Suomen peliteoria

  

Natologiaa

(Taustaksi suomalainen kertomus, englanniksi)

Kirjoitin taannoin lyhyen arvion Pinkerin kirjasta 'Rationality'. Jätin käsittelemättä kiinnostavan peliteorian osuuden, jossa Pinker kuvasi mm. eskalaatiopeliä, joka syntyy esimerkiksi huutokaupassa tai kilpavarustelussa. Panoksen kasvattaminen aina lisää menetyksiä, kun on pakkomielteenä voittaa kilpailija tekemällä aina parempi tarjous. Tässä valossa pohdin alla Suomen Nato-linjauksia.

Suomea ollaan viemässä vauhdilla Natoon maan edun vastaisesti, tunteiden ja USAn aseteollisuuden lobbareiden ohjaamana. Kylmä harkinta on pettänyt, kun maamme päättäjät haluavat liittoutua valtion kanssa, jonka toimia ohjaa imperialistisen hegemonian ylläpitäminen (á la Wolfovitz). Suomi asettuu näin Venäjän vihollisten eturintamaan, kun maailman poliittinen tilanne on niin herkässä vaiheessa, että inhimillinen erehdyskin saattaa synnyttää tuhoisan sodan Naton ja Venäjän välillä, joka voi johtaa ydinsotaan.

Tilanne ei oikeastaan ole yllätys, sillä USA ja UK ovat vuosikymmeniä johtaneet Venäjän vastaista propagandakampanjaa, johon on valjastettu myös Suomen valtamedia, mm. Yle ja Hesari. Aivopesu on ollut totaalista ikään kuin asialla olisivat olleet Hollywoodin kokeneet käsikirjoittajat, tarina hyviksistä ja pahiksista. Suomessa tarinaa on rakennettu tietenkin koko itsenäisyyden ajan ja Talvisodan sankarilegenda on toiminut kulissina. Ukrainan sota ja sen syiden harhaanjohtava tulkinta on ollut viimeinen niitti. Vaihtoehtoisia näkemyksiä tarjoavat kanavat blokataan.

Pääministerin ja presidentin mukaan Nato-hakemuksella on kiire. Eikö kuitenkin oli viisasta antaa tilanteen rauhoittua ja tehdä ratkaisut vasta sitten? Mutta hyvää kriisiä ei voi jättää käyttämättä hyväksi.

Nato-jäsenyys tulee merkitsemään paitsi Suomen turvallisuuden heikentymistä myös taloudellisia menetyksiä. Idänsuhteiden katkaiseminen ja jättäytyminen lännen talouden epävarman tulevaisuuden varaan voi merkitä taloudellista romahdusta. Maailman talousjärjelmä on muuttumassa eikä Yhdysvalloilla kohta olekaan sitä johtavaa roolia. Ns. länsimaiden osuus maailman väestöstä on 10 %, kun Kiinan, Intian ja Venäjän osuus on n. 40% ja suuri osa Afrikkaa ja Latinalaista Amerikkaa on jättäytymässä pois USAn talutusnuorasta.

Sen lisäksi, että osalla suomalaisia on ollut ryssäviha jo kodin perintönä, on Ukrainan tilanteen avulla rakennettu propagandakampanja luonut otollisen tilanteen Nato-jäsenyyshakemukselle. Itse hakemus on jo kiukkuinen potku Venäjän nilkkaan, mistä moni saa sinänsä suuren tyydytyksen. Tämä on kuitenkin taas yksi osoitus suomalaisen ajattelun irrationaalisuudesta. Ilon aiheena on Venäjän ärsyttäminen, kuten oli laita hävittäjähankinnoissakin, kun järkevää olisi miettiä sitä, mikä on Suomen etu niin turvallisuuden kuin taloudenkin kannalta. Venäjän ärsyttäminen heikentää molempia.

 Nato-jäsenyys ei paranna maamme turvallisuutta. Jos Venäjän ja Nato välille puhkeaa vakava konflikti missä päin maailmaa hyvänsä, niin on selvää, että silloin Venäjä tekee toimintakyvyttömiksi ensin ne lähialueet, jotka voivat aiheuttaa uhan suurille asutuskeskuksille. Siis Suomen iskukyky on on tuhottava, jotta Pietari ei ole uhattuna. Ja yksi Ukrainan opetuksia on, että ilmavoimat voidaan ottaa pois pelistä muutamassa tunnissa. Se niistä hävittäjistä. Suomen on turha pyytää Natoa apuun, kun Nato on jo sodassa Venäjän kanssa ja Suomi on silloin uhka Venäjälle. Suomalainen logiikka tietenkin toimii tässä taas tyyliin 'perse edellä puuhun'. Etukäteen nautitaan siitä, että Nato kostaa Venäjälle, mutta mitä me siitä kostumme, kun maan infrastruktuuri on tuhottu. Tämä on suomalainen peliteoria: tavoite on, että vastustaja kärsii mahdollisimman paljon, vaikka itsekin kärsimme. Kyllä me kestämme.

Suomi on USAlle vain yksi pelinappula yrityksessä romahduttaa Venäjän talous ja yhtenäisyys. Suomalaisilta on järkyttävää typeryyttä ajatella, että heikko epästabiili Venäjä olisi Suomelle edullista. Menetämme edullisen energian ja ison markkinan. Epävarmuus turvallisuuden suhteen kasvaa. Kun Suomi menee Yhdysvaltain tueksi, se menee mukaan peliin, jossa ei ole vakaata tasapainotilaa vaan kaikki osapuolet häviävät - paitsi amerikkalainen aseteollisuus, lyhyellä tähtäimellä. Tasapainotilassa pelaaja ei paranna voiton mahdollisuuksiaan uusilla siirroilla. Eskalaatiopelissä houkututaan laittamaan uusia panoksia, jotta jo annetut panokset eivät menisi hukkaan. Eskalaatiopelin paras taktiikka on olla osallistumatta siihen. Näin sanoo peliteoria. Suomen peliteoria on, että voitto on saatu, kun vastustajan puolella kuolee enemmän väkeä kuin omalla puolella. 

Naton paljon puhuttu 5. artikla ei takaa muuta kuin,  että Nato on velvollinen aloittamaan konsultaatiot vastatoimista, jos Venäjä tekee vaikkapa ennalta ehkäisevän sotilaallisen iskun. Vastatoimet voivat olla taloudellisia tai poliittisia, jos Nato katsoo, että pienen Suomen takia ei kannata ottaa ydinsodan riskiä. Miksi Venäjä iskisi Suomeen? Vain siksi, että se näkisi Naton uhkaavan sitä Suomen kautta. Suomen paras turvatae on pysyä puolueettomana ja varmistaa, että mikään valtio tai liittouma ei käytä Suomea hyökkäysalustana toisia vastaan. Kun Suomi toivottaa ydinaseet tervetulleiksi alueilleen, se on Venäjän kannalta pahin uhka, johon sen pitää reagoida. Näin siis Suomi lisää itseensä kohdistuvaa uhkaa, mutta päättäjät tulkitsevat sen ennakkoluulojensa mukaisesti: Tätätähän me sanoimme, Venäjä on uhka. Perse edellä puuhun.

Suomi ei oppinut mitään Neuvostoliiton kanssa käymistään sodista eikä varsinkaan siitä, miten niihin jouduttiin taitamattoman ulkopolitiikan vuoksi. Kuten Hegel jo totesi,  historia opettaa meille, että ihminen ei opi historiasta mitään.

P.s. Kuulin, että Marin väitti aamuTV:ssä Suomen voittaneen Neuvostoliiton viime sodassa. Se historian opetuksista. Tällaisia päättäjiä meillä on. Marinin viimeisimmät lausunnot (Australia 2.12.) vahvistavat käsitystä, että hän Amerikan sätkynukke. Häntä varmaan odottaa hieno tulevaisuus kansainvälisissä tehtävissä.

Ukraina

Tunteet ja hysteria ohjaavat päättäjiä

Kokoan tähän realistisempaa näkemystä valtamedian ja Suomenkin päättäjien ylläpitämän tilannekuvan ja toimenpiteiden vastapainoksi. Meneillään on sotilaallisten toimien lisäksi massiivinen propagandakampanja, jota tuetaan sulkemalla Venäjän näkökohtia esille tuovia kanavia.

Ns yleisen mielipiteen (valtamedian ylläpitämä näkemys) lähtökohta on olla tietämättä mitään akuutin konfliktin taustasta ja sijoittaa sodan alku Venäjän joukkojen mukaan tuloon juuri 24.2. Tältä pohjalta mikään analyyttinen näkemys ei tietenkään ole mahdollinen, vaan sen korvaa tunnepohjainen, sinänsä luonnollinen 'hyökkäyksen' tuomitseminen: toisen maan kimppuun ei vaan saa hyökätä. Jos tarinan alku on tämä, tapahtumaa ei voi mitenkään ymmärtää, Putin on vaan lopullisesti seonnut. Tätä lähtökohtaa tosin läntinen media on pohjustanut yli kymmenen vuotta,  eli Putinin demonisointia. Venäjän toimien yksikantainen tuomitseminen on suunnilleen yhtä järkevää kuin jos huutaisi veneen kannelta järveä kohti luisuvan puhelimen perään "älä putoa!". 

Jos kuitenkin yrittää ymmärtää  Venäjän toimintaa, pitää katsoa ainakin parinkymmenen vuoden taakse ja lähihistoriassa ainakin vuoteen 2014.  Oikeastaan pitäisi katsoa paljon kauemmas ja lienee mahdotonta kiinnittää tiettyä alkupistettä historian tapahtumaketjulle. Seuraavat otteet vievät kuitenkin muutaman vuoden taakse.

Jeffrey Sachs kommentoi tilannetta Alaskan tapaamisen jälkeen:

 https://youtu.be/-wywU0uWq8E?si=0hmY5dwNK6IJnqsv

 Tärkeä: Jeffrey Sachsin puhe eurooppalaisille:

 https://www.youtube.com/watch?v=_RNE3X41IvM

Missä ollaan ja miten tähän  tultiin :

 https://www.19fortyfive.com/2025/02/could-ukraine-have-avoided-war-with-russia/

Laitetaan tähän alkuun tuore Mauno Saaren kolumni siitä, miten tämä oikein meni:

https://naapuriseura.fi/historian-kallein-kampanja/

Tucker Carlson haastattelee Jeffrey Sachsia (tekstitys suomeksi):

https://rumble.com/v4y7see-tucker-carlson-haastattelee-jeffrey-sachsia.html?fbclid=IwZXh0bgNhZW0CMTEAAR264l8imCMZXThmM5ut2zfSFWr8u1HlI23JbjAA5FfplpP_2vyFcmZd4WY_aem_ATJf7dOU7X950z-Fm4oljIUaJe

Ruotsalaisella Global Politics sivustolla yhteenveto Maidanin vallankaappauksesta:

https://www.globalpolitics.se/dags-att-erkanna-statskuppen-i-kiev-efter-fem-ar/

 Mitä länsi-media jättää kertomatta

https://youtu.be/FNShEV_7d3o?si=kTwfB2bjmgC10-xV

Chas Freemanin tilanneanalyysi

https://original.antiwar.com/?p=2012352111

Miten USA loi Putinin (0):

https://youtu.be/8X7Ng75e5gQ

Venäjän ja NATOn vastakkainasettelin kehittyminen ( Mearsheimer):

https://youtu.be/qciVozNtCDM

Tässä kooste ennustuksista jo vuosien takaa (1):  

 https://youtu.be/1H0rCqaGtJw

Tässä RAND Corporation raportin analysointia USan tavoitteista (New Atlas):

https://youtu.be/uqVPM0KSUpo

Tässä linkki erään tapahtumia tiiviisti seuraavan vloggaajan puheenvuoroon 3.3. (2):

https://youtu.be/1Pom3XBx3WU

Tässä taustaa Ukrainan natsien vaikutusvallasta (3):

https://youtu.be/KfaAyiP8Wuc

Samasta aiheesta Time lehden raportti (3b):

https://youtu.be/fy910FG46C4

 perimmäinen tarkoitus NATOn laajentumiselle ei ole Euroopan puolustaminen vaan Venäjän ärsyttäminen, kuten Biden totesi 1997 (4):

https://youtu.be/o7DbO51Z3Co

ja Venäjän piirittäminen (4b):

https://youtu.be/Rwj9epdl9mc

Erinomainen yhteenveto sodan syistä (4b):

https://youtu.be/r4zReg7Bhu8

Lavrovin selvää puhetta (4c):

https://youtu.be/_syI2X-ZD8o

Ja milloin sota alkoi (5):

https://youtu.be/5RVn_bslSKQ

Miksi sota jatkuu ja miten se päättyy (6):

https://youtu.be/NFngc_8RiVc

Kenen on vastuu? (7):

https://youtu.be/rMzZ_lVHv_A

Miten tarina kerrotaan (8):

https://youtu.be/1tZxWOISgnk

Propagandamylly pyörittää tarinaa (9):

https://youtu.be/7WEmnbKxFpI

Imperialismi ja informaatiosota, New York Times'n rooli (10):

https://youtu.be/kGYRuvOKyfo

Miten USA toimii, esim. Syyria (11):

https://youtu.be/dcp0TYx_eUI

Kontekstia (12):

https://youtu.be/QsgvYwFIVgM

Erinomaista tilanneanalyysiä elokuun lopulla (21.8) :

https://youtu.be/fD44Eb1xDhE

Tässä linkki Putinin puheseen ja Q/A osuuteen (englanniksi) Valdai-klubin seminaarissa 2022:

http://en.kremlin.ru/events/president/news/69695

Suosittelen kaikille Putin -teoreetikoille.

RAND-analyysia, sodan jatkumisen seuraukset (New Atlas):

https://youtu.be/HMcpFJ9cKFM

Mitä tapahtui NordStream putkille:

https://seymourhersh.substack.com/p/how-america-took-out-the-nord-stream?utm_campaign=post

Miten rauhansuunnitelma maaliskuussa 2022 tuhottiin:

https://youtu.be/D1ArmHK20ic?si=QF3VcaDbt7rGBZ_W

Suomessakin on  näkemystä:

https://naapuriseura.fi/

Ja tähän tulee omaa yhteenvetoani...

Tämä propagandakampanja on jatkoa kaikenkattavalle informaatiosodalle, jonka USA:n ja UK:n tiedusteluorganisaatiot sekä eritysesti Atlantic Council käynnistivät sen jälkeen, kun Venäjä ei pudonnutkaan lännen syliin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen - vaikka niin näytti käyvän Jeltsinin kaudella. Tämä on tietysti vahva väite, mutta todistusaineistoa riittää - Suomen osalta ei tarvitse kuin palauttaa mieliin Hesarin ja YLEn Venäjää koskevan uutisoinnin linja parin vuosikymmenen ajalta koskien juuri Venäjän turvallisuuspolitiikkaa. Informaatiosota on yksi osa monitahoista kampanjaa Venäjän romahduttamiseksi, jolla ei ole mitään muuta tekemistä Ukrainan  nykytilanteen kanssa kuin että USA on saanut EUn niin totaalisesti ohjelmansa taakse. Tämä ei ole minun keksintöni, vaan Rand Corporation konsulttien dokumentoitu ohjelma, katso yllä linkki 12.

Tarkoitus on ollut antaa kuva, että Venäjää johtaa hullu diktaattori, joka suunnittelee koko Euroopan valloitusta. Siksi kaikkien on liityttävä NATOon ja siis USAn aseteollisuuden asiakkaiksi. Kolmekymmentä vuotta sitten annettujen lupausten vastaisesti NATO on laajentunut Venäjän rajalle ja kun Ukrainalle oltiin avaamassa ovea, Venäjä totesi, että siinä kohtaa ylitetään "punainen linja". Se mahdollistaisi ydinohjusten tuomisen kymmenen minuutin päähän Moskovasta.

EUn johtajat ovat avoimesti todenneet, että tavoitteena on Venäjän nykyisten vallanpitäjien syrjäyttäminen. Miten USA ja NATO sitten ovat syrjäyttäneet hallituksia?  Saddam Husseinia jahdattiin valtavan sotakoneiston avulla ja tekaistulla verukkeella joukkotuhoaseista. Afganistaniin perustettiin nukkehallitus, joka kaatui noin viikossa sen jälkeen, kun USA veti joukkonsa. Gaddafi tapettiin ilmahyökkäyksillä. Sanktiot ja taloudellinen eristäminen on ollut Kuubalaisten arkea 60 vuotta. Venezuela, Iran, Kiina jne ovat USAn boikottilistalla. Sanktiot ovat tärkeä osa Venäjän vastaista kampanjaa ja ne olisi toteutettu joka tapauksessa (12). Ja Ukrainassa USA tuki natsien johtamaa Maidanin torivallankaapausta. (Yllä linkki 3) Kaikki tämä vaikuttaminen myydään demokratian brändillä, hyvän asian puolesta. Tulee mielee jesuiiitat.

USA yrittää pelastaa oman hegemoniansa, yksinapaisen maailmanjärjestyksen, joka mahdollistaa amerikkalaisen pääoman hallinnan kaikilla maailman kolkilla. Tämän aika on mennyt kuitenkin ohi, Kiina on taloudellisesti jo liian iso toimija. Demokratian puolustamisen kasvomaski ei petä ketään, joka katsoo maailman tapahtumia realistisesti. Venezuelan kohtelu on hyvä esimerkki. Demokraattisesti valittu johto on yritetty syrjäyttää monin keinoin taloudellisen eristämisen lisäksi, kuten julistamalla presidentiksi tyyppi joka on itse ottanut sellaisen roolin ja erilaisin sabotaasiyrityksin. Yksinapainen maailmanjärjestys tarkoittaisi juuri sitä, että kansat eivät saa valita omaa tietään, jos tuo tie ei vie amerikkalaisen pääoman osoittamaan suuntaan. USA on tietenkin ollut erityisen kiinnostunut Venezuelasta sen mittavien öljyvarantojen vuoksi. Nyt kun USA laittoi Venäjän öljyn boikottiin, se yritti kerjätä Venezuelan öljyä haluamatta kuitenkaan tunnustaa maan valittua johtoa sen laillisiksi edustajiksi. Käänteinen esimerkki on Saudi Arabia, joka on mahdollisiimman kaukana demokratiasta mutta on uskollinen USAn kumppani. Sen polittiista järjestelmää USA ei halua vaihtaa. Venäjän hallitsevan puolueen ja erityisesti Putinin syrjäyttäminen on USAn keskeinen tavoite, jossa Ukraina on vain USAn työkalu. Ja Yhdysvallat itse demokratian esikuvana on iso vitsi. Jos demokratia tarkoittaa tuota Yhdysvaltain poliittista järjestelmää, niin sellaisten tyyppien kuin Trump ja Biden nousu presidentiksi herättää kysymyksen, kuinka toimiva hallintomalli se on.

Viime vuosisadan tapahtumien valossa ei ole ihme, että Venäjä koskee turvallisuutensa, jopa olemassaolonsa uhatuksi. Kun Venäjä ilmoitti, että ei se tule sallimaan tuon punaisen linjan ylittämistä, sitä ei otettu tosissaan. Lännessä ajateltiin, että Venäjällä ei ole kanttia pitää kiinni kannastaan ja se voidaan nöyryyttää ja laittaa polvilleen. Venäjällä ei olekaan eväitä vastata lännen informaatiosotaan samanlaisilla aseilla. Sillä alueella he ovat aika avuttomia, mutta, hassua kyllä, länsi syyttää Venäjää informaatiovaikuttamisesta. USAn 'russiagate' osoittautui täysin demokraattisen puolueen aikaansaamaksi kuplaksi, eikä Hunter Bidenin läppärikään ollut Venäjän salajuoni. Suomalaiset "asiantuntijat" (UPI) ennakoivat Suomen viime presidentin vaalien edellä, että Venäjä yrittää vaikuttaa vaaleihin. Vaalien jälkeen todettiin, että pahimmat pelot eivät toteutuneet. Minä en nähnyt mitään vaikuttamista, mutta joku voi pitää tätäkin tekstiä Venäjän vaikuttamisyrityksenä. Vainoharha on vaikea tauti. Suomen ja Euroopan turvallisuuden kannalta tärkeintä olisi pitää valtiotasolla yllä asialliset suhteet. Kansalaisten kanssakäymisen edistäminen tukisi parhaiten aatemaailmojen yhdentymistä. Nyt käyttöön otetut sanktiot toimivat juuri päinvastoin. Esimerkiksi Gergiev sai kenkää Münchenin Filhamonian johtajan paikalta. Tämä on aivan naurettavaa. Täkäläinen yliopisto lopetti yhteistyön Venäjän kanssa.

Venäjän on yrittänyt seitsemän vuottaa saada toteutettua Minskin sopimuksen, jossa Donbassin alueelle sovittiin laaja autonomia ja piti turvata aselepo. Sota on jatkunut ja siitä ovat kärsineet etupäässä alueen venäjänkieliset asukkaat. Läntinen media ei ole sanonut tästä mitään. Eikä tuo sota ilmeisesti ole ollut Venäjänkään ajatuksissa päällimmäinen huoli vaan juuri NATOn laajentumisen estäminen Ukrainaan. Venäjä on kyllä todennut, että Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyys on maiden itse päätettävissä, mutta silläkin ratkaisulla on seurauksia maiden suhteisiin. En tiedä, oliko sopimuksessa mainintaa Ukrainan neutraliteetista?? Katso 4b, linkki yllä

Tätä taustaa vasten tulisi tarkastella viime kuukausien ja päivien tapahtumien kulkua.Yllä olevan linkin (2) takana olevassa vlogissa on tärkeä tulkinta-avain Venäjän toimiin: diplomaattiset ja sotilaalliset toimenpiteet tapahtuvat rinnakkain kohti samaa päämäärää. Venäjä oli ilmaissut päämääränsä selvästi: Ukrainan neutraliteetti ja Donbassin alueiden autonominen asema. Tilanne alkoi kärjistyä syksyllä '21, kun Ukrainan rajan taakse alkoi ilmestyä Venäjän joukkoja, arviot n. 100 000. Samaan aikaan tiivistyi myös diplomaattinen toiminta, jossa erityisesti Ranskan Macron ja Saksan Scholz olivat aktiivisia. Luulisin, että Venäjä on heille ilmoittanut tavoitteensa ja se ei niistä peräänny. Vastapuoli lienee todennut, että Ukrainalta ei suljeta pääsyä NATOon. NATOon ei kuitenkaan pääse vain ilmoittautumalla halukkaaksi, vaan organisaatio hyväksyy jäsenet. Jankkaus ilmeisesti jatkui kuukausitolkulla ja samaan aikaa länsi toimitti Ukrainalle lisää aseistusta sekä Venäjä vahvisti omia joukkojaan. Siis jo tässä vaiheessa diplomatia ja sotilaalliset toimet tapahtuivat rinnakkain. Nyt on paljastunut, että yksityisesti Scholtz sanoi Zelenskylle, että Ukraina ei voi liittyä Natoon.

Venäjä veti sitten johtopäätöksen, että keskusteluilla asiaa ei saada ratkaistua. Biden väitti, että Venäjä oli tehnyt tuon päätöksen aikaa sitten, mutta sehän vain tarkoittaa, että USA oli itse päättänyt olla perääntymättä NATOn laajentamisesta ja ehkä toivoi, että voisi pelottaa Venäjän perääntymään kannastaan. Tällöin USA olisi kerännyt pisteet Venäjän nöyryyttämisestä. Kuten yllä olevan vlogin (1) lainatuista videopätkistä käy ilmi, konflikti oli enustettavissa jo vuosia sitten. Venäjä ei ollut enää peloteltavissa sanktioilla. Sota olisi voitu välttää, jos NATO-maat ja EU olisivat tunnustaneet Venäjän näkemyksen oikeutuksen. Sanktiot ja Bidenin puheet ovat kuitenkin tehneet selväksi USAn ja EUn perimmäisen tavoitteen: Venäjän johdon vaihtamisen yrityksellä romahduttaa sen talous. Ukraina on tässä vain välikappale. Lännen taloudelliset pakotteet ovat osoittautuneet täysin epäonnistuneiksi ja ovat ajaneet läntiset taloudet taantumaan.

Sotilaallisten toimien käynnistyminen yllätti ehkä laajuudellan (eikä vain ehkä, sillä minäkin ensin yllätyin). Venäjä ei vyöryttänyt joukkojaan vain Donbassin alueelle, vaan teki ohjusiskuja Ukrainan ilmapuolusta ja muita sotilaskohteita vastaan. Jälkeenpäin ajatellen näin täytyi tapahtua. Nyt toimi sodan logiikka: Ukrainalle ei voinut jättää iskukyisiä ilmavoimia, koska se olisi merkinnyt mittavia tappioita Donetskin, Luganskin ja Venäjän joukoille kuin myös tietenkin Ukrainalle, kun Venäjän olisi pitänyt ottaa käyttöön raskas ilmapuolustus. Venäjän tavoite on nyt myös Ukrainan 'demilitarisointi', mikä tarkoittaa sen armeijan iskukyvyn eliminointia ja natsien syrjäyttämistä. Muutoin sota pitkittyisi ja Venäjän joutuisi laajentamaan sotatoimet paljon mittavimpina ja Ukrainaa kohtaisi vielä laajempi tuho.

Nyt Venäjän ja Ukrainan välille syntynyt neuvotteluyhteys on jäissä ja Venäjän ja länsivaltojen keskusteluista tulee tietoon vain julkiset syytökset suuntaan ja toiseen. Diplomatia ja sota käyvät käsi kädessä. Miten Länsi on muutoin tapahtumien kulkuun reagoinut? Tietenkin on julistettu mittavat sanktiot ja Venäjän taloudellinen ja kulttuurinen eristäminen. Taloussota ei mennyt lännen suunnitelmien mukaan. Aseapua on lähetetty, mutta jäävätkö nuo aseet matkalle? Länsi on kuitenkin jättäynyt itse sodan ulkopuolelle ja kieltäynyt lähettämästä hävittäjiään taisteluihin. Aseavulla sotaa yritetään pitkittää, Ukrainan tuhoksi.

Täytyy kyllä todeta, että esimerkiksi Suomen hallituksen toimet ovat aivan lapsellisia: lähettää nyt parituhatta rynnäkkökivääriä ukrainalaiselle. Sehän tarkoittaa pahimmillaan paria tuhatta turhaa uutta uhria, sillä sodan lopputuloksesta ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin, että Ukrainan täytyy myöntyä Venäjän ehtoihin. Sodan pitkittäminen näillä avustustoimilla on hyvää tarkoittavien hölmöjen touhua. Säälittävää. Tunteilla pelataan ja järki unohtuu. Johdossa on Suomen kansallis-soliaalidemokraattinen puolue vai pitäisikö sanoa sosiaalirepublikaaninen puolue.

Voi tietenkin sanoa, että Venäjän toimet eivät ole oikeutettuja, mutta suuravallat eivät kysy toimiensa oikeutusta vastapuolelta. USA yritti saada oikeutuksen Irakin sotaan YK:sta, mutta se oli poliittista teatteria. Irak ei ollut Yhdysvalloille mikään uhka. Voi myös kysyä, oliko Venäjän ratkaisu järkevä sen omalta kannalta. Vaihtoehtoina olivat sotilasstrateginen eristäminen ja taloudellinen eristäminen. Kiinan vaikutusvallan vuoksi tuo jälkimmäinen vaihtoehto ei näytä niin kohtalokkaalta. Aika näyttää. Valitettavasti ei voi toteuttaa yhtä aikaa vaihtoehtoista historiankulkua ja katsoa, kumpi ratkaisu oli parempi. Monet asiantuntijat arvioivat, että tämä kriisi johtaa uudenlaiseen maailmanjärjestykseen, jossa USA on lopullisesti menettänyt hegemonisen asemansa. Suomenkin kannattaisi miettiä, onko järkevää liittoutua auringonlaskun maan kanssa.

Jossain yksityiskohdissa tilanteesta voisi vetää yhtymäkohtia Suomen talvisotaan, kun suomalaisten diplomaattiset taidot pettivät ja ajauduttiin sotaan. Nyt muistellaan sankarillisen kansan taistelua, missä tietenkin on oma totuutensa, mutta neuvotteluratkaisulla meillä olisi vielä Viipuri, Karjalan metsät eikä kymmeniä tuhansia sankarihautoja. Ratkaisujen seurauksia ei ajatella, kun päätöksiä tehdään tunteella ja hienoihin periaatteisiin uskoen. Siinäkin tarinan alku Suomen julkisessa keskustelussa sijoitetaan Neivostoliiton hyökkäykseen, vaikka syyt löytyvät Suomen itsenäisyysajan historiasta. Tähän ei tässä voi tarkemmin mennä.

Toivotaan, että Ukrainassa päästään pian neuvetteluratkaisuun ja säästetään henkiä. Tämä toive on haihtumassa savuna ilmaan, kun Yhdysvallat, UK ja EU yrittävät pitkittää sotaa ja ihmisten mielialaa ollaan kääntämässä suosiolliseksi sodan laajentamiselle yli aseavun aina aktiiviseen osallistumiseen. Länsi ajattelee, että sota käytäisiin silloin edelleen Ukrainan alueella, ja Ukraina saa tuhoutua raunioiksi. Mutta on hyvin todennäköistä, sota leviää Ukrainan ulkopuolelle, ehkä ensin Mustallemerelle mutta sitten joku lähettää Natokoneen naapurimaasta ja Venäjä iskee lentokenttää ohjuksella pudotettuaan ensin sen koneen. Maailmansodan uhka on todellinen. Länsi leijuu "vapauden" huumassa Ukrainan natsien lietsomana. Hullua!

-----

Kulttuuri- ja urheilumielenilmaukset saavat yhä ihmeellisempiä muotoja. Cardiffin orkesteri perui konsertin, jonka ohjelmisto koostui Tšaikovskin teoksista. Itse olen huvitellut ajatuksella, että NATO-maat eivät pelkää ydinsotaa, koska sehän tuhoaa vain sivistyksen. No, tuohon he eivät edes tarvitse atomipommia.

Päivittäiseen seurantaan:

https://youtu.be/UQmRN8wdSZc

Kokemus, ymmärrys, tulkinta

 

Teos, totuus ja tulkinta

Tämä essee tarkastelee taideteosten sekä niiden esitysten ymmärtämistä ja tulkintaa hermeneutiikan keinoin. Eikä ymmärtämistä tai  tulkintaa voi muuten tarkastellakaan, sillä heti kun yritämme jotain teosta ymmärtää, asetumme hermeneutiikan viitekehykseen. Aiemmissa blogeissa olen esittänyt joitain kuvataideteosten tulkintayrityksiä, mutta painopiste on ollut ’esteettisessä kokemuksessa’. Esteettisen kokemuksen yllä leijuu kuitenkin kiusallinen kysymys siitä, mitä teokset meille sanovat, mitä ne tarkoittavat. Nyt lähestymiskulma on kirjallisuudessa ja musiikissa, jotka ovat aiemmissa blogeissa jääneet vähemmälle huomiolle.

Hermeneutiikan ajatumallit ulottuvat taiteista historian tutkimukseen kuin myös oikeustieteeseen tai Raamatun tulkintaan. Historian ja erityisesti Raamatun tulkinnan jätän tarkastelun ulkopuolelle – asiantuntemukseni ei siihen riitä. Seuraavat ajatukset ovat H-G Gadamerin teoksen Truth and Method inspiroimia, mutta tulkintani siitä on varsin vapaa. Se on melko vaikeaselkoinen kirja ellei peräti hämärä. Gadamer asettaa kuitenkin heti aluksi haasteen juuri taiteen totuudellisuuden merkityksestä. Esteettiselle kokemukselle hän ei anna juuri arvoa. Tätä täytyi alkaa pohtia perusasioista alkaen. Tämä on kuitenkin sellaista selkokielistä hermeneutiikkaa. Tavoite on avata hermeneutiikan ajatustapoja esimerkkien avulla, ei niinkään mikään taiteiden syväluotaus.

Ymmärtäminen ja tulkinta ovat saman asian kaksi eri puolta. Karkeasti voi ajatella, että tulkinta on ymmärtämisen jaettu ilmaisu. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita vain toisista eristetyn yksilön ajatuskulkua, sillä kun ymmärrämme jonkin asian, se avautuu meille niin kuin se avautuu jokaiselle, joka sen ymmärtää.

Ymmärtämiseen ja tulkintaan liittyy monia ulottuvuuksia. Ajatellaanpa vaikka lausuntaesitystä. Esittäjällä on mielessään kirjailijan tuottama teksti, jonka hänen täytyy ymmärtää ensinnä kielellisellä tasolla mutta myös tekstin sanoman tasolla. Esittäjä värittää esityksensä valitsemillaan tehokeinoilla, jotka johdattavat kuulijaa ymmärtämään teoksen sanoman. Kuulija pitää samoin ymmärtää esityksen teksti sekä kielen että sanoman tasolla. Hän kuulee esittäjän tulkinnan ja voi asettaa kysymyksen, voisiko tekstin tulkita toisinkin, onko esitys osunut asian ytimeen. Onko esitys uskollinen tekstille, onko se siis tosi – jos niin voi sanoa. Hän yrittää siis tavoittaa kirjailijan sanoman esityksen kautta. Miten kirjailijan sanoma sitten pitäisi tulkita? Kirjailijan sanoma, teksti, on hänen ymmärryksensä ilmaisu, hänen näkemyksensä. Missä konteksissa teksti on alun perin esiintynyt, kenelle se on osoitettu, onko se jonkun näytelmän henkilön puheenvuoro tai laulu? Miltä aikakaudelta teksti on, onko sillä jokin ’ajaton sanoma’ vai liittyykö se konkreettisesti tiettyyn historialliseen tilanteeseen? Yrittääkö teksti sanoa jotain, mitä täytyisi pitää totena tai onko kirjailija tavoittanut jonkin yleisinhimillisen totuuden kertomuksensa avulla? Jos teksti on näytelmän henkilön vuorosana, asettuuko esittäjä tuon roolin hahmoon vai esittääkö hän sen irroitettuna kontekstista, suorana puheenvuorona tässä ja nyt läsnäolevalle yleisölle. Esimerkiksi Hamletin kuuluisasta monologista on kuultu tässä suhteessa erilaisia esityksiä. Näin esitys ja teksti avaavat mahdollisuuksia moniulotteiselle tulkinnalle.

Esimerkissä ilmenee monta keskeistä ymmärtämisen ja tulkinnan puolta: historiallisuus – ajankohtaisuus, kieli ja esityksen tyyli, sanoman vastaanottaja (alunperin ja nyt), tuottaja ja tulkki, sanoman uudelleen tuottaminen, sanoman totuudellisuus ja esityksen totuudellisuus. Varsin paljon samanlaisia kysymyksiä nousee esiin, jos tarkastelemme musiikkiesitystä. Saatamme huomata, jos esittäjät eivät ole ymmärtäneet teosta oikein tai ehkä haluavat parodioida sitä. Nytkin voimme arvioida esityksen uskollisuutta säveltäjän tarkoitukselle. Sävellyksen tulkinnassa on monia kerroksia: sävellyksen ilmaisukeinot ja rakenne, teoksen sisäiset jännitteet, säveltäjän elämäntilanne (Beethovenin kohtalon sinfonia), teoksen asema säveltäjän tuotannossa tai aikakauden tyylisuuntaukset. Tulkinta voi lähteä liikkeelle sävellyksen ajankohdasta, esimerkkinä kansallisromantiikan aikakausi, noin ’isossa kuvassa’. Ymmärryksemme tavoittelee sävellyksen merkitystä, tai jos halutaan olla filosofisia, voimme sanoa musiikillista ideaa, joka kantaa viittauksia tulkinnan eri kerroksiin. Idea on sävellyksen ’totuus’, jonka esitys koettaa ilmaista.

Miten musiikkiesitys kantaa noita tulkintaviittauksia itsessään? Sävellyksen tulkinnan lähtötilanteessa meillä on, kuulijan taustatiedoista riippuen, pinnallinen tai syvällisempi esiymmärrys teoksesta. Tullessamme konserttiin saatamme tietää, että Alban Berg oli atonaalisen musiikin pioneereja, mutta luettuamme käsiohjelmasta (asiantuntijan syventävää taustatietoa), että hänen viulukonserttoonsa liittyy henkilökohtainen tragedia, saatamme kuunnella teosta hieman eri korvalla. Kuuleminen ja kuullun ymmärtäminen eivät ole vain jonkin korviimme tulevan äänivirran vastaanottamista. Me kuulemme teoksen aina tietyn esiymmärryksen valossa (jos kuulemisen yhteydessä voi puhua valosta). Satunnainen musiikin kuuntelija kuulee eri tavalla kuin muusikko tai kriitikko, ja ilmeistä on, että mitä herkempi korva ja mitä rikkaampi taustatieto kuulijalla on sitä enemmän hän esityksessä kuulee. Tämä koskee myös esittäjää niin, että esitys paljastaa laulajan oman ymmärryksen esittämästään kappaleesta. Lauluesitys vertautuu hyvin aiemmin tarkasteltuun lausuntaesitykseen. Esimerkiksi Carmenin Habanerasta on saatu kuulla kilpailuesitys, joka välittää sen runollisen kauniina lauluna rakkaudesta, kun se oopperassa heijastaa sitä uhkaa, joka koituu Don Josen ja myös Carmenin kohtaloksi. Aarian voi tietenkin esittää irroitettuna asiayhteydestään, mutta laulukilpailussa niin ei kannata tehdä. Tässä on esimerkki siitä, miten esteettisyys eroaa merkityksestä, kauneus totuudesta. Näytelmän monologin voi irrottaa kontekstistaan ehkä vapaammin, kun puheella ei ole aivan samaa ilmaisuvoimaa kuin laululla. Carmenin aaria on myös esimerkki hermeneutiikan keskeisestä periaatteesta: osat tulkitaan kokonaisuudesta käsin, ja kokonaisuus rakentuu osista.

Kieli ja ajatustottumuksemme viekoittelevat meitä kysymään, missä nuo ideat ovat ja miten ne ’löydetään’. Monet säveltäjätkin suhtautuvat säveltämiseen ikään kuin se olisi ideoiden etsimistä. Tämä voi olla vaatimattomuutta, kun ei rohjeta sanoa, että minä olen tämän keksinyt ihan omasta päästä; olen sen luonut. Se voi olla myös mystistä uskoa johonkin tuonpuoleiseen ideoiden maailmaan, josta sävellykset pitäisi löytää. Miksi näin? Emme varmaan ajattele, että Shakespeare löysi tarinansa jostain tuonpuoleisesta; hän vain loi ne omalla neroudellaan. Kun teokset on luotu, ne ovat osa todellisuutta. Kuitenkin, kun ajattelemme ideoita platonisessa merkityksessä malleina tai alkukuvina, paradeigmata, avautuu mahdollisuus ymmärtää taiteen tyylisuuntia ja myös yksittäisen taiteilijan tyyliä. Tyylisuunta voidaan ymmärtää paradigmana, analogisesti tieteellisen paradigman kanssa, mallina joka ohjaa teoksen luojaa ja antaa luomistyölle tietynlaisen lähtötilanteen, alkukuvan. Aika monen taiteilijan ja säveltäjän teokset osaa kiinnittää tekijäänsä, vaikka ei itse teosta tarkalleen ottaen tunnista. Modiglianin muotokuvat ja figuurit ovat aina hieman 'venähtäneitä'. Wieniläisklassisen kauden sävellykset erottuvat selvästi barokista tai romantiikan ajan sävellyksistä. Brahmsin teoksissa olen kuulevinani tiettyä samankaltaista sointumaailmaa, vaikka musiikin teorian tuntemukseni ei riitä sitä nimeämään. Tähän pitää palata tarkemmin toisessa yhteydessä.

Musiikin historian tutkija on toisenlaisen hermeneuttisen tulkinnan edessä kohdatessaan tilanteen, jossa hän saa käsiinsä aiemmin tuntemattoman sävellyksen nuotit, ehkä vain muutaman nuottilehden ilman tietoa säveltäjästä. Hän tietysti analysoi sävellyksen tyylin ja käytetyt soittimet, jotka jo viittaavat johonkin aikakauteen ja joukkoon mahdollisia säveltäjiä. Erilaiset musiikin sisällön kannalta ulkopuoliset tekijät voivat antaa vihjeitä: löytöpaikka, nuottipaperin kunto jne. Nämä erilaiset yksityiskohdat johdattavat tekijään, jota voi suurella todennäköisyydellä pitää säveltäjänä. Mutta sellaisiakin tapauksia on, että teoksia esitetään jonkun muun kuin säveltäjän tuotoksina. Niin historian kuin taiteenkin kohdalla tulkinta jää usein auki, ja hyviä sävellyksiä voikin kuunnella aina uudelleen ja löytää niistä uusia puolia.

Kuvataiteiden teoksilla on omat merkitystyhteytensä. Aiemmassa taiteen kehitystä käsittelevässä blogissa otin esimerkkinä Velasquezin maalauksen Hovinaiset, jossa on viittauksia taitelijan aseman muuttumiseen käsityöläisestä vapaaksi taiteilijaksi. Siinä voi nähdä viittauksen myös katsojan asemaan. Vastapäisellä seinällä olvevasta peilistä kuvastuu kuningaspari, joka katselee huoneessa olevaa asetelmaa. Kuningas on katsoja, katsoja on kuningas. Foucault analysoi maalausta sivukaupalla teoksessa 'The Order of Things'. Picasson maalaus Avignonin naiset (Les Demoiselles d’Avignon) on ensi sijassa jäänyt historiaan ensimmäisenä maalauksena, joka viittaa kohti kubismia. Maalauksen naiset (ilotyttöjä, kuten teoksen alkuperäisestä nimestä käy ilmi) kuvataan varsin rehevinä ja voimakkaina henkilöinä. Heissä on särmää, ihan kirjaimellisesti. Katseissa on samaa rohkeutta kuin Manet’n Olympiassa. Kuvataiteissa 1800-luvulta lähtien on korostunut se, miten tekniikat ja tyyli haastavat taiteen perinteet. Merkitysviittaukset on upotettu maalausten ja veistosten estetiikkaan. Sata vuotta sitten taiteilijat ikään kuin kilpailivat siitä, kuka rohkeammin luo uutta tyyliä.

Taide kuvastaa ajan henkeä. On kiehtovaa verrata vaikkapa Vermeerin (1600-luvun alkupuoli) ja Hopperin (1900-luvun alkupuoli) maalauksia. Kummankin taiteilijan töissä on yhteistä se, että maalaukset kuvaavat arkisia tilanteita, vangitsevat hetkiä, jotka paljastavat ihmisten suhtautumisen omaan olemiseensa. Vermeeriltä säilyneissä töissä ihmiset on yleensä kuvattu sisällä (poikkeuksena kaupunkinäkymä Delftistä) omissa askareissaan tai pari henkilöä keskustelemassa keskenään. Ihmiset ovat ehdottomasti tilanteissa läsnä, keskittyneinä siihen mitä ovat tekemässä. Hopperin töissä ihmiset ovat ikään kuin heitettyjä tilanteisiin, joissa he eivät oikein tunne olevansa kotona. He vain ovat ja antavat ajan kulua. Toiset läsnäolevat ihmiset ovat heille ulkopuolisia. Kuuluisin esimerkki tästä on teos Nighthawks vuodelta 1942. Maalausteknisesti taiteilijat eivät eroa toisistaan niin paljon kuin voisi odottaa 300 vuoden aikaeron perusteella. Toki Vermeer on panostanut hieman enemmän siveltimenvetojen hienovaraiseen tarkkuuteen, mutta Hopperin työt ovat myös täysin ’realistisia’. Ehkäpä hieman suuripiirteisempi siveltimen käyttä sopii paremmin ohimenevän hetken jonkinlaisen merkityksettömyyden vangitsemiseen. Molempien maalaukset ovat yhtä tosia. Maailmat vain ovat erilaiset.

Gadamer näkee paljon vaivaa todistaakseen, että kielellinen tulkinta voi tavoittaa sen, miten ymmärrämme taideteoksen niin tarkasti kuin haluamme. Tuntuu kuitenkin selvältä, että mikään selitys ei korvaa sitä kokemusta, jonka taideteoksesta välittömästi saamme, kun kuuntelemme musiikkia, katsomme maalausta tai näytelmää. Selityshän voi olla aivan tyhjentävä, vaikka niin että (epähermeneuttisesti) aivokuvantamalla näytetään, miten kokemus näkyy aivojen hermosoluissa, mutta sekään ei välitä meille sitä kokemusta, joka meillä itsellämme on. Kun katson Vermeerin maalausta 'Tyttö ja helmikorvakoru' (tai siis vain maalauksen kuvaa), saan aina sellaisia väreitä, joita mikään runollinen kuvaus teoksesta ei voi antaa. Hopperin Nighthawks teoksen olen nähnyt museossa, ja kokemus oli pysähdyttävä. Kuitenkin kokemukseen sisältyy myös ymmärrys, tiedän mitä katson, ja tuon ymmärryksen voin kyllä jakaa sanallisesti muiden kanssa. Ja ymmärrys rikastuttaa kokemusta. Kokemuksessa on mukana ymmärrys. Se ei ole vain esteettinen vaikutelma.

Tulkinta on ei koskaan tyhjennä teosten, tyylien tai aikakausien kaikkia merkitysyhteyksiä. Siksi taide ja historia ovat kiehtovia ja siksi historia kirjoitetaan aina uudelleen. Aina jää kysymyksiä ja kysyminen on hermeneutiikan tärkein tiedon etsinnän menetelmä. Minullakin on mielessä monia kysymyksiä, joihin en tiedä vastauksia. Esimerkiksi hämäräksi on jäänyt, miten barokin soolo- tai orkesterisarjojen osista muodostuu kokonaisuus, joka kiteytyy johonkin ydinmerkitykseen.

Mistä emme voi puhua, sitä meidän on kuunneltava ja katsottava.