Elämänfilosofiaa

Elämänfilosofia

Elämänfilosofian käsitteeseen liittyy kyseenalaisia mielleyhtymiä. Se kuulostaa aiheelta, josta lukiolaiset ennen kirjoittivat aineita, ne lukiolaiset jotka paransivat maailman tuskaansa lukemalla Raamattua, Kierkegaardia, Nietzscheä tai viime vuosisadan eksistentialisteja. Wittgenstein oli tunnetusti sitä mieltä, että filosofiakaan ei voi sanoa mitään elämän tärkeimmistä kysymyksistä, ne jäävät mysteeriksi. Hänen ajatuksensa oli se, että vain maailman tosiasioista voi puhua mielekkäästi. Lukioissa taidetaan nyt olla sammalla linjalla ja aineissa käsitellään lähinnä sitä, mitä maailmassa tapahtuu tai miten media siitä raportoi. Itse en ajattele tästä yhtä radikaalisti ja olenhan jo muissa esseissä kirjoittanut paljon sellaisesta, mikä tavallaan edeltää tosiasioiden havaitsemista – onko se sitten sellaista ennen-totuutta (pre-truth) puhetta. Ovatko esseet elämismaailmasta, tieteestä, moraalista ja taiteesta kuitenkin jo tyhjentäneet pöydän niin, että elämänfilosofiasta ei jää mitään sanottavaa? Näin minusta suurimmaksi osaksi tuntuu. Elämismaailman teema jättää kuitenkin vielä pohdittavaksi oman suhteen elämismaailmaan silloin, kun ympärillä olevien toisten elämismaailma tuntuu vieraalta.

Elämänfilosofian käsitteen määrittelyyn saattaisi kuulua juuri kannanotto elämismaailmaan eli siihen, miten suhtautua vallalla olevaan maailmantulkintaan ja elämän konventioihin. Elämänfilosofiaksi voinee kutsua sitäkin, että ihminen ei aseta itselleen koko kysymystä. Hän vain heittäytyy elämänvirtaan eikä halua nostaa päätään esille muiden joukosta. Mennään joukon mukana, vaikka kohti täydellistä tuhoa. Massa­liikkeet nousevat tästä asenteesta, kunhan joku ryhmä saa propagoitua vallalle käsityksen, että kaikki ajattelevat näin ja näin kuuluu ajatella. Tätä julistusta on nyt ilmassa erityisesti omaa kulttuuria ”uhkaavan” vieraan ajattelun torjunnassa ja vihapuheessa. Se on populismin polttoainetta ja se muuttuu totalitaris­miksi silloin, kun toisenlaisia mielipiteitä ei enää sallita. Onneksi tuo mieliala ei vielä ole vallitseva Suomessa, mutta on ilmeistä, että jotkut tahot haluaisivat viedä meitä siihen suuntaan. 

Vastakkainen esimerkki elämänfilosofiasta on asenne, joka kieltää yleensä mahdollisuuden jakaa mitään näkemystä tai arvoja toisten kanssa, paitsi kun niiden näennäinen hyväksyntä edistää omien etujen tavoittelua. Tällainen asenne on äärimmilleen vietynä sosiopaatin luonteenpiirre. Ääripäiden väliin jää jatkumo, jossa on enemmän tai vähemmän konventioista poikkeavia boheemeja ja niitä, jotka ajattelevat, että miksi yleensä olla mitään mieltä, jos näkemystä pitäisi vielä muuttaakin (de Bonoa mukaillen). Tavallisen tervejärkisen ihmisen elämänfilosofia lienee sellainen, että ilman suuria haaveita tyydytään osaan, joka turvaa ehjän elämäntarinan.

Elämänfilosofian tietoinen pohdinta synnyttää jännitteen meille annetun elämismaailman ja sen kyseen­alaistavan ihmettelyn välillä. Kysymyksen asettelu tuntuu vievän ajattelun kaltevalle pinnalle, ja jos liikaa ihmettelee, voi menettää otteen normaaliin elämänmenoon. Se ei siis sovi herkkähermoisille. Siksi tutun ja turvallisen maailmantulkinnan hyväksyminen on helpoin tie. Hämmennystä lisää elämismaailman ihmet­telyn lisäksi toinen, ehkä vielä kipeämpi elämänfilosofian kysymys: mitä seuraa, kun elämä päättyy, ja onko merkitystä sillä, mikä on eletyn elämän saldo. Mitä jää viivan alle? Mieleen hiipii yksinäisyyden tunne. 

Tämä vierauden tunne oli suurelta osin fasismin ajan ja sodanjälkeisen eksistentialismin lähtökohta. Sitä Camus kuvasi romaaneissaan ja se vaikutti paljolti amerikkalaisen abstraktin ekspressionismin syntyyn. Sota näytti ihmi­sen järjettömyyden. Tuttu ja turvallinen elämismaailma oli hajalla. Ei tarvitse ihmetellä, miksi maisema­maalaus ei innostanut taiteilijoita, jotka kokivat taiteella olevan muutakin sanottavaa kuin toimia koris­teena. Taiteeseen toki liittyy kaikkina aikoina tarve haastaa vallitseva maailmantulkinta ja siksi uusi taide tuntuu vaikealta. David Anfam kiteytti Lontoon Royal Academyn Abstraktin Ekspressionismin näytte­lyn katalogin esittelyyn modernin taiteen ja massaviihteen ristiriidan terävästi poimi­malla Eyermanin valokuvan ensimmäistä 3D elokuvaa katsovasta yleisöstä vuodelta 1952 (Life Magazine). Kullakin taiteilijalla oli oma tapansa asettaa katsoja ihmettelyn äärelle. Newmanin kapeat pystyviivat isoa tasaväristä taustaa vasten kuvastavan ihmistä olemisen puristuksessa, Rothkon taustan päällä ”kelluvat” värisuunnikkaat ovat elämän edessä oleva julkisivu tai esirippu. Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.

Max Weber kuvasi suurten maailmanuskontojen ja erityisesti protestantismin voittokulkua kapitalismin edellytyksenä käsitteellä ”lumouksesta vapauttaminen”. Maailma ei ollut enää salaperäisten voimien vallassa eikä hallittavissa magialla. Markkinatalouden ja teknologian kehitys on johtanut maailmankuvan lähes totaaliseen maallistumiseen. Uskonnot ovat jääneet yksityi­syyden piiriin ja toiminnan eetos on ainakin pinnallisesti ollut taloudellisrationaalinen työ ja kuluttaminen. II maailmansodan jälkeiset 3-4 vuosikymmentä olivat länsimaissa paitsi itse kunkin oman elämäntarinan rakentamista myös yhteisen elämismaailman rakentamista. Nykymenon julkista kuvaa leimaa individualismi, itsekkyys ja kilpailu. Massatkin saavat omat ”kicksinsä” julkkisten menestys-tarinoista. Julkikuvan takana toki on elämäntarinoita, joissa maailmaa parannetaan yhteisin pyrkimyksin.

Nykymaailman meno ei yleisesti vastaa sitä rationalistista kuvaa, jota olen edellisistä teksteissä rakentanut, ja siksi en tunne olevani täysin kotonani siinä. Tavoite on kuitenkin ollut antaa ajatuksen välineitä, joilla maailman muutosta on helpompi ymmärtää. Tarvitaan edelleen sellaista lumouksesta vapauttamista, jossa ihminen ymmärtää siteensä jaettuun elämismaailmaan mutta ei ole sen vanki. Maailmaan ja maailman tulkintaan voi vaikuttaa omilla valinnoillaan. Sanatkin ovat tekoja, mutta päässä olevat ajatukset eivät vielä ole. Ihmisen elämän rajallisuuden ahdistuksesta vapauttamiseen ei tarvita toivetta tuonpuoleisesta. Elämän vaikuttavuus ei pääty kuolemaan. Itse kukin voi ajatella niitä joukostamme poistuneita, jotka edelleen vaikuttavat omaan elämäämme. Tekomme viime kädessä määrittelevät elämänfilosofiamme ja sen mitä jäi viivan alle.