Sweden, there is only one rule: ”Nothing on paper.”’

Suomen poliittinen ja sotilaallinen eliitti ovat ilmeisesti jo kauan salassa kansalaisilta valmistelleet Suomen NATO-jäsenyyttä ja kieltämättä Ukrainan tapahtumat antoivat tekosyyn vauhdittaa liittymistä. Yhdysvaltojen asialistalla Venäjän piirittäminen NATO-mailla on ollut ohjelmassa Neuvostoliiton hajoamisesta alkaen, ellei jo ennen sitä. Salainen suunnitelma on ollut myös Venäjän pilkkominen osiin ja sen luonnonvarojen haltuunotto läntisen pääoman hallintaan. Tästä on lähinnä tihkunut viitteitä, kun kaikki asiasta tietoiset eivät ole malttaneet pitää suutaan kiinni. Presidentti Clinton totesi aikoinaan, että Venäjällä on liian suuret resurssit yhdelle maalle. Kissinger sanoi viime vuonna, että ehkä Venäjän pilkkominen ei olekaan niin hyvä suunnitelma. Ja onhan länsi pitänyt aiheesta seminaarejakin. Suomi on vain pieni iskurauta tässä suunnitelmassa, mutta ilmeisesti se sopii hyvin ’demokratiaa’ ajavalle eliitille. Kun Suomen valtiojohto toteuttaa Yhdysvaltojen poliittisen ja sotilaallisen johdon tavoitteita, se toimii siis sotateollisen kompleksin käskyläisenä, ikään kuin Mafian kaukopartiona. Tavallista suloista arkeaan elävät ihmiset on pidetty pimennosa eivätkä he oikeastaan halua tietää mistään sellaisesta, joka häiritsisi tuota satua. Heille riittää selitykseksi maailman menosta, että Putin on sadun pahis.

Miten tämä kaikki sopii yhteen liberaalidemokraattisen maailmankuvan kanssa? Miten luja usko ihmisillä onkaan valtamediaan, joka on pitänyt yllä kertomusta kommunistien juonista ja yksittäisistä salamurhaajista. Nyt media rummuttaa vapauden ja demokratian jaloa aatetta idän tyranneja vastaan? Niin, liberaali demokratia on hieno ajatus, mutta salaisen palvelun pojat ja suuri raha pilasivat sen. Median vaikutus on valtava yksimielisyyden rakentamisessa ja ’salaliittoteorioiden’ kumoamisessa. Kun valtamedia on täydellisesti ja yksiäänisesti ostettu tähän tehtävään, niin kansalaisten on vaikea rakentaa muunlaista maailmankuvaa. Sotateollisen kompleksin ja finanssipääoman rahakirstu on pohjaton. Rahalla voi ostaa lähes kenet vain ja valtamedia on myynyt itsensä USA:n hegemonian palvelijaksi. Paras lääke oman ajattelun turvaamiseksi on, että ei seuraa tuota valtamediaa. Suuri kysymys on, miten oligarkkien hegemonia saadaan nujerrettua. Kykeneekö riippumaton sosiaalinen media lyömään säröjä valtamedian suojakilpeen. Ainakin Suomessa tilanne näyttää toivottomalta, ihmisten maailmankuva (elämismaailma) niin totaalisesti ympäröity tuon hegemonian tarinalla, että kaikki sitä häritsevä viestintä näyttää propangandistelta salaliittoteorialta. Kehotankin kaikkia lukemaan ainakin Douglassin kirjan Kennedyn murhasta ja katsomaan maailmaa uudesta näkökulmasta.

Hyvä tapausanalyysi infovaikuttamisesta Naapuriseuran sivuilla: 

https://naapuriseura.fi/tapaus-kaasuputki-talta-nayttaa-naton-infosota/

Kirjat:

Aaron Good, American Exception (2022)

JamesW Douglass, JFK and the Unspeakable, Why he died & Why it matters, Orbis Books, Maryknoll, NY, 2008, revised hardcover edition 2013

Whitney Webb, One Nation Under Blackmail (2022)

 

Liberaalin demokratian harha, osa II

 

Demokratian kahleet

Liberaalidemokratian käsitteen kaksi elementtiä, vapaus ja kansanvalta, eivät ole toisistaan erotettuina ajatusmalleina keskenään täysin yhteensovitettavissa. Täydellinen yksilöllinen vapaus ei alistu toisten ihmisten sanelemiin sääntöihin. Kansanvalta ymmärrettynä enemmistön valtana rajoittaa yksilöiden oikeuksia, kun enemmistö haluaa turvata omat etunsa. Näiden tavoitteiden kesken on lähes kaikissa valtioissa tehty kompromissi, mutta ei kaikissa, kaikki vapausaatteen ajajat eivät hyväksy kompromissia. Teen tässä kurkistuksen sellaiseen ääriliikkeen ajattelun malliin, joka haluaisi murtaa enemmistön vallan sen edustajien omien rajoittamattomien vapauksien turvaamiseksi. Tuo ajatusmallia on kutsuttu uusliberalismiksi tai libertarianismiksi. Englanninkielisissä teksteissä käytetään termejä ”neoliberalism” ja ”libertarianism”. Valitettavasti termejä käytetään varsin väljästi ja erityisesti uusliberalismi (neoliberalism) termi on epämääräinen. Käytän tässä yhteydessä hieman kömpelöä libertarianismi termiä. Tässä kurkistuksessa tukeudun Nancy MacLeanin kirjaan Demokracy in Chains (Scribe 2017).

MacLeanin kirja rakentuu amerikkalaisen Nobel-palkitun ekonomistin James Buchananin elämäntyön läpikäynnin kehykseen. Se on mielenkiintoinen ja monipolvinen tarina täynnä yksityiskohtia, jotka MacLean historioitsijan perusteellisuudella nivoo Buchananin itselleen asettamaan elämäntehtävään, taloudellisen toimijan vapauttamiseen valtion kontrollista. Voimme ohittaa tarinan käänteet ja keskittyä sen takana olevaan ajatusmalliin. Buchananin talousopin juuret ovat ns. Chicagon koulukunnassa, jonka oppi-isiä olivat Frank Knight ja Milton Friedman. Buchanan koki omaksi tiekseen Knightin yhteiskunta­filosofinen lähestymistavan enemmän kuin Friedmanin matemaattisesti suuntautuneen mallintamisen. Tämän filosofian lähtökohta oli, että sosialismi kaikissa muodoissaan, minä tahansa valtion puuttumisena markkinoiden toimintaan, on paha virhe. Markkinoiden täydellinen vapaus on tie vaurauteen.

Libertarianismin keskeiseksi viiteryhmäksi muodostui Mont Pelerin seura, jonka koolle kutsujina toimivat itävaltalaiset taloustieteilijät Ludvig von Mises ja Friedrich A. Hayek. Frank Knight osallistui myös seuran perustavaan kokoukseen Sveitsissä, Mont Pelerin vuorella. (Paikalla oli 37 vaikuttajaa, ja taisi olla myös Karl Popper, mutta hänen panoksestaan seuran myöhempään toimintaan en tiedä tarkempaa. Seura perustettiin varsinaisesti kohta tuon kokouksen jälkeen.) Hayek kirjoitti vuonna 1944 kirjan ”The Road to Serfdom”, joka viitoitti libertarianismin suunnan ja johdatti talouseliitin sekä osan tutkijoita aatteen tukijoiksi. Hayekin mukaan on vaara, että sodan jälkeen suunta on kohti ”sosialistista” (eli sosiali-demokraattista) valtiota, siis kohti tyranniaa, koska melkein kaikki sitä haluavat. ”Sosialismia ja vapautta ei voi yhdistää.”

Opin peruspilareita ovat: ainoat verovaroin ylläpidettävät toiminnot ovat järjestyksen ylläpito (poliisi ja oikeuslaitos) sekä maanpuolustus. Kaikki muu pitää hoitaa yksityisesti: koulutus, terveydenhoito, eläkkeet ja infrastruktuuri, jotka jokainen tarvitsija kustantaa itse. Verotus ei saa olla progressiivista. Työntekijöiden tulee sopia palkasta henkilökohtaisesti työnantajan kanssa, ammattiliittoja ei tarvita.

Edes 80 vuotta kestänyt valistustyö ei kuitenkaan ole vielä iskostanut ajatusmallia niin syvälle länsimaisen ihmisen päähän, että hän hyväksyisi nuo lähtökohdat luonnollisena osana elämäntapaansa. Kuitenkin koko ajan putkahtaa esille merkkejä siitä, että osaa näistä tavoitteista tarjotaan uutena normaalina. Buchananin elämäntyön tärkeimpiä anteja on se, että tulee rakentaa vaiheittainen ohjelma, jolla tavoitteet syötetään kansalle pienin askelin niin, että he näkevät nuo askeleet parannuksina nykytilanteeseen. Buchanan olisi varmaan hyväksynyt nopeammankin reitin, kun hän toimi Chilen Pinochetin hallituksen pääasiallisena taloustieteellisenä neuvonantajana, minkä panostuksen hän kuitenkin piti salassa mm. Nobel-komitealta. Läntisissä demokratioissa tuo ei näyttänyt mahdolliselta, joten piilotettu askelittainen hivuttaminen oli ainoa tapa mennä kohti tavoitetta, yhteiskunnan toimintojen yksityistämistä. Tärkeinä toimijoina tässä ovat olleet ja ovat edelleen erilaiset ajatushautomot, media ja yliopistojen tutkijat, jotka saavat rahoituksen taloudellisilta vaikuttajilta. Yhdysvalloissa tärkein rahoittaja on ollut Charles Koch, mutta rahaa on virrannut useimmilta suuryrityksiltä ja miljardööreiltä. Ironista kyllä, mutta ajatushautomoiden takaa löytyy leniniläinen ajatus kaadereista, etujoukosta, joka ohjaa massojen ajatuskulkua (MacLean 140)-

Lainaan tähän kuvaavan otteen MacLeanin kirjan sivulta 224:

‘[S]haping public opinion was crucial…Research being done at George Mason (virginianalainen yliopisto) also suggested a good deal of irrationality in the electorate, which could be turned to advantage. “It might be possible for ‘irrationally held’ views to in fact support good policies”, particularly if the cause were to enlist insights from “cognitive science and perhaps evolutionary biology”. Knowledge of just how vulnerable humans are to hardwired drives that resist reasoned evidence, it seemed, might prove helpful in getting voters to unwittingly enable an “unpopular” agenda.’

Liekö noilla kognitiotieteilijöillä ollut hallussaan tämä elämismaailman käsite, jonka sisältöä voi muokata median levittämillä tarinoilla. No, näin tapahtui, vaikka elämismaailmasta ei olisikaan kuultu. Goebbelsin oppia kuitenkin on kehitetty eteenpäin ja peitetarinoiden kirjoittajat ovat aika taitavia. Libertarianismin aatetta ei kannata myydä Chilen sotilasjuntan tarjoaman esimerkin avulla, mutta sen ydinajatukset on saatu näyttämään houkuttelevilta esittämällä ne vallitsevan akateemisen taloustieteen herran sanana. Mainonnan ja sen taustalla olevan ideologian voimin synnytetyn kulutusyhteiskunnan opit ovat luoneet pohjan "vapausaatteen" kannatukselle. Freudin sisaren poika Bernays kirjoitti 1920 luvulla teoksen Propaganda, joka kertoo miten ihmiset saadaan toimimaan halutulla tavalla ilman että he huomaavat piitotajuntaansa kohdennettua vaikuttamista.

Otetaanpa hyvin yksinkertainen esimerkki pienten askelten muutoksista elävästä elämästä Suomesta. Sipilän hallitus leikkasi ammattikoulutuksen menoja siirtämällä keskeisiä osia koulutuksesta työpaikoille. ”Siellä työelämässä nämä asiat opitaan”, Sipilä totesi vaalikeskustelussa. Tuo ilmaisu korostaa näkemyksen kuulumista elämismaailman itsestään selvyyksiin. No nyt autohuoltoliikkeen omistaja ihmetteli, että ammattikoulusta ”valmistunut” mekaanikko ei osaa vaihtaa öljyjä. Toki jonkun pitää asia uudelle mekaanikolle opettaa, mutta silloin koulutuksen kustannus on siirtynyt yritykselle. Se laskuttaa kustannuksen tietenkin asiakkaalta. Asiakas maksaa huoltolaskun tietämättä, että osa työkustannuksesta onkin oppirahoja. Eipä tässä tietenkään ole paljon ihmettelemistä, pikku juttu, mutta tämä pikku juttu merkitsee tosiasiassa tulonsiirtoa varakkaille pienempituloisilta. Jos ammattikoulusta saisi kunnollisen koulutuksen, niin siitä maksaisivat isomman osan ne, joilla on korkeampi verotus. Varsinkin kun voimassa on progressiivinen verotus. Tämä on todella pieni, huomaamaton muutos verotuksen painotuksessa, juuri sellainen, jota ensi silmäyksellä ei tunnista verotukseen liittyväksi asiaksi ja näyttää jonkun mielestä jopa perustellulta. Ehkä tämä muutos ei ollut osa muuta isompaa kokonaissuunnitelmaa vaan yleinen ilmaus porvarillisesta pyrkimyksestä julkisten menojen leikkaamiseksi. Yhteiskunnalle voi koitua kyllä pitkällä tähtäimellä kustannuksia, kun puutteellinen ammattitaito johtaa virheisiin esimerkiksi rakentamisessa. Merkittävä sivuvaikutus (ehkä jopa pääasia) on siinä, että koulutuskustannusten leikkaus heikentää ihmisten kansalaistaitoja, joiden avulla he voisivat paremmin vaikuttaa yhteiskunnnan päätöksentekoon.

Buchananin opit piilovaikuttamisesta ovat tulleet nykyisten uusliberaalien perustyövälineiksi. Nyt puolustetaan demokratiaa autoritaarisia hallintomalleja vastaan, mutta tosiasiassa tuo demokratia on oligarkiaa. Rahan avulla ja velkaruuvilla päättäjät korruptoidaan ja pakotetaan ajamaan talouselitiin mukaista politiikkaa. Kansalle vakuutetaan, että mitään vaihtoehtoa sille politiikalle ei ole. Vararikon partaalla olevat pankit pitää pelastaa, koska muuten koko talous romahtaisi. 

Jatkan tätä ajatuskulkua Michael Hudsonin ajatusten pohjalta hänen Youtubissa esillä olevien esitystensä ja kirjansa The Destiny of Civilization: Finance Capitalism, Industrial Capitalism or Socialism (ISLET 2022).

Libertarianistit markkinoivat ajatusmalliaan paluuna 200 vuotta sitten ideoituun (Adam Smith, Ricardo jne.) vapaaseen markkinatalouteen. Tämä on kuitenkin hämäystä. Markkinatalouden klassikot kuvasit teollisuuskapitalismia, jonka edistämisessä valtiolla oli suuri rooli. Jotta teollinen tuotanto olisi kilpailukyistä maailmanmarkkinoilla, valtion tuli huolehtia siitä, että tehtaisiin riitti tervettä ja riittävän sivistynyttä työvoimaa (terveydenhuolto ja koulutus), että tuotteiden kuljettamista varten oli asiallinen infrastruktuuri (tiet ja sitten rautatiet) ja että teollisuus ei joutunut maksamaan aatelistolle perusteettomia maanvuokria niiden perinnöksi saamistaan maista. Smith kirjoitti 'Kansojen varallisuudessa': "Landlords love to reap where they have not sown." (Maanomistajat haluavat korjata satoa sieltä missä he eivät ole kylväneet.) Markkinatalouteen kuului myös se, että työntekijöille jäi varaa myös kuluttamiseen pelkkien elämisen perustarpeiden tyydyttämisen lisäksi.

Sitten kun markkinatalous alkoi siirtyä teollisuuskapitalismista finanssikapitalismiin, pörssijijoittajia ja pankkeja ei kiinnostanut, mistä voitot tulivat, tuotteiden myynnistä vai pääomatuloista. Kun vuokraa ei enää tarvinnut maksaa aatelistolle, se maksettiin korkoina rahoituslaitoksille. Kiinteistöhin sidottujen lainojen korot ovat pankkien keskeinen tulonlähde. Kansantalouden kirjanpito muuttui niin, että bruttokansantuloon laskettiin samanarvoisina teollisuuden tuotot, palkat ja finanssitulot. Niinpä räikeänä esimerkkinä on se, kun kansantulossa perintään menevien velkasaatavien tuotto kasvaa, niin maa näyttää vaurastuvan, kun luotonmaksuihin tulee viivästyskorko tai perintäfirmojen tulos kasvattaa kansantuloa. Mitään todellista vaurautta ei kuienkaan ole syntynyt, vaan päinvastoin velalliset ovat menettäneet omaisuutensa.

Pääoman vapaa liikkuminen siirtää tuotannon sinne, missä valtiot vielä huolehtivat kansalaisistaan ja pitävät elinkustannukset kurissa, siis työvoimakustannut kilpailukykyisinä. "Kehittyneissä" maissa ihmisten rahat menenvät kiinteistökulujen hoitoon,  USAssa myös terveysvakuutuksiin ja koulutukseen. Finanssipääoma on huolehtinut siitä, että pääomatulojen verotus on alhaisempi kuin työn ja kulutuksen verotus. Talouseliitti kerää voitot velkavivuilla ilman riskiä, sillä pankit pelastetaan julkisin varoin. Kansantalouden tulos syntyy siis sijoituksista, jotka eivät tuota mitään todellista taloudellista vaurautta. Toki ne, jotka ovat tuossa 1-5% eliitissä, näkevät pankkitilinsä ja osakesalkkunsa arvojen kasvavan, mutta maksajana on se 90%. Konsepti on markkinoitu niin hyvin, että nekin jotka ovat maksajan paikalla ovat tyytyväisiä. "Taloudellahan" menee hyvin ja jos pääomatulojen veroihin uhataan kajota, niin nekin jotka vain toivovat pääseväntä osallisiksi tuosta vauraudesta vastustavat 'rentier' luokan verottamista.

Rentier -luokan varat kertyvät siis koroista ja monopoliveroista, jotka kerätään niiden palvelujen käytöstä, jotka valtio on yksityistänyt. Yhdysvallat on tässä kärjessä ja Iso-Britannia seuraa tiiviisti mukana. Sama yksityistämistrendi yritetään tuoda Suomeenkin: terveydenhoito, koulutus, tiet ja rautatiet. Nyt suomalaiset on saatu maksajiksi myös Yhdysvaltain asetuotannolle Nato-jäsenyyden myötä. Lähes kaikki ovat tästä erittäin onnellisia. Entinen CIA analysoija kuvaa tätä propagandakoneistoa jolla ajattelu on viety läpi termillä MICIMATT (Military-Industrial-Congressional-Intelligence-Media-Academia-Think Tank) kompleksi.

Finanssikapitalismin talousoppi on ajettu läpi yhteiskunnan niin, että pidämme aivan luonnollisena ja oikeana rahastaa aina ja kaikkialla, missä vain pelkällä omistamisella voi verottaa tuottamisprosessia. Kun klassikkojen hengessä ajatusta arvosteltiin "ilmaisista lounaista", Milton Friedman julisti:"There is no such thing as a free lunch", ilmaisia lounaita ei ole. Kuinka monen unelma onkaan saada sen verran pääomaa (vaikka kiva perintö), että voisi ostaa riittävästä osakkeita tai osakehuoneistoja, joiden tuotolla voisi elää mukavasti, ja nauttia ilmaisista lounaista. Liberaalin yhteiskuntafilosofian mukaan näin talous toimii; se on sosiaalisesti rakentunutta todellisuutta. Vuokrat, lainat ja korot on maksettava. Ja postmoderni filosofia hehkuttaa, että me voimme vapaasti määritellä sen, mikä on totta ja todellisuutta. Todellista vapautta! Ajatellaanpa kuitenkin sitä, miten talouden kävisi pitemmällä tähtäimellä, jos suuri osa ihmisistä eläisi vuokratuloilla tai keinotekoisesti nostettujen pörssiosakkeiden tuotolla. Todellista vaurautta ei synny ja tuotanto sukeltaa. Miksi USA:ssa infrastruktuuri (rautatiet ja tie) ovat retuperällä, mutta Kiina rakentaa mittavaa luotijunaverkostoa? Finanssikapitalismi tarkoitta deindustrisaatiota eli teollisen tuotannon alasajoa. Sillä tarinalla onkin onneton loppu.

OsaIII