Tšehov ja keskiluokan eetos
Kun olen sodanjälkeistä suurta ikäluokkaa tai kuulun ainakin
sen häntäjoukkoihin, elämännäkemystäni on siivittänyt nousukauden usko siihen,
että opiskelu vie elämässä eteenpäin ja työ palkitaan. Edes 1990-luvun lama ei
järkyttänyt, kun olin siihen mennessä saanut valtion viran. Se kyllä kertoo
myös siitä, että en ole tavoitellut työlläni mitään rikkauksia. Niinpä tuttuja
ovat Helsingin Sanomien haastatteleman Juha Siltalan ajatukset siitä, että tuo
tulevaisuususko oli yleinen keskiluokan ajattelutapa. Haastattelun koukku oli
se, että Siltala on nähnyt tulevaisuususkon hajoamisen merkkeinä niin
populismin nousun kuin uudelleen heränneen kiinnostuksen marjastukseen. Marjastusta
olen kyllä harrastanut aina, eikä motiivina ole ollut säästäminen tai työn
huonon palkitsevuuden korvaaminen sillä, että marjastaessa näkee työ tuloksen
heti. Mitään keskiluokan suurta ryntäystä metsiin en ole havainnut. Populismi
varmaan selittyy suurelta osin protestina markkinatalouden globalisaation aiheuttamaan
turvattomuuden tunteeseen. Työpaikat eivät enää ole turvatut ja jos työtä
onkin, käteen jää yhä vähemmän. Tutkinnot eivät enää yleisesti takaa parempia
työmahdollisuuksia. No siis, vaikka ilmapiirin muutoksen merkkejä voi nähdä eri
asioissa, niin jotkin merkit ovat selviä: keskiluokan tulevaisuususko on
koetuksella.
Keskiluokka -termiä tuossa on käytetty aika vapaasti, kun
sillä viitataan lähes kaikkiin työllään eläviin ihmisiin, olivat he sitten
duunareita, insinöörejä tai maistereita. Keskiluokan määritelmänä on siis
sellainen eetos, että kouluttautuminen kannattaa ja työnteko palkitaan paremmalla
tulevaisuudella myös tuleville sukupolville. Kun oma työura meni tuon harhaluulon
vallassa ja työ vei ajatukset usein myös vapaa-aikana, ei tullut paljon luettua
muunlaista kaunokirjallisuutta kuin englantilaisia ja amerikkalaisia dekkareita.
Niissä yleensä näkee nousukauden varjopuolen, sen kolikon toisen puolen. Yhden Ross Macdonaldin kirjan
nimikin on ’The far side of the dollar’. Näin
on myös aikakauden elokuvissa, tai sitten ne keskittyvät ihmissuhdesotkujen
selvittämiseen. Työ on jossain taustalla tai se selittää noita sotkuja, kun
ihmisillä ei enää ole aikaa toisilleen ja taalan kuva siintää silmissä.
Jo ennen tuota Siltalan haastattelua omien maailmakuvia
koskettavien pohdiskelujen vuoksi ja kotihumanistin yllyttämänä aloin lukea Tšehovin
näytelmiä. Hänen neljä näytelmäänsä, Lokki (1896), Vanja-eno (1899), Kolme sisarta (1901) ja
Kirsikkatarha (1904) on koottu yhteen niteeseen Tuomas Anhavan suomennoksina. Mitä
tekemistä Tšehovilla tai paremminkin hänen näytelmiensä henkilöillä ja
keskiluokalla on keskenään? Juuri se, että ei mitään, tai siis se puuttuva
lenkki. Henkilöiltä puuttuu usko siihen, että omalla työllä asioita voisi
muuttaa.
Kahden ensimmäisen näytelmän lukemisen jälkeen mieleen tuli
kuva tapahtumien historiattomuudesta. Aika on pysähtynyt, mikään ei muutu ja
elämän jatkaa aina samoja latuja, vaikka henkilöt haaveilevat paremmasta
tulevaisuudesta, jos ei muualla, niin taivaassa. Työn hedelmät menevät aina
jonkun muun taskuun. Perintönä saatu omaisuus tuhlataan laiskottelemalla ja
unelmoimalla. Tilanteen toivottomuuden tajuaminen johtaa vain epätoivoisiin
purkauksiin. Lokin kirjailijaksi pyrkivä nuori mies ampuu itsensä. ’Lokki’ on Tšehovin
mukaan komedia. Vanja-eno taas yrittää ampua edesmenneen sisarensa miehen
(uudessa avioliitossa), eläkkeellä olevan professorin, jonka eteen on koko
elämänsä tehnyt työtä. Hän ampuu ohi ja mikään ei muutu.
Kolmen sisaren mieshenkilöt ovat pääasiassa
upseereja, jotka eivät mielestään tee mitään työtä. Paroni Tusenbach tosin
ennustaa, että kahdenkymmenenviiden, kolmenkymmenen vuoden kulutta kaikki
tekevät työtä. Tusenbach kuolee kaksintaistelussa, päivää ennen kuin hänen piti
mennä naimisiin Irinan kanssa. Sisarusten elämä jatkuu tämän uuden ja entisten
murheiden viitoittamalla tiellä. Varuskunta muuttaa pois ja muutto Moskovaan
jää haaveeksi.
Kirsikkatarha on menneitten arvojen haikailua.
Tilan myynti uhkaa, kun velat painavat päälle. Kauppias Lopahin näkee maan
hyvänä investointikohteena loma-asuntojen rakentamiseksi, mutta kirsikkatarha
vain pitäisi hävittää niiden tieltä. Tilalliset eivät häntä kuuntele, kun
kirsikkatarha on heille ehdoton arvo itsessään. Lopahin lopulta ostaa tilan
huutokaupassa ja aikoo laittaa maan tuottamaan. Kirsikkapuut tosin kaadetaan häveliäästi
vasta, kun entiset omistajat ovat poistumassa takavasemmalle. Näytelmä on aivan
absurdi, kirjailijan määrittelyn mukaan komedia, vieläpä hilpeä. Tilan
perilliset puhuvat mitä sattuu, kaikesta muusta kuin elämän käytännöllisestä
järjestämisestä. He elävät unelmatodellisuudessa, vaikka Lopahin esittää
toimivan ratkaisun tilan pelastamiseksi.
Kaikissa neljässä näytelmässä Tšehov
paljastaa, mikä näiltä ihmisiltä puuttuu: se keskiluokan eetos, jolla elämän
saisi järjestykseen. Kolmessa sisaressa tuo paljastaminen on tehty näkyväksi
upseerien repliikeillä, kun Kirsikkatarhassa se vain paljastuu toimijoiden
absurdin käytöksen kautta ja Lokissa sekä Vanja-enossa epätoivoisina
purkauksina. Julkilausuttuna puhe paremmasta, työteliäästä elämästä tuntuu
naivilta. Lausumattomana se näyttäytyy mielettömän huitomisen kautta,
varjonyrkkeilynä.
Mieleen ei tule myöhemmästä kirjallisuudesta mitään suurta romaania, jossa sotien jälkeinen nousukausi sekä purettaisiin että
koottaisiin suurena kehityskertomuksena. Vertailukohdaksi voisi ottaa Linnan ’Täällä
Pohjantähden alla’ trilogian, joka päättyy heti sodan jälkeiseen aikaan. Oliko
Linnalla ajatusta jatkaa, mutta totesi, että kiinnostava draaman kaari oli
tullut päätökseen ja elämä sen jälkeen oli tasaista, särmätöntä ahertamista?
Kuten sanottua, selitys voi olla se, että en ole jaksanut
lukea kaunokirjallisuutta. Työn eetoksen täyttäminen vei voimat. Kotihumanistinikaan
ei voinut sellaista teosta nimetä. Tuleeko kenelläkään mieleen sellaista
teosta? Voisiko nyt joku nerokas kirjailija tarttua aiheeseen, kun ajanjakson
onneton loppu on käsillä ja aiheesta voisi syntyä taas suurta kirjallisuutta? Ja
nyt kun ei ole edes toivoa paremmasta huomisesta, mitä voi tarjota synkistelyn
tilalle. Annetaan insinöörien tehdä jäljelle jäävät työt. Robotit hoitavat
lopun ja me muut voimme taas filosofoida, vai kuinka?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti