Keskiluokan eetos

Tšehov ja keskiluokan eetos

Kun olen sodanjälkeistä suurta ikäluokkaa tai kuulun ainakin sen häntäjoukkoihin, elämännäkemystäni on siivittänyt nousukauden usko siihen, että opiskelu vie elämässä eteenpäin ja työ palkitaan. Edes 1990-luvun lama ei järkyttänyt, kun olin siihen mennessä saanut valtion viran. Se kyllä kertoo myös siitä, että en ole tavoitellut työlläni mitään rikkauksia. Niinpä tuttuja ovat Helsingin Sanomien haastatteleman Juha Siltalan ajatukset siitä, että tuo tulevaisuususko oli yleinen keskiluokan ajattelutapa. Haastattelun koukku oli se, että Siltala on nähnyt tulevaisuususkon hajoamisen merkkeinä niin populismin nousun kuin uudelleen heränneen kiinnostuksen marjastukseen. Marjastusta olen kyllä harrastanut aina, eikä motiivina ole ollut säästäminen tai työn huonon palkitsevuuden korvaaminen sillä, että marjastaessa näkee työ tuloksen heti. Mitään keskiluokan suurta ryntäystä metsiin en ole havainnut. Populismi varmaan selittyy suurelta osin protestina markkinatalouden globalisaation aiheuttamaan turvattomuuden tunteeseen. Työpaikat eivät enää ole turvatut ja jos työtä onkin, käteen jää yhä vähemmän. Tutkinnot eivät enää yleisesti takaa parempia työmahdollisuuksia. No siis, vaikka ilmapiirin muutoksen merkkejä voi nähdä eri asioissa, niin jotkin merkit ovat selviä: keskiluokan tulevaisuususko on koetuksella.

Keskiluokka -termiä tuossa on käytetty aika vapaasti, kun sillä viitataan lähes kaikkiin työllään eläviin ihmisiin, olivat he sitten duunareita, insinöörejä tai maistereita. Keskiluokan määritelmänä on siis sellainen eetos, että kouluttautuminen kannattaa ja työnteko palkitaan paremmalla tulevaisuudella myös tuleville sukupolville. Kun oma työura meni tuon harhaluulon vallassa ja työ vei ajatukset usein myös vapaa-aikana, ei tullut paljon luettua muunlaista kaunokirjallisuutta kuin englantilaisia ja amerikkalaisia dekkareita. Niissä yleensä näkee nousukauden varjopuolen, sen kolikon toisen puolen. Yhden Ross Macdonaldin kirjan nimikin on ’The far side of the dollar’. Näin on myös aikakauden elokuvissa, tai sitten ne keskittyvät ihmissuhde­sotkujen selvittämiseen. Työ on jossain taustalla tai se selittää noita sotkuja, kun ihmisillä ei enää ole aikaa toisilleen ja taalan kuva siintää silmissä. 

Jo ennen tuota Siltalan haastattelua omien maailmakuvia koskettavien pohdiskelujen vuoksi ja kotihuma­nistin yllyttämänä aloin lukea Tšehovin näytelmiä. Hänen neljä näytelmäänsä, Lokki (1896), Vanja-eno (1899), Kolme sisarta (1901) ja Kirsikkatarha (1904) on koottu yhteen niteeseen Tuomas Anhavan suomennoksina. Mitä tekemistä Tšehovilla tai paremminkin hänen näytelmiensä henkilöillä ja keskiluokalla on keskenään? Juuri se, että ei mitään, tai siis se puuttuva lenkki. Henkilöiltä puuttuu usko siihen, että omalla työllä asioita voisi muuttaa.

Kahden ensimmäisen näytelmän lukemisen jälkeen mieleen tuli kuva tapahtumien historiattomuudesta. Aika on pysähtynyt, mikään ei muutu ja elämän jatkaa aina samoja latuja, vaikka henkilöt haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta, jos ei muualla, niin taivaassa. Työn hedelmät menevät aina jonkun muun taskuun. Perintönä saatu omaisuus tuhlataan laiskottelemalla ja unelmoimalla. Tilanteen toivottomuuden tajuaminen johtaa vain epätoivoisiin purkauksiin. Lokin kirjailijaksi pyrkivä nuori mies ampuu itsensä. ’Lokki’ on Tšehovin mukaan komedia. Vanja-eno taas yrittää ampua edesmenneen sisarensa miehen (uudessa avioliitossa), eläkkeellä olevan professorin, jonka eteen on koko elämänsä tehnyt työtä. Hän ampuu ohi ja mikään ei muutu.

Kolmen sisaren mieshenkilöt ovat pääasiassa upseereja, jotka eivät mielestään tee mitään työtä. Paroni Tusenbach tosin ennustaa, että kahdenkymmenenviiden, kolmenkymmenen vuoden kulutta kaikki tekevät työtä. Tusenbach kuolee kaksintaistelussa, päivää ennen kuin hänen piti mennä naimisiin Irinan kanssa. Sisarusten elämä jatkuu tämän uuden ja entisten murheiden viitoittamalla tiellä. Varuskunta muuttaa pois ja muutto Moskovaan jää haaveeksi.

Kirsikkatarha on menneitten arvojen haikailua. Tilan myynti uhkaa, kun velat painavat päälle. Kauppias Lopahin näkee maan hyvänä investointikohteena loma-asuntojen rakentamiseksi, mutta kirsikkatarha vain pitäisi hävittää niiden tieltä. Tilalliset eivät häntä kuuntele, kun kirsikkatarha on heille ehdoton arvo itses­sään. Lopahin lopulta ostaa tilan huutokaupassa ja aikoo laittaa maan tuottamaan. Kirsikkapuut tosin kaadetaan häveliäästi vasta, kun entiset omistajat ovat poistumassa takavasemmalle. Näytelmä on aivan absurdi, kirjailijan määrittelyn mukaan komedia, vieläpä hilpeä. Tilan perilliset puhuvat mitä sattuu, kaikesta muusta kuin elämän käytännöllisestä järjestämisestä. He elävät unelmatodellisuudessa, vaikka Lopahin esittää toimivan ratkaisun tilan pelastamiseksi.

Kaikissa neljässä näytelmässä Tšehov paljastaa, mikä näiltä ihmisiltä puuttuu: se keskiluokan eetos, jolla elämän saisi järjestykseen. Kolmessa sisaressa tuo paljastaminen on tehty näkyväksi upseerien repliikeillä, kun Kirsikkatarhassa se vain paljastuu toimijoiden absurdin käytöksen kautta ja Lokissa sekä Vanja-enossa epätoivoisina purkauksina. Julkilausuttuna puhe paremmasta, työteliäästä elämästä tuntuu naivilta. Lausumattomana se näyttäytyy mielettömän huitomisen kautta, varjonyrkkeilynä.

Mieleen ei tule myöhemmästä kirjallisuudesta mitään suurta romaania, jossa sotien jälkeinen nousukausi sekä purettaisiin että koottaisiin suurena kehityskertomuksena. Vertailukoh­daksi voisi ottaa Linnan ’Täällä Pohjantähden alla’ trilogian, joka päättyy heti sodan jälkeiseen aikaan. Oliko Linnalla ajatusta jatkaa, mutta totesi, että kiinnostava draaman kaari oli tullut päätökseen ja elämä sen jälkeen oli tasaista, särmätöntä ahertamista? 

Kuten sanottua, selitys voi olla se, että en ole jaksanut lukea kaunokirjallisuutta. Työn eetoksen täyttäminen vei voimat. Kotihumanistinikaan ei voinut sellaista teosta nimetä. Tuleeko kenelläkään mieleen sellaista teosta? Voisiko nyt joku nerokas kirjailija tarttua aiheeseen, kun ajanjakson onneton loppu on käsillä ja aiheesta voisi syntyä taas suurta kirjalli­suutta? Ja nyt kun ei ole edes toivoa paremmasta huomisesta, mitä voi tarjota synkistelyn tilalle. Annetaan insinöörien tehdä jäljelle jäävät työt. Robotit hoitavat lopun ja me muut voimme taas filosofoida, vai kuinka?