Rahat tai isännän henki
Uusliberalistisen finanssikapitalismin ideologia on uponnut
nykyihmisten ajatteluun niin perusteellisesti, että harvat kyseenalaistavat
ajatusmallin perusoletuksia. Maan ja luonnonvarojen yksityisomistus ja näiden
resurssien käytön markkinaehtoinen hinnoittelu ovat markkinatalouden
itsestäänselvyyksiä. Tuotannon ja kulutuksen alistaminen lainojen lyhentämiseen
ja korkojen maksamiseen markkinoidaan taloutta pyörittävänä välttämättömyytenä,
vaikka ne ovat tosiasiassa elintasoa ja tuottavia investointeja kuristava kahle.
Michael Hudson on taloustieteilijä, joka selvimmin on paljastanut tilanteen
nurinkurisuuden. Yritän tässä tiivistää hänen näkemyksiään lähinnä vuonna 2015
julkaistun kirjan ’Killing the Host’ avulla. Kiinnostavaa olisi ottaa rinnalle myös Steve Keenin kirja 'The New Economics, a Manifesto', mutta yhtä kommenttia lukuun ottamatta taidan palata siihe myöhemmin.
Hudsonin kirjoitukset on helppo tuomita poliittisina mielipiteinä, mutta vaikka hän kritisoikin voimakkaasti uusliberalistisen ajattelun poliittisia seurauksia, niin argumentoinnin ydin on sen ideologian pohjalla olevan taloudellisen ajattelun virheet, jotka lopulta johtavat talouden vararikkoon. Poliittinen kritiikki on vain tuon vararikkoon johtavan tien paljastamista. Mainitun kirjan otsikko viittaa biologiseen analogiaan, jossa isäntäoliossa elävä loinen saattaa tappaa isäntänsä ja samalla itsensä, jos se ei sopeuta omaa energiatarvettaan isännän elämisen jatkumisen turvaamiseen. Tosin biologisessa tilanteessa loinen ei ole huolissaan isännän kohtalosta, jos loinen voi siirtyä (tai siirtää jälkeläisensä) toiseen isäntään.
Teollisen tuotannon alkutaival
Hudsonin tutkimuslinjan erikoisuus on, että hän on perehtynyt velkojen maksamisen ja alas kirjaamisen esihistoriaan aina 4000 vuoden taakse. Mutta tuossa teoksessa tuo historia on käsitelty hyvin lyhyesti ja ohitan sen tässä. Voimme aloittaa markkinatalouden kehittymisestä 1700 ja 1800 luvuilla niin kuin liberalismin klassikot John Locke, Francois Quesnay (fysiokraatit), Adan Smith, John Stuart Mill, David Ricardo sitä hahmottelivat.
Locke lausui periaatteen, että jokaisella on luonnollinen oikeus oman työnsä hedelmiin. Hän katsoi asiaa ilmeisesti vielä maataloustuotannon näkökulmasta ja oli sitä mieltä, että maanomistaja on palkkansa ansainnut, koska on uhrannut sen eteen työtä. Hän ei ihmetellyt, miten omistaja on maansa saanut (usein perintönä esim. kuninkaan antamana valloittamistaan maista) tai miten paljon työn tulokset ovat oikeasti vuokralla olevien alustalaisten aikaan saamaa. Mutta periaate oman työn hedelmistä oli tärkeä.
Quesnay oli kirurgi, joka vertasi taloutta ihmisen aineenvaihduntaan. Hän laati ensimmäisen kansantulon kirjanpidon mallin. Fysiokraatit totesivat kuitenkin, että maan tuottama kasvu oli auringon valon eikä maanomistajan aikaan saamaa. No varmaan molempia tarvitaan, mutta he tunnistivat, että tuottaja näkee oikeudekseen kerätä myös luonnon antaman tuoton itselleen. Teollisen vallankumouksen myötä maan merkitys oli antaa paikka, jossa tuotanto tapahtui.
Markkinatalouden filosofiaa hahmotelleet Smith, Mill ja Ricardo katsoivat, että maanvuokralle ei ollut perusteita tuotannon tekijänä. Smith sanoi, että vuokraisäntä korjaa satoa sieltä, mihin hän ei ole kylvänyt, ja Mill totesi heidän saavan tuloa nukkuessaankin. Tuotteen tai palvelun arvo on niihin uhrattu työ. Tuotteen arvoa ei kasvata mikään sellainen, jonka eteen ei ole tehty työtä. Esimerkiksi maanvuokra on ansiotonta tuloa. Heidän näkemyksensä mukaisesti maan vuokran tulisi olla keskeinen valtion verotuksen kohde toisin kuin työn tai teollisuuden voittojen. Tavoite on tuotantokustannusten alentaminen, jotta menestytään kansainvälisessä kilpailussa. Niinpä yhteiskunnan tehtäväksi jää yleisen infrastruktuurin ylläpito sekä koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen. Näin allennetaan yleisiä tuotantokustannuksia. Kun maan arvonnousu perustuu juuri yhteiskunnan rakentamaan infrastruktuuriin (tiet, viemäröinti jne.), verotuksen avulla rakentamiskustannukset tulee periä maanvuokrista. Malthus taas puolusti vuokrankanto-oikeutta.
Pankit eivät alun perin yleensä rahoittaneet tuotannollisia investointeja vaan keskittyivät kaupan transaktioiden viiveiden rahoittamiseen, esimerkiksi kun jo tilatun tavaran maksaminen viivästyi kuljetusmatkan vuoksi. Amerikassa pankit rahoittivat rautateiden rakentamista. Pari rohkeaa poikkeusta nousi esille Ranskassa ja Saksassa. Ranskassa vallankumouksen jälkeen erään aatelissuvun edustaja Claude-Henri de Saint-Simon kritisoi oman luokkansa perittyä etuoikeutta elää ansiottomilla vuokratuloilla. Hän kannusti osakesijoittamiseen yritystoimintaan. Tämä on yrityksille edullisempaa kuin lainanotto, koska sijoituksista maksettava tuotto riippuu liiketoiminnan menestyksestä. Ja pitemmän päälle se on myös kokoistalouden etu, kun yrityksen tuloista ei tarvitse maksaa lainakorkoja tuloksesta riippumatta. Voittoja voidaan käyttää tuotannon kehittämiseen. Saint-Simonin ajatusten pohjalta syntyi investointipankki, joka aluksi menestyi hyvin, mutta sitten väistämätön lamakausi romahdutti osakkeiden arvon eikä pankki kyennyt kattamaan säästötilien arvoa.
Saksassa pankkien varat olivat pääosin lähtöisin omistajasuvuilta eikä säästäjiltä. Saksassa haluttiin kuroa kiinni Englannin teollisuuden saama etumatka. Pankit ottivat ohjat teollisuuden kehittämisessä, tuotto tuli yritysten tuloksesta, mutta reilu osa siitä käytettiin investointeihin. Englannissa pankit keskittyivät kaupan lainoittamiseen ja lyhytaikaisiin lainoihin, joille oli vakuutena kiinteä omaisuus. Teollisuusinvestointien lähteenä olivat osakesijoittajat, jotka halusivat nopeasti tuoton sijoituksilleen. Amerikkalaisten ja englantilaisten pankkien päämäärä olivat lyhyen aikavälin tuotot, ei talouden tulevaisuuden suunnittelu. Sijoittajien ahneus peri voiton. Saksa hävisi I Maailman sodan ja myös aatekiistan talouden kehittämisen periaatteista. (Muistan jostain muualta lukeneeni, että eurooppalaisten velat amerikkalaisille pankeille olivat tärkeä syy Yhdysvaltojen mukaantulolle sotaan. Myös Versaillesin ankarilla rauhansopimuksen ehdoilla haluttiin varmistaa velkojen perintä.)
Vanhan hyvän ajan kapitalismi siis pyrki tuottamaan hyödykkeitä ja palveluja markkinatalouden kilpailun ehdoilla. Hudson ei kirjassaan lainkaan käsittele "työn ja pääoman ristiriitaa" eli sitä, miten järjestäytynyt työväki kykeni nostamaan elintasoaan ja parantamaan työolojaan. Esimerkiksi 1800-luvulla lapsityövoiman käyttö oli tavallista. Teollisuuden rationalisointi tehosti tuotantoa ja tuotteet
piti saada kaupaksi (Stuart Ewen, Captains of Consciousness). Tätä tehostettiin mainonnalla. Kun kuluttajien rahat eivät
riittäneet kalliimpien kestokulutustavaroiden ostamiseen, keksittiin osamaksukauppa,
jota pankit rahoittivat. Asiaa kokonaisvaltaisesti katsovat kapitalismin kehittäjät näkivät, että tarvitaan riittävä kulutuskysyntä, jotta tuotannon pyörät saadaan pidettyä liikkeessä.
Kohti finanssikapitalismia
Sijottajat näkivät lainaamisen, korkojen keräämisen ja vuokrankannon vaihtoehtoisena tapana rikastua sille, että odottaa tuotannon voittoja markkinoilta. Pankkilainoista tuli omaisuuskeinottelun väline. Lainoille haluttiin vakuus, jollainen ei ole yrittäjän lupaus tulevasta liiketoiminnan tuloksesta vaan kiinteä omaisuus. Lainaaminen kiinteistöjä vastaan on nykyään pankkilainojen yleisin kohde, n. 80 % osuus kaikista lainoista. Kun varakkaat tai kekseliäät ihmiset huomasivat kiinteistöihin sijoittamisen kannattavaksi toiminnaksi, he ottivat lainaa kiinteistöt vakuutena. Kun lainan korko on alle vuokratuoton, lainanotto on kannattavaa. Näin vähitellen kiinteistöjen vuokratuotot muuttuivat lainakoroiksi, jotka valuivat rahoituslaitoksille. Näin finanssilaitoksiin rahansa sijoittavista ihmisistä tuli uusi rentier -luokka (vuokrankerääjät).
Nyt luottokorttiostot ovat ottaneet suuren osan ostosten luottorahoituksesta. Asuntolainojen, autolainojen, opintolainojen ja kulutusluottojen lyhennykset verojen, vakuutusten ja sosiaaliturvamaksujen ohella syövät palkansaajien ja eläkeläisten tuloista ison osan niin, että välttämättömään elämän ylläpitämiseen jää entistä vähemmän rahaa. Valtaosa ihmisistä on sen väestön yhden prosentin rikastumisen ylläpitäjiä, joilta jää rahaa säästöön eli sijoitettavaksi lainanantoon. Kun liberaalit taloustieteilijät sanovat, että veloista ei tarvitse olla huolissaan, koska olemme velkaa itsellemme, tarkoittaa tuo, että 99 % on velkaa 1 % eliitille. Tällä hetkellä Yhdysvalloissa luottokorttivelkaa on yhteensä n. 1,13 triljoonaa dollaria.
Finanssitaloudessa kansantalouden menestyksen mittaaminen ei perustu reaaliseen vaurauteen vaan kustannuslaskentaan ja pörssi-indekseihin. Kun yksityiset ihmiset ja yritykset maksavat velkojensa korkoja, ne näkyvät tulona pankkien tuloksessa ja bruttokansantuotteessa. Ne katsotaan finanssipalveluiksi, joiden arvo on se, mitä niistä maksetaan. Ja arvo sen kuin kasvaa, kun mennään sakkokorkoihin. Entinen huutokaupan pitäjä kannustikin huutajia nostamaan tarjouksia, koska arvo on sitten sitä suurempi, mitä enemmän on maksanut. Nämä kustannukset ovat pois yritysten investoinneista ja ihmisten elintasosta. Edelleen, kun yhteiskunnan tuottamia palveluja, infrastruktuuria, terveydenhuoltoa, koulutusta jne. yksityistetään, yritysten ja kuluttajien kulut kasvavat. Siis tuotantotoiminta tulee kalliimmaksi ja talouden kilpailukyky heikkenee.
Pörssikursseja manipuloidaan niin, että yritykset nostattavat osakkeidensa arvoa ostamalla niitä itselleen, jopa lainarahalla. Toimitusjohtajat saavat bonukset osakearvon nostamisesta. Tosiasiassa yritysten tuloksentekokyky heikkenee, kun rahat menevät korkojen maksuun eikä investointeihin. Tuloksesta tietenkin maksetaan ensin maksimiosingot. Finanssikapitalismin aikaperspektiivi on kvartaali ja huomio kohdistuu siihen, miten osakkeista ja annetuista lainoista saadaan nopeasti paras tuotto. Yrityksen varallisuusarvo on yhtä kuin osakkeiden kokonaisarvo, joka useimmiten on fiktiivinen käsite, kupla, joka voi romahtaa päivässä.
Nyt varallisuus kasvaa nopeimmin olemassa olevien asioiden (kiinteistöt, osakkeet jne.) hintoja nostamalla, ei uusien tuotteiden myynnistä saaduilla voitoilla. Löysällä luotonannolla kiinteistöjen hintoja nostetaan. Kiinteistön saa se, joka on saanut sitä varten isoimman lainan. Seurauksena on ns. omaisuus-hinta-inflaatio (asset-price inflation). Kiinteistöjen ja osakkeiden ostajat eivät pelkää ottaa isoa lainaa, koska ajattelevat, että hinnat vain nousevat ja he saavat omansa pois ja ehkä voittoakin, kun itse myyvät kiinteistön tai osakkeet eteenpäin. Valitettavasti pää tulee vetävän käteen, kun potentiaaliset ostajat huomaavat olevansa niin velkaisia, että eivät enää saa lainaa. Enää ei olekaan sitä vielä tyhmempää ostajaa, jolle talon saa kaupaksi. Tällainen tilanne taitaa nyt olla Suomessa. USA:ssa kupla puhkesi vuoden 2008 romahduksessa, kun velkojille jäi perittäväksi lainapotti, jonka vakuutena olleet kiinteistöt olivat menettäneet markkina-arvonsa. Kävi vain niin onnellisesti velkojien kannalta, että keskuspankki pelasti pankit (Lehmanin romahduksen jälkeen). Velalliset eivät saaneet velkojaan anteeksi, mutta velkojen katteena ollut kiinteistö ei enää riittänyt velkojen kuittaamiseen. Ihmiset joutuivat antamaan talonsa pankille ilman täyttä korvausta ja velkaa jäi vielä.
Tätä inflaatiota seuraa velkadeflaatio eli maksukyvyn vähentyminen siksi, että rahat menevät velkojen maksuun ja omaisuuksien arvo on pudonnut. Velalla elämisen seurausten ratkaisuna tarjotaan
kuluttajien vyön kiristämistä eli kurjistamista (austerity). Se on ollut
perussävel vuoden 2008 romahduksen jälkeen. Mutta talouden markkinapuheissa
ylistetään, että hyvin menee, kun pankeilla on rahaa lainattavaksi ja osakekurssit
jatkavat nousuaan pienen notkahduksen jälkeen.Steve Keen osoittaa talouden kriisin syntymisen niin, että luottokanta menee miinukselle. Siis otetut lainat eivät olekaan enää mukana ostovoimassa vaan ne ovat vain velka, joka pitää maksaa pois.
Velkaantumisen varaan rakentuvan talouden perusongelma on, että velkataakka kasvaa aina eksponentiaalisesti, koska koroillekin pitää maksaa korko ja lainojen tuotot kierrätetään uusiksi lainoiksi. Reaalitalous puolestaan seuraa tuotannon ja kysynnän määräämiä syklejä. Se ei pitkään pysy lainataakan kasvun vauhdissa. Ylituotantoa ei saada kaupaksi, velkaantuminen syö lopulta ostovoiman. Seuraa kriisi, jonka jälkeen jatketaan aina suuremman lainataakan alle, ellei velkoja anneta anteeksi.
Länsimaissa on 1980 luvulta lähtien vapautettu finanssikeinottelun rajoitteita ja verotusta on siirretty pääomatuloista työn ja kulutuksen verottamiseen. Talouseliitti on varmistanut tällaisen politiikan jatkumisen rahoittamalla sitä tukevien poliitikkojen vaalityötä ja järjestämällä näille mukavan homman poliittisen uran jälkeen. Näitä vaikutuksia poliittisen järjestelmän toimintaan voi pohtia erillisessä blogissa. Hudson käsittelee seikkaperäisesti eräiden Euroopan valtioiden poliittisia kuvioita velkakriisin pyörteissä.
Finanssivetoisen talouden vaikutus tuotantoa kehittäviin pääomasijoituksiin näkyy hyvin Yhdysvaltojen kansallisissa tulo- ja tuotantotilastoissa. Vuoteen 1980 asti yritysten voitot ja investoinnit olivat kumpikin 9 % bruttokansantuotteesta. Vuonna 2012 voittojen osuus oli 12 %, mutta investointien osuus oli 4 %. Tuotantoa on siirretty maihin, joissa tuotantokustannukset ovat alhaisemmat. Palkat ovat alhaisemmat, koska asuminen ja eläminen on halvempaa, vuokrat ovat edullisempia ja infrastruktuuri toimii. Mikä maanosa tulee mieleen? Kiina on ohittanut läntiset teollisuusmaat sekä tuotannossa että ostovoimassa. Sekin on nyt markkinatalous, mutta sekatalous, jossa valtio huolehtii infrastruktuurista eikä rakennusmaa ole keinottelijoiden käsissä. Finanssikapitalismi rakentuu eksponentiaalisesti kasvaviin velkoihin luotonantajille. Teollisuuskapitalismi perustuu laajentuvaan, konkreettiseen tuotannolliseen pääomaan sijoittamiseen, julkisesti ylläpidettyyn infrastruktuuriin, työllisyyteen ja markkinoihin. Kummalla mallilla on valoisampi tulevaisuus edessään?
Vaurauden käsite on hämärrytetty tarkoittamaan sitä, että jossain on paljon rahaa, ei sitä, että ihmisten elämä on rikkaampaa hyödyllisten tuotteiden ja palvelujen avulla. Vaurauden perusta ovat ne resurssit, joilla tuotteet ja palvelut saadaan aikaan. Esimerkiksi resursseja ovat erilaiset kyvykkyydet, joita koulutus tuottaa. Raha voi auttaa, mutta raha ei ratkaise.
Yhdysvallat voi kuitata 34 triljoonan dollarin velan tuolle 1 prosentin sijoittajaeliitille painamalla aina lisää dollareita (tai antamalla luvan tehdä elektronista rahaa). Miksi tämä ei aiheuta inflatorista räjähdystä? Se ei aiheuta inflaatiota kulutustavaroissa, koska raha ei mene tavallisten ihmisten kulutukseen vaan sijoittajille, jotka lainaavat sen taas kiinteistöjen ja osakkeiden ostamiseen. Siis se näkyy omaisuus-hinta-inflaationa.
Hyvä tiivistelmä finanssitaloudesta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti