”Whiskey on the rocks”
Ikäluokkani ihmiset (60+) muistavat varmaan 1981 syksyllä sattuneen tapauksen, jossa venäläinen sukellusvene ajoi karille eteläisen Ruotsin rannikolla. Se ei vain ajanut karille vaan oli lähes kiivennyt pienelle luodolle ikään kuin tarjolle ihmisten ja median ihmeteltäväksi. Tapaus loi kivikovan perustan epäilyille, että Venäjä jatkoi aluevesiloukkauksia pitkälle 80-luvulle, kun Ruotsi jahtasi sukellusveneitä Tukholman saaristossa. Ruotsalainen tutkija Ola Tunander on kirjoittanut tapahtumista monta kirjaa (ja artikkelia), joista tuoreimmat ovat Det Svenska ubåtskriget (2019) ja Navigationsexperten (2021). Tämä essee pohjautuu tähän jälkimmäiseen kirjaan.
Tapahtumat lyhyesti
Lokakuun 27. päivän iltana 1981 ajoi neuvostoliittolainen tyypin 613 (Nato-luokituksessa ”Whiskey”) pienen Torumskär-saaren rantaan Gåsefjärd-vuonossa lähellä Karlskronan laivastotukikohtaa. Illalla oli ollut tiheä sumu, mutta saariston asukkaat olivat kuulleet jykevien dieselkoneiden pauhun, kun alus eteni kapeaa ja matalaa vuonoa pinta-asennossa 8 solmun vauhdilla. Aamulla eräs kalastaja ilmoitti laivastotukikohtaan, että saaren rannassa on sukellusvene. Siitä lähti liikkeelle poliittinen kuohunta ja mediapyöritys. Ruotsalaisessa mediassa alukselle annettiin nimi U 137, sen venäläinen nimi oli C-363. Tapaus oli yksi vuoden suurista uutisista ja länsilehdistö otti siitä kaiken irti. Englanninkielisen lehdistön ei tarvinnut kauan miettiä otsikkoa tapaukselle. Se oli pian keksitty: ”Whiskey on the rocks”. New York Times julkaisi aiheesta juttuja peräjälkeen. Neuvostoarmeijalle tapaus oli äärimmäisen nolo juttu ja sen selitykset eivät häpeää paljon lievittäneet. Oliko kysymyksessä karkea navigointivirhe, tarkoituksellinen vakoiluoperaatio vai jotain muuta?
Laivastotukikohdan komentajakapteeni Karl Andersson tapasi aamulla klo 8:00 töihin tullessaan ensin yllätyksekseen kaksi amerikkalaista upseeria tukikohdan päällikön seurana. Anderssonin piti esitellä heille tukikohtaa. Päällikkö oli tullut vastaanottamaan upseereita jo klo 7, kaksi tuntia normaalia töihintuloaikaa aiemmin. Esittelykierros kesti tunnin. Sitten hän sai tiedon karille ajaneesta sukellusveneestä. Andersson selvitti ensin, voisiko kysymyksessä olla Ruotsin oma alus. Näin ei ollut ja se olisikin ollut erikoista, kun omat sukellusveneet eivät koskaan vuonossa liikkuneet. Se ei lainkaan soveltunut sukellusveneiden kulkuväyläksi. Hän kokosi pienen joukon, joka ajoi paikalle vahtialuksella. Heti hän tunnisti sukellusveneen venäläiseksi Whiskey-luokan alukseksi. Ja erikoinen tapaus oli tämäkin.
Andersson nousi alukseen ja alkoi selvittää, mistä oli kysymys. Yksi sukellusveneen upseereista, komentaja Avrukevitš, puhui jonkin verran saksaa. Hän ei ollut laivan päällikkö, vaikka olikin aluksen korkea-arvoisin upseeri. Hän ei varsinaisesti kuulunut miehistöön vaan oli tullut matkalle mukaan ehkä jonkinlaisena päällystakkina kokemattomalle päällikölle, joka oli kapteeni Guštšin. (Nimien litteroinnit arvattu ruotsinkielisitä asuista Avrukvetj ja Gusjtjin.) Avrukevitš toisti moneen otteeseen olevansa navigointiasiantuntija. Andersson pyysi saada nähdä merikortin, jonka mukaan he olivat navigoineet. Eräs miehistön jäsen toi kartan, joka Anderssonista näytti ruotsalaiselta merikortilta. Avrukevitš ärähti miehelle venäjäksi ja mies riensi vaihtamaan kartan ja toi karkeamman venäläisen merikortin.
Andersson määrättiin suorittamaan miehistön kuulustelu hänelle annetun nimiluettelon mukaan, johon kuuluivat laivan kapteeni, poliittinen upseeri, tähystäjä ja ohjaaja. Avrukevitšia hän ei saanut kuulustella. Kuulustelussa miehistön jäsenet selittivät tapahtuman navigointivirheeksi. Sukellusveneen peilauslaite oli vahingoittunut ja Avrukevitš oli kieltänyt käyttämästä sitä. Andersson kyllä totesi, että laitteen antenni oli vääntynyt mutta laite kuitenkin toimi. Laivan kapteeni oli yllättynyt karilleajosta, kun hän oli Avrukevitšin vakuutteluihin uskoen luullut, että alus on avomerellä Bornholmin itäpuolella. Hänellä oli kuitenkin ollut epäileväinen, kun paikanmääritys sekstantin avulla oli kertonut jotain muuta. Navigointivirhekertomusta tuki myöhemmin tullut tieto, että Neuvostoliitto oli lähettänyt merelle kaksi etsintälentokonetta alueelle, jonka kapteeni oli Baltinskin tukikohtaan viimeksi kertonut. Andersson piti ensin navigointivirhettä jotenkin mahdollisena. Oli kuitenkin äärimmäisen epätodennäköistä, että sukellusvene olisi sattumalta osunut vuonon sisääntulon neulansilmästä läpi. Avrukevitš oli ottanut vastuun sukellusveneen navigoinnista viimeisten parin päivän aikana, kun se irtautui valvontatehtävästään Bornholmin itäpuolella. Alus otti suunnan pohjoiseen kohti saaristoväylää. Sumun läpi näkyvät valot Avrukevitš selitti alueella olevien laivojen ja kalastusalusten valoiksi, mutta kun Guštšin ehdotti sukeltamista niiden ali, Avrukevitš hylkäsi ajatuksen ja sanoi, että ne kierretään. Hän taisi tietää, että oltiin vesillä, jossa sukeltaminen ei ollut mahdollista. Väylän syvyys oli vain muutama metri ja saarten ali on vaikea sukeltaa.
Johtopäätöksiä
Jos siis navigointivirheselitys tuntui epäuskottavalta, niin kovin järkevältä ei tuntunut ajatus, että sukellusvene suoritti salaista tiedusteluoperaatiota. Se uskaltautui väylälle, joka ei mitenkään soveltunut sukellusveneellä. Väylä oli niin kapea, että pitkä alus ei olisi kyennyt kääntymään siinä ympäri. Reitti oli matala ja karikkoinen, mutta kuitenkin sukellusvene porhalsi äänekkäiden dieselmoottorien voimalla 8 solmun vauhtia. Aluksen toinen dieselmoottori latasi akkuja, joilla pyöritettiin sähkömoottoreita. Toisen dieselin voimin ajettiin eteenpäin. Kaikki saarten asukkaat kyllä kuulivat sen menon, vaikka eivät tietenkään voineet kuvitella, että sukellusvene siellä merta kyntää. Kun ruotsalaiset sukeltajat tutkivat aluksen ympäristöä, paljastui että sen perän takana oli hiekkavalli, jonka potkurit olivat kasanneet. Ikään kuin sukellusvene olisi tarkoituksella ajettu mahdollisimman ylös luodon rantaan. Parin päivän päästä ruotsalainen hinaaja nykäisi aluksen irti karilta ja veti sen avomerelle.
Myöhemmin asiaa pohdiskeltuaan Andersson alkoi ajatella mahdollisuutta, että karilleajo olikin ruotsalaisten tai länsivaltojen tilaustyö. Avainhenkilö operaation teknisessä toteutuksessa oli Avrukevitš. Sukellusveneen reitti oli tarkoituksella juuri sinne, mihin se lopulta päätyi, mutta miehistö hämättiin kuvittelemaan jotain muuta. Andersson avasi tällaisen teorian mahdollisuutta ranskalaisen ARTE TV-kanavan ohjelmalle antamassaan haastattelussa vuonna 2014. ARTE haastatteli myös Ola Tunanderia sekä amerikkalaisten petkutusoperaatioista vastaavaa amiraali James Lyonsia, joka antoi ymmärtää, että he olivat U 137:n karille ajon takana, tietenkään tunnustamatta sitä aivan suoraan. Operaatio yksinkertaisesti oli niin suuri menestys, että hänen oli vaikea olla kerskumatta sillä. Ola Tunander jatkoi keskustelua Anderssonin kanssa tämän kuolemaan asti vuoteen 2017 ja paljolti näiden keskustelujen tuloksena syntyi kirja Navigationsexperten. Ola Tunanderia kiinnosti myös tietää, ketkä Ruotsin merivoimissa olivat tietoisia operaatioista. Kun hän kysyi tätä USA:n merivoimien ministeriltä John Lehmanilta, tämä vastasi:”I have already told you, that if I tell you that, I would have to kill you afterwards.” (Olen jo sanonut, että jos kertoisin sen, minun pitäisi jälkeenpäin tappaa sinut.) Ruotsin vara-amiraali Schubeck, joka oli paikalla, sanoi heti, että moni ruotsalainen olisi siitä onnellinen.
Tunander kirjan vastaansanomaton johtopäätös on, että operaatio oli USA:n petos, ja erittäin onnistunut sellainen. Sen tavoitteena oli Pohjoismaiden ihmisten mielialojen muokkaaminen siihen suuntaan, että Neuvostoliitto on todellinen sotilaallinen uhka. Tässä onnistuttiin hyvin. Mielipide neuvostouhkasta kasvoi n. 10 %:sta yli 80 %:iin. Tapauksilla on ollut melkoinen vaikutus myös suomalaisten mielipiteisiin. Ruotsin ja USA:n yhteinen intressi oli myös saada kongressi ja edustajainhuone myöntymään suihkumoottorien myynnille Saabin JAS Gripen hävittäjille. Karlskronan tapaus loi vankan pohjan sen jälkeen jatkuneelle mielipiteen muokkaukselle. Siinä oli kouriintuntuva esimerkki, että Neuvostoliitto jäi kiinni itseteosta. Ruotsin aluevesillä oli sitten useampia sukellusvenehavaintoja ja lehdistö tuotiin paikalle todistamaan, miten sukellusveneitä jahdattiin syvyyspommein. Pommien pudotus vain lopetettiin sopivasti ylhäältä tulevilla määräyksillä, kun sukellusveneet katosivat merelle. Ne olivat italialaisvalmisteisiä brittien laivastoon kuuluvia piensukellusveneitä, jotka pudotettiin saariston lähelle rahtialusten runkoon rakennetuista ruumista.
Tunanderin kirjassa on yksityiskohtaiset tiedot U 137:n liikkeistä. Neuvostoliitolle se oli vakava takaisku ja iso möhläys. Oli selitys sitten virhe, tarkoituksellinen operaatio tai neuvostoupseerin osallistuminen petokseen. Avrukevitšin myöhempi historia on jäänyt selvittämättä. Hän ei koskaan nostanut eläkettään Venäjältä. Hän katosi ensin Viroon ja sen jälkeen teille tietymättömille. Tämä on yksi esimerkki uudenlaisesta sodankäynnistä, joka jatkuu edelleen. Esimerkkejä löytyisi muilta vakoilun osa-alueilta, mutta jään odottamaan paljastuskirjoituksia ennen kuin alan arvuutella omiani.
