keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Maailmakuvat ja elämismaailma



Elämismaailma

Ajattele sellaista tavallista arkista tilannetta, että menet aamukahville tuttuun kahvilaan. Suuntaat kulkusi linjaston alkuun, otat tarjottimen, kahvimukin, tarkistat kahvileipätarjonnan ja valitset tutun voisarven, tiputat kahvin mukiisi ja kaadat maidon. Sitten menet kassajonoon ja odotat vuoroasi. Maksat ja kävelet suosikkipaikallesi, jos se on vapaana. Teet kaiken tämän lähes automaattisesti. Voit jatkaa keskustelua ystäväsi kanssa keskeytymättä paitsi kassalla, kun huomiosi pitää kohdistaa maksamisen vaatimaan viestin­tään. Oudossakin kahvilassa tämä menee samoin, olitpa lähes missä tahansa kotimaassa. Joudut vain katso­maan tarkemmin, missä on linjaston alku, tarjottimet ja kahvikupit jne. Tällaisia tavanomaisia tilanteita varten meillä on valmis orientaatiopohja. Emme hämmenny pienistä tilannekohtaisista eroista. Olemme varmoja, että jostain kahvikuppien täytyy löytyä, kun kerran olemme kahvilassa. Kaikki päiväämme sijoittuvat rutiinit hoituvat yleensä samoin. Kaikki on itsestään selvää, ellei sitten jokin ole rikki, vaikkapa kahviauto­maatti. Se on yhtä lailla itsestään selvää kaikille muillekin asiakkaille. Kun sitten silmäilet aamun lehden otsikoita, niiden merkitys on yleensä ilmeinen ensi vilkaisulla, vaikka juttujen yksityiskohdat pitääkin lukea tarkemmin. Kaikki tämä on selvää elämismaailmassasi, niin selvää, että tilanteen kuvaaminen antaa ehkä aiheen ihmetellä, missä on se sanoma.

Edmund Husserl kiteytti sen mikä meille on itsestään selvänä annettu termiin elämismaailma (1936, Länsimaisen tieteen kriisi ja transsendentaali fenomenologia). Tätä ennen Husserlin kehittämän ajatusmallin pohjalta Heidegger oli syväluodannut maailmamme omaperäisen eksistentiaalisen ontologian termein, jotka jäsentävät olevan meidän omasta suuntautu­misestamme käsin (1928, Oleminen ja aika), ei luonnontieteen käsitteistä lähtien. Pöytä on asia, jolle laskemme esineitä, ei vain fyysisesti määritelty taso. Pöytä on käsillä, kun palvelee pöydän tehtävää. Jos se on rikki tai muuten pois käytöstä, se on vain esillä. Wittgenstein pohti myöhäisfilosofiassaan samoja asioita kielen käytön kannalta, esimerkiksi hän pohdiskeli mikä on harja. Husserlin aloittaman fenomeno­logisen filosofian ohjelmana on asettaa todellisuuden olemassaolo sulkeisiin (sen olemassaoloa ei suinkaan kiistetä) ja kiinnittää huomio siihen, miten me ajattelemme ja havainnoimme. Me voimme itse kukin harjoittaa elämismaailmamme analyysia. Varoituksen sana on paikallaan: analyysin tulos ei ole luettelo ympäröivän todellisuuden objekteista.

Elämismaailma on se kokemusmaailma ja jaettujen käsitysten joukko, jotka otamme annettuina ja joita emme yleensä kyseenalaista. Elämismaailmaa ei voi kerran kuvata valmiiksi, vaan se muuttuu elämänmuo­tomme mukana. Olemme itse osa yhteisömme elämismaailmaa, tai maailmoja, koska olemme eri yhtei­söjen jäseniä. Itse kullakin on oma henkilökohtainen suhde elämismaailmaansa, mutta yleensä koemme ja tulkitsemme maailman niin kuin se koetaan. Useimmiten meidän ei tarvitse pysähtyä miettimään, mitä edessämme on. Kokemiseen kuuluu myös tulkinnan vaihtuminen, kun näkökulmamme muuttuu. Kulkies­samme hämärässä maastossa edessämme oleva hirvi muuttuukin juurakoksi, kun pääsemme lähemmäksi. Elämismaailmaan kuuluvat myös ne yhteisön normit ja odotukset, joita noudatamme ilman enempää miettimistä.

Husserlin analyysi lähti yksilöllisestä tietoisuudesta, Heideggerin kuvaus kiinnittyi arkaaiseen käsityöläis­maailmaan, kun taas Wittgenstein pohdiskeli kielen käyttöä, kielipelejä. Fenomenologeille elämismaailma näyttäytyi sellaisena, että sen rakenne voidaan kuvata kohtuullisen tarkasti. Wittgenstein ei pyrkinytkään enää mihinkään kuvaamiseen, vaan selvensi kielen mielekästä käyttöä esimerkein. Yhteisen kielen ymmärtäminen antaa hyvän käsityksen elämismaailman merkityksestä. Ilman jaettua ymmärrystä emme pystyisi lukemaan ainuttakaan kirjaa, romaania tai asiaproosaa, ja luemme kuitenkin ilman mitään vaivaa. Toki aika ajoin joudumme pysähtymään ja miettimään lukemaamme ymmärtääksemme. 

Jakamamme elämismaailma näyttää nyt hajonneen, tai ainakin se yhteinen ydin on peittynyt yksilöllisen tietomme ja lomittuvien yhteisöjen moninaisuuden alle. Me emme elä enää perinteisessä, tiiviissä kylä- tai muussa yhteisössä, joka antoi jäsenilleen selkeän maailmankuvan. Kohtaamisissa uusien ihmisten kesken turvallisiksi koetut keskustelun aiheet ovat käyneet vähiin. Olemme epävarmoja kanssaihmisten perus­oletuksista ja asenteista. Nettikeskusteluissa törmää jatkuvasti tilanteisiin, jossa keskustelijat eivät tunne tai ymmärrä toistensa lähtökohtia. Kaikkia oletuksia on mahdotonta kirjoittaa auki. Vastaukset ovat usein naiiveja itsestään selvyyksien toteamuksia tai tahattomia väärinymmärryksiä, puhumattakaan tahallisesta ärsyttämisestä. Jos keskustelukumppani ei jaa samoja lähtökohtia, ”hän ei ymmärrä mitään” ja keskustelu on mahdotonta. Me valitsemme sellaiset keskusteluyhteisöt, joissa tulemme ymmärretyiksi, ja rajaamme pois muut.
Maalaisjärki on menetetty perinteisenä, turvallisena ajattelun kotisatamana. Elämismaailman olennainen piirre on, että sen kattamia asiantiloja ei tarvitse kuvata kanssaihmisille, kun he jakavat nämä perusole­tuksina. Koemme rasittavina ihmiset, jotka selittävät antaumuksella asioita, joita pidämme itsestään selvyyksinä. Ja kun yhteiskunta tai yhteisö ei voi enää olettaa ihmisten ymmärtävän käsitteitä tai yhteisiä pelisääntöjä, elämää ohjataan monenlaisilla määritelmillä, säännöillä ja kielloilla. Asunto-osakeyhtiöt tarjoavat järjestyssään­nöissään näistä elämisen ohjeista usein huvittavia esimerkkejä. 

Harrastukset jakavat meidät eriytyneisiin yhteisöihin ja spesialisoituneeseen kielen käyttöön. Kieli sulkee muut ulos keskustelusta. Maallikolta menee paljon ohi purjehtijoiden, valokuvaajien, sukeltajien tai muiden perehtymistä vaativien harrastusten piirissä käytävästä puheesta. Vaikka television katsomista en sanoisi harrastukseksi, niin kahvipöytäkeskustelussa jää ulkopuoliseksi, kun ei seuraa samoja ohjelmia kuin muut keskustelijat. Oikeat harrastukset näyttävät elpyvän Suomessa 1960-luvulla alkaneesta television aiheut­tamasta lamasta ainakin päätellen tarjonnan moninaisuudesta.

Elämismaailmamme on kerrostunut. Sen ytimessä on samaa kieltä puhuvien jaettu kulttuuri, jonka turvin voimme ottaa kirjaston hyllystä (lähes) minkä tahansa romaanin ja ymmärrämme sen. Nykymaailman globaalissa yhteisössä yhteinen kulttuuri ylittää jo kielirajatkin, mutta vieraskielinen puhe tai teksti ei aina aukea samalla vaivattomuudella kuin äidinkieli. Tämän ytimen ympärillä ja siihen tukeutuen on joukko erityisiä kielipelejä, joihin alan harrastajat ovat vihkiytyneet.
Elämismaailman annettuja näkemyksiä emme ilman muuta pidä totena. Romaanin tiedämme kirjailijan mielikuvituksen tuotteeksi. Elämismaailmaan kuuluvat myös havaintomme ympäröivästä todellisuudesta, mutta käsitettä selventää oleellisesti se, että elämismaailma sinänsä ei ole yhtä kuin ympäröivä todellisuus vaan tulkinta siitä. Tähän pohjautuu mahdollisuus kirjoittaa todentuntuinen romaani. Elämismaailma on kokemusta jäsentävä maailmankuva. Kaikki havaintomme maailmasta ovat jo käsitteistömme kautta tulkittuja, näemme asiat jo jonakin (’seeing as’). Koska tulkitsemme samoin vaikkapa elokuvan, niin emme voi sanoa, että tuo maailmankuva on kokonaisuutena tosi tai epätosi. 

Kirjallisuudella ja tarinoilla on suuri merkitys maailmankuvan kehittymisessä. Itse kukin nuoruudessaan lukemista harrastanut voi muistella, miten kirjoista ahmittiin sitä, mistä elämässä on kysymys. Mieleeni tulee eräitäkin romaaneja, jotka avasivat eteen elämän rikkauden ja monimuotoisuuden, vaikka myöhem­min on tajunnut, että romaaneista jäi paljon ymmärtämättä. Se mikä nuorelle lukijalle näyttäytyi elämän rikkautena voi kypsemmälle lukijalle paljastua kipeänä eksistentiaalisena epätoivona. Mutta se ei haitannut, kun elämä vaan oli niin ihmeellistä. Siinäpä olisi oiva tutkimusaihe jollekin dosentiksi aikovalle, Huovista lainatakseni. 

Yksinkertaisimmillaan elämismaailma onkin ikään kuin tarina. Modernin maailmankuvan ristiriita on, että alkuperäinen tarina on menetetty ja tulkinta pitää rakentaa aina uudestaan liian monenlaisista palasista. Näennäisinä voittajina näyttäytyvät julkisuudessa ne, jotka ovat ottaneet omakseen henkilökohtaisen menestyksen tarinan, jonka ilmentymä yksikertaisimmillaan on raha tai julkisuus sinänsä. Omaa elämäänsä voi pitää menestystarina jokainen, joka on saavuttanut sen mitä on tavoitellut.

Kunakin hetkenä tiedämme yleensä, milloin havaintomme suuntautuvat ”todellisuuteen”. Välitön koke­muksemme kertoo, että tuo tapahtuu todella. Joskus joudumme kysymään läsnä olevalta kanssa­ihmiseltä, näkeekö hän saman kuin mitä itse näemme. Myös empiirisiin havaintoihin tukeutuva tiede joutuu turvau­tumaan elämismaailman tulkittuun kokemukseen, mutta havainnot pyritään vakioimaan mm. erilaisten mittalaitteiden avulla. Tulkinnan ja väärintulkinnan mahdollisuuksia rajataan yksinkertaistamalla havainnon kohde. Numeroarvon lukeminen harvoin tuottaa vaikeuksia, paitsi ehkä silloin kun joudumme puhdis­ta­maan mittarin näytön huurusta tai jäästä. Havaintojen oikeellisuus voidaan tarkistaa uusintahavainnolla. Tähän toistettavuuden kriteerin avulla voimme karsia harha-aistimukset. Hämmentävää kuitenkin on, että niin monet luottavat täysin toisten kertomiin kokemuksiin tai toisen käden tietoon. Erilaiset tarinat mysti­sistä ”ilmiöistä” elävät sitkeästi. Miksi ihmiset haluavat uskoa mielikuvituksen tuottamiin olentoihin? Tälle voi olla selitys huolen ja pelkojen sävyttämässä ja turvallisuuden tunnetta kaipaavassa perus­suuntautumi­sessa ulkoiseen maailmaan, sekä tuon alkuperäisen tarinan kaipuu.

Modernissa maailmassa elämismaailma ja tieteellinen tieto elävät rinnan ja tukevat toisiaan. Nykyajan sivistynyt maailmankuva on paljolti tieteellisen tutkimuksen ansiota. Arkikokemus ei edelleenkään pääse tavallisen aistinhavainnon epätarkkuuden yli. Emme näe bakteereita tai viruksia, mutta tiedämme ruoan pilaantumisen johtuvan mikrobien toiminnasta. Havaintomme tulkinta on muuttunut. Emme kamppaile tartuntatauteja vastaan loitsuin, rukouksin tai uhrilahjoin, ja ainakin rukousten lisäksi pesemme kädet.

Toisaalta ihmisen irtaantuminen luonnosta (sivistys?) on vähentänyt omiin tai kanssaihmisten kokemuksiin pohjautuvaa luonnon merkkien lukutaitoa. Olen tuntenut yhden henkilön, joka osasi metsästää jäniksiä vain tutkimalla niiden jälkiä, ilman ajokoiraa. Kaupunkilaiselle lienee hyödyllisempää tuntea turvalliset kulku­reitit ja kyky lukea eteen tulevien ihmisten mahdollisia uhkaavia aikomuksia. Itse olen päässyt isossa amerikkalaisessa kaupungissa poliisiauton kyytiin, kun olen erehtynyt paikallisten tietämyksen mukaan turvattomaan kaupunginosaan. Kokenut matkailija erottaa kaupunkikohteissa ”turistirysät” ja hyvät ruokapaikat, joissa paikalliset käyvät. Tällaiset taidot ovat osa hiljaista tietoa, jota on vaikea pukea tarkoiksi kuvauksiksi.

Sosiaaliset perustaidot ovat yhteiselämässä opittua hiljaista tietoa. Osaamme lukea ihmisten reaktioita sanomisiimme ja vältämme loukkaamista tai joutumista noloon tilanteeseen. Hiljaisen tiedon erityisyys paljastuu selvästi silloin, kun ihminen ei hallitse sitä. Esimerkiksi eräisiin autismin piirteisiin kuuluu kykene­mättömyys tavanomaisten sosiaalisten tilanteiden luontevaan hallintaan ja tulkintaan. Käyttäyty­minen on kuin kirjaimellista käytösoppaan seuraamista. Hiljainen tieto on kyllä kuvattavissa, mutta sitä ei voi soveltaa kuin kirjaviisautta. Jokainen sosiaalinen tilanne on omanlaisensa ja oleellista on kyky lukea tilanteita. TV-sarjan Silta naispääosa havainnollistaa hyvin tätä ongelmaa. Elämismaailma on perusolemukseltaan jaettu, jonkin yhteisön yhteinen. Jos henkilö jää jollain tavalla osattomaksi tuosta yhteisestä tavasta kokea ja toimia, hänelläkin on tietenkin elämismaailma, mutta se jää meille vieraaksi samoin kuin henkilö ei tunne olevansa kotonaan ympärillä olevien ihmisten kanssa. Sellaiset olemisen tavat, joita valtayhteisö pitää eksentrisinä, voivat olla myös tietoinen valinta ja kapina valtavirtaa vastaan. Tällaisia ovat erilaiset bohee­miyhteisöt tai vaikka 60-luvun hippiliike. Nykynuorison hipsterit haluavat erottua ”massasta”. Sitten kun laajempi yhteisö koostuu lukuisista erilaisista alakulttuureista, kukaan ei enää erotu.

Modernin, tieteellisen tutkimuksen kanssa vuorovaikutuksessa olevan elämismaailman rinnalla on edelleen maailmankuvia, joissa keijut, henget ja aaveet vaikuttavat. Tällaisiin asioihin uskovien ihmisten ei tarvitse niitä itse havaita, kun heille riittää shamaanisia kykyjä hallitsevien todistukset. Olemattomien asioiden todistaminen olemattomiksi on vaikeaa, mutta näkyjen todenperäisyys voidaan tarkistaa silloin, kun havain­noista voidaan johtaa ennusteita meidän muidenkin havaitsemasta maailmasta. Valitettavasti haavemaail­massa elävät aina löytävät oman tulkintansa, joka pelastaa heidän maailmankuvansa. Hedelmällistä keskustelua ei synny sellaisten maailmankatsomusten kanssa, joita ei lähtökohtaisesti voi osoittaa millään todistusaineistolla virheelliseksi (Popperin falsifiointiperiaate). 

Kuinka oleellista on oman maailmankuvan kiinnittyminen erilaisiin viiteryhmiin? Tässä täytyy käyttää monikkoa, kun edellä jo totesimme, että olemme osallisena monissa viiteryhmissä. Saman kysymyksen voi esittää terävämmin: Voiko meillä olla elämismaailmassamme elementtejä, jotka ovat täysin omiamme? Ilmeinen vastaus on ”kyllä”, sillä aistikokemuksemmehan ovat vain meidän omia kokemuksiamme, kipuni on minun, näköhavaintoni on minun. Mutta elämismaailmalla tarkoitan kuitenkin sitä tulkintaviitekehystä, jossa aistimukset ymmärrämme. Meillä voi toki olla niin epämääräisiä tuntemuksia, joita emme pysty toisille kuvaamaan muutoin kuin ilmaisuilla ”paha olo”, että emme kykene kiinnittämään tuntemustamme mihinkään. Tällainen epämääräisyyskin on osa elämismaailmaa. Nämä liittyvät elämismaailman perusmerki­tyksiin, jotka kuitenkin ovat toisten kanssa jaettuja. Perusmerkitysten (”mitä jokin on”) lisäksi maailman tulkintaan liittyy elämismaailman asioiden merkittävyys ja arvot.

Asiat eivät vain ole jotakin vaan ne ovat tavalla toisella merkityksellisiä, vaikkapa sitten vain yhdentekeviä. Perussuuntautumisemme maailmaan on huolenkanto (Heidegger). Tutussa ympäristössä olemme turvallisin mielin, oudossa tilanteessa saatamme olla varautuneita ja varuillaan. Ympäristö antaa olemisellemme perusvireen. Kannamme huolta ja huolehdimme meille tärkeistä ihmisistä ja asioista. Hän, jota maailma taas on kohdellut kaltoin, saattaa kokea ympäristönsä kaikkiaan vihattavana. Emme tietenkään jaa keske­nämme kaikkia yhteisiä arvoja, mutta yleensä arvoillamme on jonkinlainen viiteryhmä. Jopa maailmaa vihaavat joukkosurmaajat ovat löytäneet omat viiteryhmänsä verkon keskusteluryhmissä. 

Maailman kokeminen tällä tavalla merkityksellisenä, uhkana tai mahdollisuutena, on jopa perustavampi piirre kuin sen kokeminen tarkemmissa käsitteellisissä merkityksissään. Eläimetkin kokevat ympäristönsä näin, lähes­tyvä otus on saalistaja tai saalis, pensaikko on suoja. Tämä on karkein mahdollinen maailman olioitten kategorisointi. Se on osin jopa vaistonvarainen. Keskushermostomme reagoi jalan alla tuntuvaan terävään esineeseen ennen kuin ehdimme ajatella. Hienojakoisemman käsitteellisen luokittelun saamme kasvatuksen ja kokemuksen myötä.

Myös maailman arvottaminen on kulttuurin antia. Samoin kuin elämismaailman käsitteellinen kategori­sointi ei ole lopullinen totuus, arvojen hierarkiakaan ei ole muuttumaton. Arvojen tunteminen tekee ihmis­ten käyttäytymisen ymmärrettäväksi, mutta ihmiseksi kasvaminen on jäänyt vajaaksi, jos emme itse kykene arvioimaan noita arvoja kriittisesti. Sellaisia ihmisiä, jotka ovat lukkiutuneet täysin jonkin perityn näkemyk­sen arvomaailmaan, on vaikea lähestyä rationaalisen perustein.

Arvojen ja viiteryhmän yhteys on erityisen kiinnostava luovien toimintojen kuten taiteiden kohdalla. Kun taiteen kokijoina katsomme tai kuuntelemme teosta, jota kanssaihmisemme eivät mielestämme ymmärrä, luulemme kuitenkin ymmärtävämme taiteilijan näkemyksen. Taiteilijan tehtävänä taas on haastaa totutut kokemukset, mutta jos teos ei löydä yhtään ymmärtäjää, taiteilija voi toivoa, että joskus se löytää kokijansa. Taiteet luovat uutta sisältöä ja uusia merkityksiä elämismaailmaamme. Turner totesikin eräälle tuttaval­leen, että hän ei ole maalannut teosta, jotta se ymmärrettäisiin. Hän maalasi sen, koska hän halusi näyttää, miltä tilanne hänestä näytti. Taiteiden asemaa pohdimme jäljempänä tarkemmin.

Modernin maailmankuvan ristiriitaisuuden haasteellinen ilmentymä on asiantuntijatiedon ja arkitiedon rinnakkaiselämä. Tällä rajalla liikenne on vilkasta. Arkielämän kirjaviin näkemyksiin haetaan selvyyttä tutkimustiedosta ja tutkijat koettelevat käsitystensä kantavuutta yrittämällä tehdä arjen ilmiöitä ymmärrettäviksi omilla selityksillään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti