Tieteellinen maailmankuva
Tieteiden tehtävä on tehdä maailma
ymmärrettäväksi. Tämän lauseen on tarkoitus kattaa sekä ns. selittävät,
teorioita rakentavat tieteet, että ns. ymmärtävät, inhimillisen toiminnan
merkityksiin pohjautuvat tieteet. Toki sen voi katsoa koskevan myös
matemaattisia tieteitä, mutta ne voimme nyt jättää tarkastelun ulkopuolelle.
Tieteellisen toiminnan ja tieteellisen maailmakuvan arkiajattelusta erottavia
piirteitä ovat julkisuus, avoimuus, kriittisyys ja itse-korjautuvuus.
Tieteellisen tutkimuksen tavoite on löytää totuus tai ainakin perusteltuja
väittämiä sellaisilla menetelmillä, jotka antavat perusteet väitteille. Väittämien
taas tulee kiinnittyä mielekkääseen teoreettiseen kehykseen. (Luvun lopussa on
taustalukemista.)
Pöytälaatikkoon kirjoitetut
tuotokset eivät ole vielä tieteellistä tietoa, kun ne eivät ole käyneet läpi
julkista arviointia. Tulokset pitää olla julkaistu, jotta kuka tahansa, jolla
on riittävät lähtötiedot, voi niihin perehtyä. Lähtötietojen hankkiminen on
yleensä pitkä prosessi, joten käytännössä tieteellisiä julkaisuja kykenevät
usein lukemaan vain kyseisen alan tutkijakoulutuksen saaneet henkilöt.
Tutkimustulosten popularisointi aiheuttaa usein väärinkäsityksiä, koska
tutkimuksen reunaehtoja ja menetelmiä ei voi kattavasti avata suurelle
yleisölle. Tieteellisissä julkaisuissa ne pitää kuitenkin kirjoittaa auki niin,
että muut tutkijat ymmärtävät tutkimuksen lähtökohdat ja perusteet, joilla
tuloksiin on päästy. Tieteelliseen tietoon ei voi sisältyä elementtejä, jotka
vain kyseinen tutkija voi tietää. Kaikkea ei kuitenkaan ole mielekästä
kirjoittaa auki, koska tutkijatkin jakavat yhteisen elämismaailman. Perusasioiden
täytyy olettaa kuuluvan kaikkien yleissivistykseen ja tapaan nähdä maailma.
Tämä on tutkimuksen ja elämismaailman jatkuvaa rajankäyntiä.
Kaikki tieto ja perusoletukset ovat
kuitenkin periaatteessa epäiltävissä ja mahdollista asettaa kyseenalaiseksi.
Siitähän tutkimus lähtee, ihmettelystä ja epäilystä. Tutkimukselle ei ole
mitään ennalta kirjoitettuja ikuisia totuuksia, vaikka luonnontieteellisen
maailmankuvan perusta onkin moneen kertaan vahvistettu. Uudet havainnot tai
havaintojen uusi tulkinta voivat asettaa kyseenalaiseksi ja lopulta kumota aiemmin
totena pidetyt väitteet. Tiede korjaa omat virheensä. Se kehittää uusia
teorioita, jotka selittävät kattavammin havaitut luonnon ilmiöt, tai tarjoaa
paremman kuvauksen ja ymmärryksen historian kulusta.
Tieteellinen tieto ei perustu
auktoriteettiin vaan perustelujen ketjuun. Koska perustelujen ketjun täytyy
kuitenkin jossain kohdassa päättyä, tullaan totena pidettyihin elämismaailmaa
koskeviin väittämiin. Väitteiden esittäjän asemallakin on oma merkityksensä.
Arvostettu tutkija voi tyytyä pelkistettyyn perusteluun silloin, kun kuulijat
tuntevat lähtökohdat ja tietävät, että lisäperusteita kyllä löytyy tarvittaessa.
Tilanne on eri, jos kuulijakunta on aihepiirin suhteen maallikoita. Tutkimusyhteisöissä
tietenkin vaikuttavat tavalliset sosiaaliset normit, ja asemansa vakiinnuttanut
auktoriteetti voi ehkäistä tutkimuksen kehitystä, kun hänen juurtuneita
näkemyksiään ei rohjeta epäillä. Tarkastelen tässä tiedettä varsin ideaalisesta
näkökulmasta. Kun tutkimusta katsotaan sosiaalisena toimintana, paljastuu
kaikki inhimilliselle toiminnalle ominaiset juonittelut ja suosimiset.
Tutkimus lähtee liikkeelle kunkin
hetken tieteellisen tiedon ja havaintojen välisestä kuilusta. Tiedossa on
aukkoja, jotka jättävät elämismaailman ilmiöt puutteellisesti ymmärretyiksi tai
selitykset ovat ristiriitaisia. Elämismaailma on vielä karkeasti jäsentynyt,
yhteen sulautunut kokonaisuus (eli dialektiikan termein aistimellis-konkreettinen
totaliteetti). Tutkimus erittelee käsitteellisesti elämismaailman, konstruoi
abstraktit teoreettiset käsitteet, ja rakentaa niistä uuden abstraktin
kokonaisuuden, joka selittää elämismaailman syy-seuraus -suhteissa tai tekee
sen ymmärrettäväksi merkityssuhteissaan. Esimerkiksi on huomattu, että kemialliseen
yhdisteeseen tarvitaan lähtöaineita aina samassa suhteessa. Teoreettinen käsite
”atomi” antaa mahdollisuuden selittää tuo: yhdisteen pienimmät osaset (siis
molekyylit) syntyvät aina samoin alkuaineista. Koska alun alkaen
elämismaailman entiteetit ovat aina jo jollain tavalla ymmärrettyjä, siis
havaittu jonakin, tutkimus myös muuttaa kokemisen tapaamme eli lopulta
elämismaailmaa. Emme kyllä edelleenkään näe atomeja suoraan, mutta osaamme
tulkita palamisen siitä syntyvät palamistuotteet kemiallisen prosessin
tuloksena. Atomimalli selittää sitten myös kaasun paineen ja monia muita
asioita, joita emme osanneet aiemmin arkikokemuksessa yhdistää toisiinsa. Näin
tieteellinen maailmankuva rakentaa luonnon ilmiöistä uudenlaisen kokonaiskuvan,
eli abstraktin totaliteetin.
Lukija lienee pannut edellä
olevasta merkille selittämisen ja ymmärtämisen erottelun. Emme sukella syvemmälle
tieteenfilosofian historian kiistoihin, mutta väärinkäsitysten välttämiseksi
totean, että tiede ei ole yhtä kuin luonnontiede. Luonnontieteessä on
tutkijoita, jotka pitävät tieteenä vain selittävää teoriaa, joka saa
vahvistuksensa kokeilla. Humanistisissa, ymmärtävissä tieteissä puolestaan on
monia, jotka näkevät tutkimuksensa kohteina vain yksittäiset historialliset
tapahtumat ilman mitään toisiinsa kytkeytyviä rakenteita. Molemmat ääripäät
ovat puhtaasti viljeltyinä väärässä, kun tarkastelun kohteena on ihmisten
toiminnan tutkimus.
Yhteiskuntaa ja kulttuuria ei voida
selittää tyhjentävästi luonnontieteellisin teorioin. Ihminen on tietysti
biologinen olento, mutta kulttuurien moninaisuus ei selity biologisella
evoluutioteorialla, saati kvanttifysiikalla. Toisaalta inhimillinen toiminta
ei tule ymmärretyksi, jos se nähdään vain yksittäisten sattumusten ketjuna.
Luonnontieteen tutkimuksen painopiste on yleisten lainalaisuuksien eli
invarianssien löytämisessä. Lainalaisuuksia testataan yksittäisillä mutta
toistettavilla kokeilla. Inhimillisen toiminnan tutkiminen kohdistuu tuon
toiminnan itsensä ylläpitämiin ja muuttaviin rakenteisiin ja niiden kautta
toimintojen ja siis myös yksittäisten tapahtumien parempaan ymmärtämiseen.
Tutkimus etenee hermeneuttisessa kehässä: kokonaiskuva rakentuu yksittäisistä
asioista, jotka tulevat paremmin ymmärretyiksi kokonaiskuvan kautta. Ihmisen
toiminnan eri puolien keskinäiset yhteydet välittyvät merkityksien kautta.
Yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimuksen kohteena on siis elämismaailma itse
siihen sisältyvine tulkintoineen. Luonnontiede pyrkii mahdollisuuksien mukaan
riisumaan havainnoista subjektiivisen elementin (vaikka aina se on läsnä).
Ihmisen tutkimisessa koetut merkitykset ovat itsessään ehkä se tärkein asia,
mutta käyttäytymisen tutkimuksessa pitää luonnollisesti tuntea myös ihmisen
biologia. Nämä ovat nyt varsin karkeita yleistyksiä ja kullakin tieteenalalla
on omat erityiset tutkimusotteensa, mutta maailmankuvien tasolla tämä tarkkuus
saa riittää.
Olemassa olevan todellisuuden
selittämisen ja ymmärtämisen sekä matemaattisten ideaalimallien lisäksi on
olemassa normatiivista tutkimusta, joka etsii rationaalisempia toimintatapoja
inhimillisen toiminnan eri aloilla. Näilläkin aloilla akateeminen tutkimus
pyrkii pitämään kiinni edellä mainituista tieteen kriteereistä, mutta niillä
toimivat myös lukemattomat konsultit, joiden toimintaoppaat ovat kaupallisia
tuotteita, siis eivät julkisia, avoimia tai valmiita ottamaan vastaan
kritiikkiä. Ne eivät ole keskeisiä maailmankuvien muodostamisen kannalta. Nämä
tutkimukset harvoin edes etsivät parasta ratkaisua mahdollisten toimintavaihtoehtojen
joukosta. Sellainen hyvin myyvä ratkaisu riittää. Toki yrityksissä tutkitaan reaalimaailman
asioita julkisuudelta piilossa ja tulokset julkaistaan sitten, kun niiden
pohjalta tehdyt tuoteideat on patentoitu.
Lainalaisuuksia etsivät tieteet
yrittävät parhaimmillaan tunkeutua tutkimuskohteensa ytimeen konstruoimalla
ilmiömaailman takana olevien teoreettisten käsitteiden avulla
vaikutusmekanismeja (mekanismi tässä ymmärrettynä laveasti), joka selittävät havaitut
ilmiöt tai aineen perusrakenteet. Näin esimerkiksi biologia on edennyt Mendelin
perinnöllisyyskaavioista DNA-malleihin.
Kun hyvää teoriaa ei vielä ole,
joudutaan turvautumaan ilmiöiden tilastollisiin riippuvuuksiin. Tilastolliset tutkimusmenetelmät
ovatkin leimanneet viime vuosikymmeninä mm. lääketiedettä, vaikka tietenkin
siellä enenevässä määrin teoreettiset selitysmallit valtaavat alaa.
Tilastomenetelmillä on vahva matemaattinen pohja, mutta niiden avulla tehtyjen
tutkimusten uutisointi antaa tutkimuksesta usein varsin ristiriitaisen kuvan,
koska koeasetelmiin aina liittyy joukko väliin tulevia muuttujia.
Otan triviaalin hypoteettisen
esimerkin. Australiassa tutkitaan D-vitamiinin lisäannosten vaikutusta osteoporoosiin
valitsemalla populaatio, joka satunnaismenetelmin jaetaan kahteen osaan, testijoukkoon,
joka saa D-vitamiinia, ja verrokkiryhmään, joka saa lumetabletteja.
Satunnaistamisella pyritään eliminoimaan väliin tulvien muuttujien vaikutus.
Voidaan mahdollisesti todeta, että D-vitamiinilisällä ei ole tilastollisesti
merkitsevää vaikutusta terveyteen. Tutkimus on tehty kaikkien sääntöjen mukaan
ja julkaistaan arvostetussa lehdessä. Päivälehdet sitten uutisoivat, että
D-vitamiinin lisäannostuksella ei ole vaikutusta osteoporoosiin. Näin voi
käydä Australiassa, kun väestöllä on auringon valon ansiosta riittävä
vitamiinitaso ilman tablettejakin. Satunnaistaminen ei vaikuta tähän, koska
tilanne on sama koko populaatiolle. Tulos lienee toinen Suomessa. Tutkijat tietenkin
(toivottavasti) ymmärtävät tämän. Vastaavia oikeitakin esimerkkejä tulosten
pinnallisista tulkinnoista löytyy, ja myös pinnallisista tutkimuksista, joista
seuraavassa yksi tapaus.
Välillä uutisoidaan tuloksista,
joiden tutkimisen motivaation ymmärtäminen tuntuu vain lehtijuttuja lukemalla
vaikealta. Sellainen uutisotsikko oli taannoin, että psykopaatit juovat
kahvinsa mustana useammin kuin muut. Mistä ajatusmallista tällainen hypoteesi
on voinut putkahtaa? Itse tutkimusartikkelin lukien tuollainen otsikointi on harhaanjohtava.
Tutkimushypoteesi (koskee makutottumusten ja persoonallisuuspiirteiden
riippuvuuksia) on johdettu melkoisesta joukosta aiempia empiirisiä tutkimuksia,
mutta varsinaista teoriapohjaa siitä on vaikea löytää. Artikkeli ei siinä
suhteessa mitenkään eroa samalla tutkimusotteella tehdystä valtavasta
julkaisujoukosta. Se on vain yksi satunnaisesti poimittu esimerkki monien tutkimushaarojen
valtavirrasta. Toki samoja tutkimusmenetelmiä käytetään järkevästi
tutkimuksissa, joilla on hyvä teoreettinen viitekehys.
Ilman kriittistä otetta empiirinen
tiede voi jäädä pinnallisen empirismin tasolle. Empirististä tutkimusharrastusta
pitää yllä myös se, että tutkimusote on loppuun asti standardoitu. Sillä on
kohtalaisen helppo läpäistä julkaisukynnys ja tutkittavia mahdollisia
riippuvuuksiahan riittää. Luultavasti vielä enemmän on mahdollisia riippumattomuuksia.
Tutkijan uran kannalta ratkaisevaa on julkaisujen määrä. Tieteen kehityksen kannalta
lopputulos vaan ei ole hedelmällinen. Julkaisufoorumit ovat täynnä yksittäisten
hypoteesien (aiemmista tutkimuksista johdettujen olettamusten) todistuksia tai
kumoamisia. Ja julkaisumääriin pohjautuva uramalli pitää perinnettä yllä.
Tilastolliset riippuvuudet eivät
kerro syy-seuraus -suhdetta. Se voi olla kumpaan suuntaan hyvänsä tai
taustalla on jokin muu tekijä. Empiristisen tutkimuksen antama maailmankuva on sirpaleisten
tiedonjyvästen kokoelma. Tieteellistä teoriaa taas ei voi todistaa oikeaksi
yksittäisillä kokeilla. Kukin läpäisevä testi antaa teorialle hieman lisää
uskottavuutta. Yhdelläkin testillä teoria voidaan kyllä kumota (Popperin
falsifiointiperiaate), tai oikeammin jokin teorian perusoletuksista on väärä,
mutta ei aina tiedetä mikä niistä. Pointtini tässä on kuitenkin se, että
tieteellinen maailmankuva ei ole sama kuin joidenkin tieteen käyttämien
tutkimusmenetelmien hallinta. Se ei myöskään ole yhtä kuin kaiken empiirisin
menetelmin tuotettujen riippuvuuksia kuvaavien tietojen massa. Tuo tietomassa
on elämismaailman havaintojen pinnallista jäsentämistä niin kauan kuin on
konstruoitu teoreettinen viitekehys, joka selittää ilmiöiden väliset
vuorovaikutukset. Vuorovaikutusten ei tarvitse olla luonnonlakien kaltaisia
ehdottomia kausaalisuhteita, jotka voidaan toistaa samanlaisina kerta toisensa
jälkeen. Tutkimusta varmasti inspiroi kysymys, miten käyttäytyminen määräytyy
perimän, oppiman, kulloisenkin ympäristön ja omien valintojen kautta. Edellä
mainittu makutottumusten ja luonteenpiirteiden yhteyksienkin tutkimus liikkuu tällä
raja-alueella.
Tieteellisen maailmankuvan tärkeä
kehys on tutkimuksen ja sen tulosten reflektoinnin kautta muotoutunut
esiymmärrys todellisuuden rakenteesta tai ontologiasta, joka kyllä usein
peittyy empiirisen tutkimuksen ja monien institutionalisoituneiden tieteiden (”oppituolien”)
alle. Tämä kuva kehittyy jatkuvasti ja siinä on yhä suuria aukkoja. Tieteellinen
maailmankuva ei voi tarkoittaa sitä, että hallitsee kaiken tieteellisen tiedon.
Kukaan ei tietenkään näin voi tehdä nykyaikana. Tieteellinen maailmankuva ei
ole vain tutkijoiden etuoikeus, eikä tutkijakaan hallitse edes oman
tieteenalansa kaikkea tietoa. Oleellista on se, että näkee elämismaailman
ilmiöiden olevan ymmärrettävissä tai selitettävissä tieteen keinoin, myös toistaiseksi
hämärän peitossa olevien asioiden kohdalla. Tieteelliseen maailmankuvaan kuuluu
myös se, että tunnistetaan yksittäisten tieteenalojen selitysvoiman
rajallisuus. Ei ole olemassa sellaista supertieteen oppituolia, joka antaisi
kaiken teorian, mutta oman näkemykseni mukaan maailman moniulotteisuuden
hahmottamisessa systeemiajattelu on erittäin hyvä apu. Tieteellisen
maailmankuvan mukainen elämismaailman esiymmärrys näyttää todellisuuden
jäsentyvän hierarkkisiin tasoihin.
Nyt todellisuuden esiymmärryksessä
voidaan tunnistaa fysikaalinen ja kemiallinen taso, jolla vaikuttavat
luonnonlait ja jossa sattumallakin on osuutensa ilmiöiden synnyssä. Ilmiöt
kuitenkin toistuvat samanlaisia kaikissa koetilanteissa ajankohdasta
riippumatta. Tälle pohjalle on syntynyt biologinen taso, jossa materia on
järjestynyt systeemeiksi, jotka voivat mukautua muuttuviin olosuhteisiin, ja
taas sattumilla voi olla tärkeä osuus. Eliöt reagoivat ärsykkeisiin ja voivat
oppia etsimään tai välttämään noita ärsykkeitä, jotkut paremmin kuin toiset.
Evoluution kautta eliöt muuttuvat, kun muuttuneisiin olosuhteisiin parhaiten
mukautuneet lajit jäävät elämään. Kysymys ei silloin ole vain yksilöiden
sopeutumisesta, vaan lajin selviytyminen saattaa perustua yksilöiden
järjestäytymiseen yhteisöiksi. Näin ovat maailmaan ilmestyneet myös oliot,
jotka voivat oman tietoisuutensa avulla ratkoa vastaan tulevia ongelmia. Me
ihmiset olemme ainakin omasta mielestämme kehityksen huippu, sosiaalinen eläin,
jolla on kehittynyt tietoisuus. Meillä on kielen kautta kehittynyt kyky
ajatella abstraktisti ja mahdollisuus viestiä keskenämme. Tekniikan avulla
voimme luoda jopa uusia todellisuuden tasoja, kuka tietää. Ylemmät tasot siis
pohjautuvat edellisiin, mutta niiden ilmiöitä ei voi selittää tyhjentävästi edellisten
tasojen lainalaisuuksien avulla. Mutta kuten edellä todettiin, kiehtovaa
tutkittavaa ovat sellaiset ilmiöt, jotka tapahtuvat eri tasojen tekijöiden
yhteisvaikutuksena.
Luonnontieteiden edistys on
valtavasti muokannut uuden ajan ihmisen maailmankuvaa, alkaen Kopernikuksen
aurinkokeskeisestä mallista ja Galileon kokeista, ottaen valtavan harppauksen
Newtonin teorioilla ja kemian jaksollisella järjestelmällä, mullistuen taas
Darwinin evoluutioteorialla ja niin edelleen. Kaikki nämä ovat jo osa maailmankuvaamme
ja myös osa elämismaailmaamme. Se, mikä tieteen suuria löytöjä usein on ollut
vastassa, on käynyt ilmi Galileon paavillisissa ripityksissä ja Darwinin oppeja
edelleen uhmaavassa fundamentalistien sanan levityksessä.
Jotta kukaan ei lukisi edellä
sanottuun, mitä siinä ei ole tavoiteltu, totean että tieteelliseen maailmankuvaan
eivät kuulu kaikilla tasoilla vaikuttavat salaperäiset metafyysiset voimat, esimerkiksi
dialektiikan lait. Toki voimme kuvata asioita analogisilla systeemimalleilla, mutta
ei niillä mitään selitysvoimaa ole. Tällainen uskomus on eräs ideologia.
Luonnontieteiden edistys on luonut
pohjaa sille liian pitkälle menevälle ajatukselle, että kaikki maailman ilmiöt
ovat selitettävissä luonnontieteellisin teorioin. Tätä näkemystä voi kutsua
skientismiksi ja sekin on yksi ideologia. Sitten on termeillä leikkimistä, jos
ei haluta sanoa ns. humanistisia tutkimusaloja tieteiksi. Humanististen
tieteiden anti maailmankuvan kehittämisessä ei suinkaan ole vähäinen. Miten
ymmärtäisimme nykyisyyden ilman tietoamme vanhoista kulttuureista? Tuo tieto
on rakentunut varsin pienistä palasista, palaneista papyruskääröistä,
hautalöydöistä ja muista elämän jälkeensä jättäneistä merkeistä. Silloin ei ole
kysymys syysuhteiden selittämisestä vaan merkitysten ja elämänmuodon ymmärtämisestä.
Kokonaiskuva vahvistuu yksittäisten
palasten sopimisesta kokonaiskuvaan. Uudet löydöt voivat haastaa siihen asti
oikeana pidetyn kuvauksen aivan kuten luonnontieteissäkin tehdyt havainnot
voivat herättää kysymyksiä vallitsevien teorioiden paikkansa pitävyydestä.
Kumpaankin tutkimusotteeseen sisältyy havaintojen tai löydösten tulkinta
omalla tavallaan. Kulttuurin tutkimuksessa käytetään hyväksi myös luonnontieteiden
menetelmiä. Historian ajoitus voidaan tehdä hiilen isotooppien tai puiden
vuosilustojen avulla. Kulttuurin jäljet näkyvät myös viljelykasvien siemenissä
tai saaliseläinten luissa. Kaikki nämä ovat siinä mielessä kulttuuriobjekteja,
että niissä näkyy ihmisen toiminta.
Ihmisen toimintaa tutkivat tieteet
ovat kuitenkin vielä vaiheessa, jossa argumentointi kiinnittyy yksittäisten
tutkijoiden kirjaviin tulkintoihin. Tulokset eivät ole kumuloituneet
yhtenäiseksi paradigmaksi. Lyhyessäkin tieteellisessä artikkelissa viitatut
julkaisut vievät suuren osan. Näin on sekä kvantitatiivisten menetelmien avulla
luonnontieteiden kaltaiseksi naamioidussa empiristisessä tutkimusperinteessä
kuin erilaisissa ymmärtävissä tutkimusotteissakin. Ihmistieteiden suuri
haaste on rakentaa sellainen argumentointiketju, joka yhdistää tutkimuksen
väitteet tutkijayhteisön jakamiin elämismaailman tulkintoihin. Tämä on tietysti
hyvin vaikea tehtävä, kun tuota yhteisesti jaettua teoreettisista malleista
riippumatonta elämismaailman tulkintaa ei enää ole. Pitäisi kuitenkin päästä
pois sellaisista koulukuntien poteroista, jotka on paljolti kaivettu erilaisten
auktoriteettien varaan. Se kun on juuri tieteellisen maailmankuvan vastaista.
Tieteellisen maailmankuvan
oleellinen piirre on pyrkimys tehdä havaitsemamme ilmiöt ymmärrettäviksi
sellaisilla perusteilla, jotka itse kukin voi periaatteessa tarkistaa, jos
haluaa nähdä sen vaivan. Se, että tieteen piirissä käydään keskustelua ja
väitellään tulkinnoista, on oleellinen osa tieteellistä maailmankuvaa. Jos
tuota väittelyä ei sallita ja on olemassa vain yksi totuus, ollaan jonkin
ideologian vallassa. Tieteelliseen maailmankuvaan kuuluu epätietoisuuden
sietäminen ja itse asiassa sen hyödyntäminen tutkimuksen motivoijana.
Tiede mahdollistaa myös todellisuuden
haltuunoton siinä mielessä, että voimme hyödyntää ja kontrolloida sitä yhä
enenevässä määrin. Tässä kohtaamme sitten toimintamme eettiset perusteet.
Tässä lukuvinkkejä.
Tieteenfilosofian kirjallisuudella täyttää helposti keskikokoisen kirjaston. Laitan
tähän muutaman lähdeteoksen, jotka johdattavat tieteellisen maailmankuvan
olennaisiin piirteisiin. Tieteenfilosofian näkemyksistä on hyvä esitys suomeksi
Ilkka Niiniluodon kaksiosaisessa kirjassa. Analyyttisen filosofian perinteen
näkökulmasta alan harrastajan pitää lukea myös Suppen The Structure of Scientific Theories. Hermeneuttisen näkökulman hyvä esittely on
Bleicherin Contemporary Hermeneutics,
Hermeneutics as Method, Philosophy and Critique. Pragmatismiin voi
perehtyä Schefflerin teoksella Four
Pragmatists, a Critical Introduction to Peirce, James, Mead and Dewey.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti