Demokratian reunaehdot
Edellisissä osissa käsitellyt lännen, lähinnä USA:n/CIA:n, sekaantumiset toisten valtioiden asioihin eivät horjuttaneet läntisen maailman liberaalidemokraattista maailmankuvaa. Lännen päättäjät hyväksyivät nuo toimet Yhdysvaltain maailmanpoliisin ”toimivaltaan” kuuluvina asioina ja kansalaiset eivät niistä juuri välittäneet, koska ne eivät suoranaisesti vaikuttaneet heidän elämäänsä. Noissa maailmanpoliisin toimissa kuitenkin ylitettiin laillisuuden rajat, mutta tekijät eivät joutuneet edesvastuuseen, koska kansallisen turvallisuuden nimissä heitä koskevat tutkinnat tukahdutettiin. Nämä turvallisuuspalvelujen toimet ulottuivat myös USA:n sisälle ja omiin kansalaisiin, ja sama koskemattomuussuoja koski näitäkin toimia. Aaron Good antoi ilmiön perusteella kirjalleen nimen ”American exception”. Myös Whitney Webb on poiminut lukuisia esimerkkejä, joissa CIA:n ja rikollisjärjestöjen yhteisiin hankkeisiin liittyi todistajien ja journalistien murhia, jotka yleensä kuitattiin itsemurhina ja tutkinnat lopetettiin.
Webbin kaksiosainen teos ’One Nation under Blackmail’ on
kronikka yli sadan vuoden jaksosta, jona aikana rikollisorganisaatioiden, laillisuuden
rajoilla toimivan liiketoiminnan, FBI:n ja CIA:n toimet kietoutuivat
ihmeelliseksi vyyhdiksi. Turvallisuuspalvelu käytti mm. hyödykseen suurrikollisten
veroparatiiseihin perustamia pankkeja huumekaupasta saatujen tulojen pesemiseen. Rahoilla pyöritettiin CIAn toimia, joille ei olisi saatu budjettivaroja. Webbin erityinen näkökulma on Jeffrey Epsteinin toiminnan
saaman julkisuuden innoittamana seksibisnestä harjoittaneiden konnien touhut,
joiden avulla yhteiskunnan vaikuttajia voitiin kiristää esimerkiksi muiden rikosten
peittelemiseksi tai poliittisia tarkoitusperiä varten. Epstein on yksi esimerkki
näistä ”itsemurhan” tehneistä. Kirjassa on todella makaabereja tarinoita
esimerkiksi entisen FBI:n johtaja Hooverin perversioista. Webbin kirjan puute
on, että nämä kronikat näyttävät liiaksi erikoisten ihmisten puuhilta ilman systemaattisia
riippuvuuksia yhteiskunnan taloudellisiin tai poliittisiin rakenteisiin. Taloudellisen vallan ja turvallisuuspalvelun kiinteä yhteys juontaa alkunsa CIAn perustamisesta. Se perustettiin sodan jälkeen Wall Streetin pörssiyhtiöiden aloitteesta. Niiden lakimiehet olivat tärkeässä osassa CIAn tavoitteiden määrittelyssä. Näistä Allen Dulles nousi sittemmin CIA:n johtoon.
Demokratian rajausten kannalta tärkeä tarinansäie liittyy mediamoguli Robert Maxwellin yhteistoimintaan Israelin turvallisuuspalvelun kanssa. Maxwell myi USA:n turvallisuuspalvelulle Israelin kautta hankitun vakoiluohjelmiston, jota USA:ssa käytettiin omien kansalaisten tietojen keräämiseen. Sen käyttö kyllä myöhemmin kiellettiin, mutta tietoja ei hävitetty ja luultavaa on, että tietoja on kerätty edelleen salassa julkiselta vallalta (Snowdenin paljastukset). Julkisen vallan ja taustalla toimivan turvallisuuspalvelun sekä taloudellisen vallan käyttäjien suhde on Goodin kirjan demokratian solmukohta. Good puhuu kolmitasomallista (tripartite state). Taloudellisen vallan suojaamana toimiva ja pääosin julkiselta vallalta piilossa toimii ns. ’deep state’ turvallisuusverkosto, joka ohjaa Yhdysvaltain ulko- ja turvallisuuspolitiikan jatkumisen samanlaisena eri hallituskausien yli.
Good viittaa saksalaisen Carl Schmittin lausumaan periaatteeseen, että perimmäinen valta yhteiskunnassa on niillä, jotka voivat määritellä sellaisen poikkeustilanteen, että lait ja perustuslailliset oikeudet eivät ole enää voimassa, koska valtion olemassaolo on uhattuna. Ymmärrettyään tämän Schmitt liittyikin sitten Kansallissosialistiseen puolueeseen. Tämän periaatteen mukaisesti (ehkä kuitenkaan perustelematta asiaa Schmittin näkemyksillä) Yhdysvalloissa käynnistettiin ydinsodan uhan ilmapiirissä presidentti Eisenhowerin aikana ohjelma, jolla kriisitilanteessa valta voitiin siirtää pienelle (n. 10 hengen) eliitin ydinryhmälle. Tämä hanke sai vuosikymmenten aikana erilaisia muotoja, COG (Continuity of Government, Doomsday Project). Reaganin aikana valvovan silmän alle joutuivat niin ympäristöaktivistit kuin ydinaseiden vastustajat. Kansalaisista kerättyjen tietojen avulla kriisitilanteessa (kuka sen sitten määrittelikään) nuo aktivistit saatettiin siirtää turvasäiliöön ilman oikeudenkäyntiä. Vuonna 1988 Reaganin ’Executive Order 12656 laajensi poikkeustilanteen käsittämään ”minkä tahansa tapaukseen, mukaan lukien luonnonkatastrofin, sotilaallisen hyökkäyksen, teknologisen hätätilan, tai muun hätätilan, joka vakavasti heikentää tai uhkaa Yhdysvaltojen kansallista turvallisuutta”.
Salaisen palvelun hämärimmät puuhat ovat herättäneet amerikkalaisten tutkijoiden epäilykset niiden osallisuudesta John F Kennedyn, Robert Kennedyn, Martin Luther Kingin ja Malcolm X:n murhiin. Julkinen valta on perustanut komiteoita tutkimaan näitä yhteyksiä, mutta syyllisiä ei ole löydetty. HSCA tutkintakomission päätutkija G. Robert Blakey allekirjoitti lausunnon:
”This growing body of evidence strongly indicates that conspiracy to assassinate President Kennedy was organized at high levels of the U.S. power structure, and was implemented by top elements the U.S. national security apparatus using, among others, figure in the criminal underworld to help carry out the crime and cover-up.”
Kun nyt olen lukenut James W Douglassin kirjan Kennedyn murhasta (lähdetiedot lopussa), ei jää mitään epäilystä siitä, että CIA toimeenpani murhan. Douglass toteaa kuitenkin, että ei ole tietoa, ketkä sotateollisen kompleksin (MIC) mahtihenkilöt antoivat määräyksen murhaan. Todetessaan näin hän katsoo toimeenpanijoiden selän taakse. Oikeutetusti voi vetää johtopäätöksen, että Kennedyn murha oli viesti, että valtiojohdon tulee noudattaa sotateollisen kompleksin määräämää linjaa. Kennedy oli ajanut liennytystä Neuvostoliiton kanssa Kuuban kriisin jälkeen, oli normalisoimassa suhteet Kuubaan ja päättänyt vetää Yhdysvaltain joukot Vietnamista. Sotateollinen kompleksi katkaisi pehmeämmin keinoin niiden myöhempien presidenttien uran, jotka uhmasivat tuota linjaa. Nixon sai joukot pois Vietanmista ja kävi Kiinassa, mutta hänet hukutettiin Watergate-skandaaliin. Carterin toinen kausi torpedoitiin lokakuun yllätyksellä (panttivankineuvottelut Iranin kanssa).
Paljastavaa on nykyinen Bidenin sekoilu. Normaalisti toimivassa demokratiassa tuollainen seniili kohkaaja olisi jo siirretty syrjään. Biden kelpaa vielä uuskonservatiiveille, jotka ovat MICin asianhoitajia Yhdysvaltain hallinnossa, niin kauan kuin hän vielä osaa jotenkuten lukea promptit. Riskirajoilla ollaan, kun Biden julistaa suunnitelmia rautateiden rakentamista valtameren yli. Biden huomaa itsekin, että jos hän alkaa kertoa juttuja käsikirjoituksen ulkopuolelta, hän on ongelmissa. Tämä suora ilmoitus, että hän ei maata johda.
Good nostaa syystä esille presidentti Madisonin ajatuksen, että demokratian käsitteeseen sisältyvän vallan kolmijakoperiaatteen lisäksi siihen kuuluvat valistuneet kansalaiset, joilla on oikea tieto poliittisten päätösten perusteista. Oliko näin, kun Suomi teki päätöksen NATO-jäsenyydestä? Mitään kansalaiskeskustelua ei käyty, kun luvattu kansanäänestys sivuutettiin.
NATO-kysymys käy hyvin esimerkkinä siitä, miten Yhdysvallat vaikuttaa voimakkain mutta väkivallattomin keinoin maiden päätöksentekoon. Ehkä joskus historiantutkijoille avautuu lähteitä, jotka paljastavat pitkäjänteisen yhteydenpidon suomalaisten päättäjien ja Yhdysvaltain ulkopolitiikan toimijoiden välillä. Varmaa tämä ei tietenkään ole. Good julkaisi kirjassaan otteita kirjeenvaihdostaan ruotsalaisen Ola Tunanderin kanssa. Amerikkalaiset pitivät yhteyttä ruotsalaiseen päällystöön, joka halusi pikaisesti USA:n mukaan Ruotsin puolustukseen. Yhteydenpito oli suullista. ‘Former Chairman of Joint Chiefs of Staff General John Vessey told me at a dinner in Oslo that when it comes to US relations to Sweden, there is only one rule: ”Nothing on paper.”’
Suomen poliittinen ja sotilaallinen eliitti ovat ilmeisesti jo kauan salassa kansalaisilta valmistelleet Suomen NATO-jäsenyyttä ja kieltämättä Ukrainan tapahtumat antoivat tekosyyn vauhdittaa liittymistä. Yhdysvaltojen asialistalla Venäjän piirittäminen NATO-mailla on ollut ohjelmassa Neuvostoliiton hajoamisesta alkaen, ellei jo ennen sitä. Salainen suunnitelma on ollut myös Venäjän pilkkominen osiin ja sen luonnonvarojen haltuunotto läntisen pääoman hallintaan. Tästä on lähinnä tihkunut viitteitä, kun kaikki asiasta tietoiset eivät ole malttaneet pitää suutaan kiinni. Presidentti Clinton totesi aikoinaan, että Venäjällä on liian suuret resurssit yhdelle maalle. Kissinger sanoi viime vuonna, että ehkä Venäjän pilkkominen ei olekaan niin hyvä suunnitelma. Ja onhan länsi pitänyt aiheesta seminaarejakin. Suomi on vain pieni iskurauta tässä suunnitelmassa, mutta ilmeisesti se sopii hyvin ’demokratiaa’ ajavalle eliitille. Kun Suomen valtiojohto toteuttaa Yhdysvaltojen poliittisen ja sotilaallisen johdon tavoitteita, se toimii siis sotateollisen kompleksin käskyläisenä, ikään kuin Mafian kaukopartiona. Tavallista suloista arkeaan elävät ihmiset on pidetty pimennosa eivätkä he oikeastaan halua tietää mistään sellaisesta, joka häiritsisi tuota satua. Heille riittää selitykseksi maailman menosta, että Putin on sadun pahis.
Miten tämä kaikki sopii yhteen liberaalidemokraattisen maailmankuvan kanssa? Miten luja usko ihmisillä onkaan valtamediaan, joka on pitänyt yllä kertomusta kommunistien juonista ja yksittäisistä salamurhaajista. Nyt media rummuttaa vapauden ja demokratian jaloa aatetta idän tyranneja vastaan? Niin, liberaali demokratia on hieno ajatus, mutta salaisen palvelun pojat ja suuri raha pilasivat sen. Median vaikutus on valtava yksimielisyyden rakentamisessa ja ’salaliittoteorioiden’ kumoamisessa. Kun valtamedia on täydellisesti ja yksiäänisesti ostettu tähän tehtävään, niin kansalaisten on vaikea rakentaa muunlaista maailmankuvaa. Sotateollisen kompleksin ja finanssipääoman rahakirstu on pohjaton. Rahalla voi ostaa lähes kenet vain ja valtamedia on myynyt itsensä USA:n hegemonian palvelijaksi. Paras lääke oman ajattelun turvaamiseksi on, että ei seuraa tuota valtamediaa. Suuri kysymys on, miten oligarkkien hegemonia saadaan nujerrettua. Kykeneekö riippumaton sosiaalinen media lyömään säröjä valtamedian suojakilpeen. Ainakin Suomessa tilanne näyttää toivottomalta, ihmisten maailmankuva (elämismaailma) niin totaalisesti ympäröity tuon hegemonian tarinalla, että kaikki sitä häritsevä viestintä näyttää propangandistelta salaliittoteorialta. Kehotankin kaikkia lukemaan ainakin Douglassin kirjan Kennedyn murhasta ja katsomaan maailmaa uudesta näkökulmasta.
Hyvä tapausanalyysi infovaikuttamisesta Naapuriseuran sivuilla:
https://naapuriseura.fi/tapaus-kaasuputki-talta-nayttaa-naton-infosota/
Kirjat:
Aaron Good, American Exception (2022)
JamesW Douglass, JFK and the Unspeakable, Why he died & Why it matters, Orbis Books, Maryknoll, NY, 2008, revised hardcover edition 2013
Whitney Webb, One Nation Under Blackmail (2022)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti