Maailmankuvat, johdanto

Johdanto

Tämän blogisivun seitsemän ensimmäistä esseetä luotaavat nykyistä maailmankuvaa eri näkökulmista: elämismaailma, tieteellinen maailmankuva, etiikka, taiteet, ideologiat, teknologia ja kommunikatiivisen järjen mahdollisuus. Tuo on sopiva lukemisjärjestys ja ainakin suositeltavaa on lukea ensin luku Elämismaailma. Kaikki muut luvut rakentuvat elämismaailman käsitteen varaan ja kirjoitussarjan juoni on siinä, miten meidän jokapäiväinen maailmamme yhtäältä antaa tulkinta-kehyksen maailman erilaisille hahmottamistavoille ja toisaalta, miten nuo kulttuurin osa-alueet kehittyessään muokkaavat tulkintojamme. Oma lähtökohtani on rationaalinen maailmankuva, jonka tuolle puolen kuitenkin luovat taiteet haastavat meitä katsomaan. Vaikeimmin nieltävä luku lienee ”Rationaalisuuden rajalla” (muokkauksen alla vielä), koska tietyt ajatusmallit ovat juurtunet ajatteluumme sosiaalistumisen kautta varsin syvälle. 

Esseitä 'elämismaailma' ja 'taiteet' täydentää lyhyt esimerkkiarvio kahdesta elokuvasta tekstissä Elämismaailma tulkinnan lähtökohtana. Filosofisia pohdiskeluja vetää yhteen 'Elämänfilosofia'.

Olen pyrkinyt kirjoittamaan niin, että tekstin ymmärtäminen ei vaadi laajoja pohjatietoja, mutta jotkin luvut vaatinevat sitten lukijalta kärsivällisyyttä ja toistakin lukukertaa. Vaativampia lienevät luvut tieteellisestä maailmankuvasta ja etiikasta. Taiteiden pohdiskelun koen nyt itse haastavimmaksi ja olenkin sitä vielä korjannut abstraktin taiteen kohdasta sen jälkeen, kun tekstin alun perin julkaisin. Teknologia -osuus on kirjoitettu aika kevyellä otteella ja vaatisi syventämistä.

Luku Kommunikatiivisen järjen mahdollisuus kuvaa eri tapoja, joilla maailmankuvaa yritetään jäsentää arjessa: media, internetin ensyklopediat ja sosiaalinen media. Se hahmottelee myös Habermasin hengessä mahdollisuutta ohjata keskinäistä kanssakäymistä suuntaan, jossa rationaalinen keskustelu olisi mahdollista. Näin tämä luku kokoaa edellisten lukujen säikeitä yhteen, katse tulevaisuuteen. 

Esseissä ei sinänsä ole mitään mullistavia avauksia, mutta lukemisen sujuvoittamiseksi olen jättänyt lähdeviittaukset minimiin. Eri osa-alueiden harrastajia ajatellen olen laittanut joihinkin lukuihin lukuvihjeeksi käyttämiäni lähteitä.

Teknologia

Teknologia ja innovaatiot

(English version available)

Teknologia on keskeinen elämismaailmaamme määrittävä ja muokkaava elementti. Itse asiassa se on ihmisen evoluution tärkeimpiä tekijöitä, kun tekniikan kehitys nivoutuu luonnon haltuunoton välineiden, siis työkalujen kehitykseen. Homo faber on osa ihmisen perusolemusta. Teknologiaan voisi laajasti lukea kuuluvan kaikenlaiset ihmisen omien kykyjä laajentavat keksinnöt, vaikka totutun ajattelutavan mukaan teknisinä apuvälineinä pidetään objekteja, joita ihminen on tehnyt luonnon tarjoamista materiaa­leista. Tässä ei ole tarpeen takertua ”täsmälliseen” määrittelyyn, vaan tarkastelu kattaa yleensä sellaisia olioita, joita käytämme jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Tällaisia ovat yhtä hyvin työkalut, laitteet ja liikenne­välineet kuin lannoitteet, tuotantoeläimet tai amfiteatteri. Rajanveto vaikkapa käyttämiimme vaatteisiin on epäselvä, kun puhutaan teknisistä alusasuista, mutta ovathan perinteiset tekstiilitkin innovaatioita. Joku nekin on keksinyt. Teknologia on tunkeutunut kaikille elämismaailmamme alueille, jopa aivan iholle ja ihon allekin. Nykypäivänä teknologia on leimallisesti soveltavaa tutkimusta. 

Teknologian suhdetta maailmankuvaan määrittää yhtäältä se, miten ratkaisevasti se muokkaa ajatte­luamme kohti instrumen­taalisen rationaalisuuden periaatetta: kaikella mitä teemme, pitää olla välinearvo jonkin muun saavutta­miseksi. Erityisesti tekniikka on markkinatalouden tuotantovoima, eli sen tarkoitus on tehostaa tuotantoa ja tuoda omistajalleen voittoa. Tuotteiden käyttäjien eli kuluttajien kannalta teknisten keksintöjen tulisi helpottaa tai rikastaa elämää, ja sellaisenaan niitä voidaan käyttää statussymboleina. Markkinoiden kannalta tämä on kolikon toinen puoli, joka määrää kysynnän. 

Toisaalta tekninen kehitys voi määrätä maailmankuvaamme niin voimallisesti, että pidämme sitä vääjää­mättömänä prosessina, jossa omilla valinnoillamme ei ole sijaa, tai sitten näemme vielä mahdol­lisuuden ohjata tekniikan kehitystä muiden elämänarvojen kuin talouden tai tekniikan ”sisäisten kehityslakien” pohjalta. Teknologian vääjäämättömän kehityksen ajatusta kutsutaan teknologiseksi determinismiksi ja sen vastapuolena on inhimillisen valinnan mahdollisuus (”human choice”). 

Mitä teknologinen determinismi voisi tarkoittaa? Ovatko talouskasvu ja voiton tavoittelu niin määrääviä, että tekniikan avulla on otettava kaikki mahdolliset pikavoitot. Valinnan mahdollisuutta ei ole. Tämän kohtalon seuraaminen kuitenkin johtaa luonnonvarojen ehtymiseen ja lopulta monien maapallon elämän­muotojen tuhoutumiseen, jos luonnonvarojen rajoja ei oteta huomioon. Valinta erilaisten teknisten ratkai­sujen välillä on välttämätöntä. Teknologiaa voisi hyödyntää niinkin, että luonnonvaroja säästetään. Voi tietenkin olla niin, että ihmisen evoluutio on johtanut sellaiseen lyhytnä­köisen ahneuden ylivaltaan, että enemmistö (tai ne joilla on varallisuutensa ansiosta suurin vaikutusvalta) ei halua nähdä tuhon merkkejä ajoissa. Jos sitten jäljelle jäisi jonkin älykkäämmän elämänmuodon itu, sen edustajat voivat sitten todeta, että lajin homo sapiens sapiens nimessä ainakin tuo toinen sapiens määre on turha. Tämä olisi valitettavaa ja tällaisten blogikirjoitusten kannalta kohtalokasta. On kuitenkin joitain toiveita herättäviä merkkejä siitä, että talousjärjestelmää ja tekniikan kehitystä voidaan säädellä poliittisin päätöksin. Tätä pohdimme etiikkaa koskevassa kirjoituksessa tarkemmin kuin myös kommunikatiivista rationaalisuutta käsittelevässä tekstissä.

Voimme siis ainakin vielä pitää voimassa hypoteesin, että sikäli kuin kyse on tekniikan kehittämisestä luonnonvarojen hyödyntämisessä, meillä on valinnan mahdollisuus eikä vaihtoehtoisten etenemislinjojen hahmottelu ole aivan turhaa. Tietenkin joka päivä tekniikan kehittäjät tekevät valintoja. Vaihtoehtoja testataan, tehdään markkinatutkimuksia, myydään visioita ja lupauksia. Historiasta löytyy esimerkkejä, joissa kyseisessä tilanteessa teknisesti paras vaihtoehto ei voita vaan voiton vie parhaan myyntipuheen keksinyt tuottaja. 

Miksi samaa valinnan mahdollisuutta ei olisi sen teknologian suhteen, joka määrittelee uudelleen ihmistä tuotannossa ja elämismaailmassa ihmisen omalla vahvuusalueella? Tässä on siis kysymys älykkään tekno­logian kehittämisestä. Robotit ovat jo pitkään korvanneet ihmisen tuotanto­linjojen rutiinitehtävissä. Tekoäly on korvaamassa ihmistä myös ns. asiantuntijatehtävissä. Kun asia ilmais­taan näin passiivissa ”on korvaamassa”, ilmaisuun on piiloutunut teknologisen determinismin mukainen ajatus, että kehitys on vääjäämätön. Tosiasiassa joku tekee nuokin investointipäätökset ja yleensä päätösten perusteena on taas taloudellisuus. Kone on halvempi, väsymätön uurastaja eikä tee inhimillisiä virheitä. Miksi emme hyödyn­täisi älykästä tekniikkaa? Kuka tosiasiassa haluaa ottaa tehdäkseen robottien yksitoikkoisen rutiinin. Ihmisen ja talousjärjestelmän kannalta robotit eivät ole ongelma. Talousjärjestelmä vaatii kuitenkin toimiakseen ostovoimaisia kuluttajia, eli ongelmaksi voi tulla tulonjako. 

Asiantuntijatehtävissäkin tekoäly on omalla tavallaan korvaamaton. Esimerkiksi emme kykenisi laskemaan taloutemme ilmastovaikutuksia ilman tehokkaita tietokoneita. Asiantuntijuudessa on kuitenkin viime kädessä kysymys päätöksenteosta ja vastuusta. Tietokonekin tekee ratkaisunsa käytössään olevan, useim­miten rajallisen informaation pohjalta. Kun päätökset koskevat taloudelle tai elämälle kriittisiä ratkaisuja, vastuuta ei voi vierittää tietokoneille. Niitä on turha laittaa syytteeseen taloudellisista menetyk­sistä tai väärästä diagnoosista.  Kriittisten päätöksien lopullinen tekijä on ihminen, ainakin toistaiseksi. Sitten kun lopullinen päätösvalta annetaankin koneelle, on syytä ottaa tuon ratkaisun eettiset vaikutukset pohdittavaksi. Vai jätetäänkö sekin pohdinta tekoälylle? Haluammeko alistua tekoälyn komentoon ilman ehtoja?

Sellaisiakin ajatuksia on ilmassa, että tekoälyn kehittyminen on osa evoluutiota ja evoluution luonnollinen suunta olisi siis kohti aina korkeampia älykkyyden muotoja. Minusta hieman outo on ajatus, että ihmis­kunnan tehtävä olisi toteuttaa tuollaista ennalta määrättyä evoluution kehitystä ja antaa sen vuoksi valta tekoälylle. Evoluutio on kuitenkin sokea eikä sillä ole mitään erityistä suuntaa. Olemme toistaiseksi selvinneet kilpailusta voittajina juuri älymme antaman sopeutumiskyvyn vuoksi, mutta onko voitto lopullinen, sitä ei voi tietää. Ihmiskunta voi aivan hyvin hävitä kamppailun bakteereille tai hyönteisille ellei ihminen sitä ennen onnistu tuhoamaan sivilisaatiota omin avuin, järkensä menettäneen älyn avulla. 

Ihmiskunnan kannattaa toki käyttää kaikki keinot olemassaolonsa ja sivistyksen turvaamiseksi, mutta sivistykseen kuuluu nyt myös vastuu muista maapallon elämänmuodoista. Meidän tavallisella järjellä varustettujen ihmislajin edustajien intressissä kuitenkin on ohjata tekoälyn kehitystä niin, että voimme säilyttää oman vapaan tahtomme. Voin kyllä kuvitella tilanteen, jossa tohtorit Strangelove ja Faust myyvät sielunsa superälylle ja tekevät sen johtopäätöksen, että älyn lahjoiltaan vajavaisen ihmisen on väistyttävä. He perustavat lahkon, joka vie superälyn kehityksen singulariteettiin, pisteeseen, jossa tekoäly ottaa oman kehityksensä valtaansa. Tästä voi sitten joku Orwellin tai Kubrickin perinnettä yllä pitävä scifi-taiteilija jatkaa kertomusta. Haluaisin kyllä nähdä sellaisen Faust-oopperan toteutuksen, jossa Mefiston roolin laulaa synteettisellä äänellä varustettu tietokone. Sen virheetön suoritus varmaan lumoaisi paitsi Faustin myös yleisön. Jään odottamaan ensi iltaa.

Maailmankuvissamme teknologia antaa aina tulevaisuuteen suuntautuvan odotuksen. Tuo odotus saa psykologisen värityksen siitä, miten tulkitsemme historiaa ja mikä käsitys meillä on nykyisestä elämismaail­mastamme. Oma persoonallisuutemme (kietoutuneena noihin tulkintoihin) vaikuttaa näkemykseemme. Odotus voi olla toiveikas tai pessimistinen. Henkilökohtainen näkemykseni on ristiriitainen tai todellisten ristiriitaisten signaalien hämmentämä. Perusluonteeltani pidän itseäni optimistina ja siksi viitsin nähdä vaivaa näiden kirjoitelmien väsäämiseksi, mutta on vaikea nähdä valoa maailmaa peittävän mediasumun läpi ja mieleen hiipii pelko, että järki häviää älylle tai sitten älykin häviää maailman asettamille ongelmille. Kaikkiin ongelmiin ei ole vain teknistä ratkaisua, vaan meidän pitää myös kyetä muuttamaan elämista­paamme ja arvojamme.

Järki on siis sitä, että itse oman ymmärryksemme turvin asetamme tavoitteemme paremman elämän kehittämiseksi tai päädymme ratkaisuun, että nykyinen elämismaailma on suurelta osin jo kyllin hyvä.

Maailmankuvat, järjen mahdollisuus

Tekstit, media

Elämismaailmaamme peilaa ja muokkaa lehdistön ja erityisesti verkkosi­vu­jen tekstien ja kuvien runsaus. Maailmankuvaa jäsentäviä kirjoituksia tuntuu olevan aika vähän suhteessa eri medioista tulvivaan infor­maation määrään. Informaatio ei ole yhtä kuin tieto, vaan mikä tahansa merkityksen sisältävä viesti on informaatiota. Viestin ei tarvitse olla mitenkään merkityksellinen tai merkit­tävä. Vakiintuneet uutiska­navat laittavat tarjolle lähes kaiken vähänkin kiinnostusta herättävän, mitä maailmassa tapahtuu julkisesti, ja paljon siitäkin, mikä koskettaa vain yksityiselämää. Internet on hävittänyt perinteisten painettujen lehtien tila- ja aikasuodattimen. Tiukkaa harkintaa ei tarvita vaan verkkosivuille mahtuu kaikki. Tässä pätee totea­mus, että elämme huomiotaloudessa. Sosiaalinen media täydentää yksityisen tiedon tarjonnan. 

Uutistulva antaa maailmasta sirpaleisen ja usein lohduttoman tai absurdin kuvan. Tunteisiin vetoavat tai odottamattomat tapaukset kiinnittävät parhaiten huomiomme, kun selaamme läpi otsikoiden tulvaa. Jutut eivät saa olla liian pitkiä, koska silloin emme ehtisi silmäillä kaikkea mitä on tarjolla. Välinekin rajoittaa luettavien tekstien pituutta. Näytöltä ei jaksa lukea kovin pitkiä tarinoita. Onneksi myös painetusta sanasta luetaan perusteel­lisia artikkeleita ja jopa kirjoja, jotka on kirjoitettu sillä mielellä, että niiden lukemiseen saa mennä aikaa ja ne pistävät lukijankin miettimään. Tuohon mahdollisuuteen tässäkin kirjassa on uskottu, vaikka pituutta ei ole tavoiteltu. 

Median kautta avautuu koko maailma kaikkine ihmeellisine tapauksineen, jotka ovat sitten keskinäisen kanssakäymisen ja jutustelun raaka-ainetta. Tekstit ja kuvat kirjoittavat auki elämismaailmaamme ja ne ovat itse sen oleellinen osa. Kiire saada jutut esille päästää läpi perättömiä tarinoita, ja vaikka ne myöhem­min korjattaisiin, huhut jäävät kiertämään. Muunnettua totuutta julkaistaan tarkoituksellakin peittelemät­tömästi tai hienovaraisesti. Maailman kuvaa voidaan muokata valitsemalla tarkoituksenmukainen näkö­kulma. Yksittäinen elämänkohtalo voi vaikuttaa enemmän kuin tilastoihin kätketyt kymmenien tuhansien ihmisten elämään vaikuttaneet tapahtumat. Yksi julkisuuteen päässyt pakolaislapsi saa erityiskohtelun, kun tuhat muuta käännytetään. Totuudenmukaisen ja objektiivisen kuvan saaminen tiedotusvälineiden kautta on lähes ylivoimaista. Jos vielä haluaa saada kokonaiskuvan niin, että oleellisimmat asiat ovat päällimmäi­senä, on mahdottoman tehtävän edessä. Se mikä on oleellista, määräytyy itse kunkin arvojen mukaan, eikä tapahtumahetkellä usein voi tietää, mikä merkitys tapahtumilla on. Jos sademetsien hävittäminen on joka­päiväistä, niin se ei ylitä enää uutiskynnystä. Jos taas yksittäiset julkisuuden henkilöt ilmoittavat alkavansa laskea oman hiilijälkensä, se kiinnostaa tiedotusvälineitä. Objektiivisuus on itse asiassa haavekuva.

Median välittämä maailmankuva on kaoottinen. Maailma on monimutkainen paikka ja siitä on hyvällä tahdollakin vaikea antaa järkevää kokonaiskuvaa. Tieteellisen tutkimuksen tulosten välittyminen suurelle yleisölle on paljolti tiedotusvälineiden varassa, mutta huomasimme edellä tehtävän vaikeudet. Kokonais­kuvan rakentaminen lähtee liikkeelle arvoista, koska maailman palaset täytyy saada jonkinlaiseen järjestyk­seen. 

Kaupallinen media toimii lukijoiden ja katsojien kiinnostuksen varassa, joten tietynasteinen populismi on sen elinehto. Lukijakunnan mielipiteet värittävät verkossa julkaistuja uutisia, ja provokatiiviset trollaukset hyppäävät silmille näkyvimpinä. Kaupallisella medialla on kuitenkin omistaja, jolla on viimeinen sana lehti­ensä ja TV-kanaviensa viestinnässä. Tämä viesti on usein peitetty tai tuotu esille valikoivana painotuksena. Näennäisen arvoneutraali urheilun ja viihteen uutisointi saa paljon tilaa ja se ilmeisesti käy kaupaksikin, ainakin jos katsoo lehtien sivuja ja maksullisten TV-kanavien tarjontaa. Poliittinen media tuo näkyväm­min taustavoimiensa arvot esille. Monenkirjavat kolumnistit ja blogikirjoittajat yrittävät antaa näkökulmia elämismaailman hallintaan, mutta muutaman kappaleen jutuissa ei voi päästä kovin syvälle eikä syvyyttä edes tavoitella. Nekin jutut tarjoavat aineksia kahvipöytäkeskusteluihin. Usein ne tuntuvat olevan ohjeita uusavuttomille, miten tulee pukeutua pakkasella, miten selvitä sinkkuna ja niin edelleen. Kaikilla näillä lienee paikkansa ihmisten arjessa. Mieleen tulee kyllä G.H. von Wrightin maininta jostain sodan jälkeiseltä ajalta, kun hän päätti, ettei tuhlaa aikaansa sanomalehtien lukemiseen. Poikkeuksiakin journalismin saralta löytyy, mm. tiiviitä taustoituksia akuuteille konflikteille. Päivittäinen media on varmaankin tehtävänsä mukaisesti kiinni siinä, mitä tapahtuu juuri nyt. 

Sosiaalinen media yhtäältä antaa yhteisöllisyyden kokemuksen, joka rakentaa elämismaailmaan sisältyvää annetun tulkintaa. Ihmiset jakavat keskenään arkiset kokemukset, jotka siten näyttäytyvät merkittävinä sekä itselle että toisille. Kokemukset voi heittää pikaisina kommentteina tai tilannekuvina. Toisaalta sosiaa­linen media tuo osallistujansa iholle toiseuden ja vierauden kokemuksen, joka herättää jopa vastenmieli­syyden tunteen. Verrattuna muuhun arkiseen ympäristöön verkon tarjonnan moninaisuus ja yllätyksellisyys luo odotuksen ja tulkinnan epävarmuuden. Siirtyminen kokemuksen myönteisyydestä uhkaavuuteen voi tapahtua nopeasti ja omat reaktiot viesteihin saattavat siten olla liian äkkipikaisia tai huonosti harkittuja. Tunnereaktio kääntyy turhan rajuksi kielelliseksi ilmaisuksi.

Sosiaalinen media on vapaa näkemysten temmellyskenttä. Rationaa­linen argumen­tointi toimii vain hyvin toisensa tuntevien ihmisten kesken ja silloinkin ylilyönnit tai loukkaan­tumi­nen toisten kirjoituksista ovat tavallisia. Verkossa sosiaa­linen kontrolli toimii huonosti. Mitä hyvänsä voi sanoa. Törkeä tai vain suorasukai­nen kieli näyttää tekstinä pahem­mal­ta kuin puhuen lauottu eikä teksti häivy ääniaaltojen lailla itsestään olematto­miin. Verkosta löytyy syvälli­siä­kin blogipalstoja, joilla on oma vakiintunut lukijakunta ja joiden jutut välillä leviävät laajemmalle. Artikkeleista viriävään keskuste­luun sekoittuu varsin usein asiatonta häiriköintiä, joka sammuttaa asiallisen väittelyn. Verkon keskustelu­kulttuuria vasta opetellaan. Nyt keskustelun taso on niin matala, että keskustelun vaikutus harvoin ulottuu oman piirinsä ulkopuolelle. Kaupallisella medialla on tässä mahdollisuutensa, kun se voi yrittää pitää keskustelun asiallisena.

Sosiaalinen media kuitenkin mahdollistaa nopean osallistavan kannanoton. Liittyminen jonkin asian puolesta tai vastaan koottuun ryhmään on yhdenlainen puheakti. (Puheakti on puheella suoritettu teko, joka muuttaa joitain asiantilaa. Esimerkiksi pappi muuttaa vihkimällä kahden henkilön siviilisäädyn.) Kannattaminen ei ole yhtä sitovaa kuin julkisessa kokouksessa, mutta suuri osallistujamäärä voi polkaista liikkeelle tapahtumia myös verkon ulko­puolella, lähetystöjä ja torikokouksia. Ne ovat uutisaiheita myös muulle medialle ja niillä on vaikutusta ainakin niin, että kannanotot kirvoittaneiden mielipiteiden esittäjät korjaavat sanomisiaan. Yleisen mielipiteen muutoksen kautta ne voivat vaikuttaa julkisen vallan tai yritys­ten päätöksentekoon. Voisimme puhua vaikkapa ”joukkoistetuista” puheakteista. Perinteisistä puheakteista sosiaalisessa mediassa syntyneet ilmaisut eroavat tietenkin niin, että ne eivät vielä omilla julistuksillaan muuta asioiden tilaa. Ne kuitenkin voivat saada aikaan nuo muutokset. Verkossa esitetyt herja­ukset ovat myös puheakteja ja sellaisina saattavat olla rikoksia, joista tuomioistuimet mahdollisesti langettavat tuomi­oita – myös omilla oikeutetuilla puheakteillaan. 

Kantaa ottavan ajankohtaiskeskustelun lisäksi internetillä on merkittävä rooli kumuloituneen tiedon tallennuspaikkana. Tietosanakirjat ovat perinteinen tapa ”kaiken tiedon” kokoamiseksi yksiin kansiin, ja tietenkin kirjastot kokoavat tiedon yhteen paikkaan. Tietosanakirjojen artikkelit voivat olla jäsennetty erilaisten luokittelujen mukaisesti tai vain aakkosjärjestykseen. Kirjastoilla on oma vakiintunut luokituk­sensa. Tällaisia luokituksia voi tietenkin sanoa yhdenlaiseksi maailmankuvaksi. Tieto on jäsennetty, mutta merkityssuhteet ovat auki. Ajatus ensyklopedisestä tiedon hallitsemisesta on vanha. Tietokoneiden aamun­koitossa Vannevar Bush esitti ajatuksen tiedon elementtien linkittämisisestä sujuvasti toisiinsa. 60-luvulla Nelson kehitteli ajatusta. Modernin toteutuksen se sai inter­netin kautta, kun Berner-Lee kehitti HTML-koodaukseen pohjautuvan WWW-protokollan. 

Internetiä voi syystä kutsua tiedon valtatieksi, mutta se valtatie vie sellaisen viidakon tai kauhutunnelin läpi, jossa on mahdotonta suoraan erottaa totta valheesta. Hyperteksti ei automaattisesti ratkaise tiedon saata­vuuden ongelmia. Sen voi huomata minkä tahansa palveluja tarjoavan organisaation verkkosivuilta. Ei ole olemassa kaikille toimivaa yhtä luokittelutapaa. Sivustojen jäsentämiseksi on tuotu tarjolle erilaisia palve­luja, mutta toistaiseksi toimivimmaksi ratkaisuksi ovat nousseet sisältöjen indeksointiin pohjautuvat haku­ko­neet, joista yksi lienee ylitse muiden. Maailman jäsennys on se, minkä elämismaailmamme antaa. Tieto­sanakirjojen toimittajat pyrkivät huolehtimaan tiedon luotettavuudesta. Perinteinen tapa on turvautua ns. asiantuntijoihin, eri alojen tutkijoihin jne. Toimittajat valitsevat relevantit artikkelit oman kaupallisen vais­tonsa mukaan. Wikipedia on verkkotietosanakirja, joka yhdistää vapaan tiedon tuottamisen ja tiedon laadun valvonnan ajatukset: lähes kuka tahansa voi kirjoittaa artikkelin ja täydentää tai korjata toisten aloit­tamaa artikkelia. Taustalla ovat toki omat ylläpitäjät. Wikipediassa on itsessään tästä hyvä kuvaus. Kirjoitta­misen vapaus tuo mukanaan sen, että kertynyt tieto on todella sekalaista. Irrelevantin tiedon valtava määrä ei sinänsä ole haitta, kun Wikipediaa ei ole tarkoitus lukea alusta loppuun, eikä mitään alkua tai loppua oikeastaan olekaan. Tietoa haetaan hakusanoilla. Wikipedian oman tilaston mukaan noin puoleen lukuker­roista tullaan hakukoneen kautta. Wikipedialla on kilpailijansa, jotka tukeutuvat perinteiseen asiantuntija­tietoon. Wikipedian ”turhasta tiedosta” saa nopeasti käsityksen, kun katsoo sen sivua ”Tiesitkö että”. Eräs Wikipedian periaate on, että kirjoituksissa ei oteta kantaa esitettyihin asioihin. Tuokin on vaikeasti hallit­tava tavoite ja perustuu rohkeaan oletukseen, että yhteiskunnallisistakin asioista voi kirjoittaa neutraalisti. 

Tarkennus 2025/ joulukuu: Nykyisin CIA käyttää Wikipediaa hyväkseen mustatakseen niiden ihmisten maineen, joiden näkemykset ovat ristiriidassa CIAn oman tarinan kanssa. Esimerkiksi asiallisesti Ukrainan tilanteesta raportoivat tutkijat ja journalistit haukutaan Putinin kavereiksi.

Tietosanakirjojen toimittajien ajatus ei liene se, että kaikki tieto olisi niissä eikä lukijoiden päässä tarvitse olla mitään. Tämä olisikin absurdi ajatus. Hyvä tietenkin on se, että muistia rasittavat faktat voi tarkistaa ja kaiken ns. turhan tiedon voi todella jättää verkkoon. Meidän jokaisen päässä pitää olla käsitys siitä, mikä on oleellista meille itsellemme ja myös maailman menolle yleensä. Tuo tieto kuuluu sivistykseen, jonka pitäisi olla elämismaailmamme ytimessä. Itsensä sivistämisessä ei tule koskaan valmiiksi, mutta sivistysvaltion kansalaisen tulisi saada sivistyksen perusteet koulussa. Jokaisella tulisi olla kyky arvioida kriittisesti tarjolla olevaa informaatiotulvaa kuin myös omia aiempia uskomuksiaan uuden tiedon valossa. Tuo on varsin haas­teellinen tehtävä, kun tutkijoidenkin on vaikea nähdä maailmaa oma paradigmansa ulkopuolelta. Tiedeyh­teisöllä on vielä työtä sisäisen keskustelunsa järkeistämisessä.

Utopia: kommunikatiivisen järjen voitto

Kirjoitussarjan muissa luvuissa olemme tarkastelleet muutamaa keskeistä inhimillisen kulttuurin ilmiötä ja sitä, miten ne suhtautuvat yhteisöjen elämismaailmaan. Pyrkimys on ollut herättää luottamusta sellaiseen rationaali­seen maailmankuvaan, jossa elämismaailmamme maailmantulkinta syvenee ja laajenee tieteen, moraalisen pohdinnan ja taiteellisen toiminnan tuloksilla. Tieteen valtavista edistysaskelista huolimatta ihmiskunnan muussa toiminnassa ajattelun rationaalisuus ei näytä lisääntyneen tai ainakin se tuntuu jääneen erilaisten ideologioiden ja kiihotuspuheiden varjoon. Stephen Hawking taas yhtenä monien joukosta totesi tiedemiehen realismilla, että toivoa ei juuri ole, vaikka ei hänkään tietenkään tuhoa toivo. Ihmiskunnan ja koko maapallon kohtalon ennuste ei ole hyvä, mutta aina pitää yrittää. Se on oma moraa­linen velvollisuuteni. Vaikka minullakin on vahva epäilys siitä, voiko järkipuheella olla vaikutusta, pohdin tässä jotain haasteita, edellytyksiä ja mahdollisuuk­sia.

Kun Bertrand Russell arvioi ihmiskunnan uhkatekijöitä kylmän sodan aikana, suurin pelonaihe oli silloisten suurvaltojen välinen ydinsota. Hän näki realistiseksi vaihtoehdoksi, että toinen osapuoli häviää ideologisen ja taloudellisen kilpailun. Näin on nyt käynyt, kun Neuvostoliiton johtama blokki katosi. Tosin nyt Kiina on noussut taloudellisesti Yhdysvaltain rinnalle ja kohta ohikin. Tämä ei sinänsä ole lisännyt ydinsodan uhkaa, mutta Venäjän kokema eristäminen ja oman vaikutusvaltansa heikkeneminen pitää sodankin uhan ajatuk­sissa. Ideologioilla ei tässä ole enää niin suurta osuutta, mutta jälleen tietenkin eri osapuolet kätkevät valta­pyrkimyksensä ideologioiden kaapuun. Sosialismin ja kapitalismin kilpailun ratkeamisen tai ainakin erä­tau­olle siirtymisen jälkeen suuremmaksi uhaksi on noussut ympäristökatastrofin mahdollisuus ja ilmaston­muutos. Se on ”onneksi” kaikkien yhteinen huoli, tai ainakin pitäisi olla. Viimeisimpänä vakavana uhkana ovat nousseet ääri-ideologioiden valtapyrkimykset. Tässä kohdassa voi esittää toivomuk­sen, että ääri-islamistinen maailmanvalloitus saadaan pysäytettyä. Toivottavasti se tapahtuu niin, että voitolle ei pääse jokin muu ääriaate kuten fasismi. Sekin tietäisi järjen häviötä.

Normaalissa järjestyksessä isot asiat ratkaistaan valtioiden johtajien kesken, mutta me kansalaiset voimme yrittää pitää järjen ääntä esillä. Medialla voi myös olla iso rooli, mutta kuten edellä todettiin, viestinnän tulvaan sekoittuu hyvin monenlaista sanomaa. Ympäristöongelmien kohdalla päättäjät ovat alkaneet ottaa tutkimustiedon vakavasti. Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden esiin nostaminen ei ole päätöksentekoon vaikuttanut. Sosiaalinen media tarjoaa kansalaiskeskustelulle teknisen alustan, mutta keskustelun järke­vyyden ongelmat eivät ratkea tekniikan avulla. Keskustelu ei ole vielä päässyt edes sivistyneelle tasolle saati, että nähtäisiin merkkejä kommunikatiivisen rationaalisuuden (Habermas) toteutumisesta. Kommuni­katiivinen rationaalisuus toteutuu, kun keskustelussa tai päätöksenteossa paras argumentti voittaa. Tuollai­sen tilan­teen saavuttaminen vaikkapa sosiaalisen median julkisissa keskusteluyhteisöissä vaikuttaa nyt utopistiselta, kun se on vaikeaa tiedeyhteisöissäkin. Sitä kannattaa kuitenkin tavoitella ja tavoitetta voi lähestyä sinnik­käällä työllä. Silloin tärkeää on opetella lukemaan toisten ajatuksista keskustelua eteenpäin vievät näke­mykset, vaikka ei itse olisi niistä kaikilta osin samaa mieltä. Vaarallisilla vesillä ollaan silloin, kun ei enää kyetä keskustelemaan.

Sivistyneen keskustelukulttuurin luominen sosiaalisessa mediassa onnistuu kyllä toisensa tuntevien ihmis­ten kesken pienellä harjoittelulla, koska lopulta arvostamme näitä suhteita. Ylilyönnit ja väärinkäsi­tykset ovat helposti korjattavissa, mutta perusteisiin menevä argumentointi on vaikeaa. Laajempaan sivistynee­seen keskusteluun pitäisi harjaan­tua jo koulussa. Koulu antaa sivistyksen yhteisen pohjan. Sivistys rakentuu oppikirjoihin kiteytystä vakiintu­neesta tiedosta ja erityisesti tiedon jäsennyksestä. Oppikirjatietoa pitää kuitenkin osata kyseenalaistaa ja tarkistaa uudemman tutkimustiedon avulla. Kriittisen ajattelun ja nimen­omaan lähdekritiikin merkitys korostuu tiedon tulviessa eri kanavista. Järkevän keskustelun edellytyksiä ovat totuudellisuus (pyrkimys totuuteen), rehellisyys (vilpittömyys omien tavoitteiden suhteen), toisten kunnioittaminen, asiallinen kielenkäyttö ja asiallisen kritiikin sietäminen. Keskus­telua tukisi sellainen hyper­tekstiväline, jonka kautta erilaiset väitteet voisi tarkistaa aina viimeisille lähteille asti. Se kai olisi sitten Bushin haaveilema ja Nelsonin kehittelemä Xanadu.

Vaikka pääsisimme aitoon kommunikatiivisen rationaalisuuden tilanteeseen, se ei voisi tarkoittaa jotain monoliittista ihmiskunnan yhteistä maailmankuvaan sisältyvää tavoitetta. Selviytymisen ja ehkä kärsi­mys­ten lievittämisen vähimmäistavoitteiden lisäksi ihmiskunnalla tuskin voi olla mitään yhtä etenemissuuntaa. Siitä, millainen maailma on, ei voi johtaa, millainen sen tulisi olla (David Hume). Mahdollisuuksien runsaus on rikkaus. Mahdollisuuksien avoimuus on luovan toiminnan kiihoke. Vaihtoehtojen kieltäminen tarkoittaa totalitarismia. Taiteet ovat tärkeitä suunnan näyttäjiä ja sellaisena ylittävät puhtaan rationaalisen päättelyn.

Teknologian kehittymisessä on sellainen deterministinen sävy, että se etenee omalla painolla emmekä voi sille mitään. Yksi suuri uhkakuva on tekoälyn kehittyminen sellaiselle tasolle, että se alistaa ihmisen. Periaatteessa olisi ihmisen vallassa hoitaa asia niin, että tietokoneet pysyvät ihmisten palvelijoina. Insinööri voi olla eri mieltä..

Rationaalisen keskustelukulttuurin löytäminen on avainasemassa ihmiskunnan ohjaamiseksi pois tuhon tieltä. Kellään ei yksin ole sellaista viisautta, joka tuon tien voisi osoittaa. Sellaista messiasta ei tule. Vali­tettavasti ihmisten enemmistö odottaa jonkinlaista messiasta ja on valmis hurahtamaan minkä tahansa profeetan pauloihin, joka julistaa pelastusta. Järjen ääni ei voi olla olemuksensa puolesta sellaista julista­mista. Ymmärtäminen vaatii ponnistelua, koska helppoja ratkaisuja ei ole. Kuten eräs unkarilai­nen kirjailija totesi: ”Ahkeroikaamme ajatellaksemme oikein.”