Yhteiskuntatutkimuksen haasteita

 

Ihmistieteiden näkökulmia

Ihmistieteet kattavat kaikki inhimillisen toiminnan alueet: psykologia, sosiologia sekä näitä linkittävä sosiaali-psykologia, antropologia, historia, valtio-oppi, taloustiede, oikeustiede, hallintotieteet, kielitieteet, ja eri kulttuurialojen kuten taiteiden tutkimuksen. Lääketiede tutkii ihmistä biologiselta kannalta pääosin luonnontieteellisin menetelmin. Kansanterveystiede tutkinee terveyttä yhteiskunnallisessa kontekstissa. En tässä aio esitellä näitä tieteenaloja, ja eri yliopistoissa ne ilmenenevät oppituoleittain hieman eri tavoin. Tarkoitus on yhtäältä tehdä filosofista rajankäyntiä ihmistieteistä suhteessa luonnontieteisiin ja näiden tieteenalojen periaatteellisista, erilaisista lähestymistavoista. Tässä on eräänä lhtökohtana Juntusen ja Mehtosen Ihmistieteiden filosofiset perusteet ja taustalla muu kohtalaisen laaja filosofinen ja yhteiskunnallisen kirjallisuus, jonka kaikkia lähteitä en itsekään pysty varmuudella palauttamaan mieleeni. Toisaalta, hahmottelen tulkintamallia, jolla pyrin tekemään ainakin itselleni ymmärrettäväksi maailman nykyisen tilanteen. Tähän tarjoavat hyvän ponnahduslaudan Giddensin ja Suttonin ’Sociology’ (9. laitos) sekä eräät aikalaisanalyysit.

Lähteitä on lueteltu tarkemmin tekstin lopussa. Otan kuitenkin vapauden hyvin pelkistettyyn käsitettelytapaan. Syvällisempää ja yksityiskohtaisempaa esitystä haluavat voivat kääntyä noiden kirjojen pariin.

Rajauksia

Ensimmäinen rajanveto liittyy termin ’ihmistieteet’ valintaan. Tarjolla olisivat vaihtoehtoiset nimikkeet: humanistiset tieteet, yhteiskuntatieteet ja hengentieteet. Yliopistoissa humanistiset tieteet ja yhteiskuntatieteet yleensä sijoittuvat eri tiedekuntiin ja jomman kumman nimikkeen käyttö rajaisi toisen kentän pois. Termi ’hengentieteet’ (Geisteswissenchaft) viittaa lähtökohtaisesti tiettyyn tutkimukselliseen (tulkitsevaan) lähestymistapaan.

Toinen rajanveto leikkaa itse tarkastelun ytimeen suhteessa luonnontieteisiin: Voivatko ihmistieteet tavoitella luonnontieteiden lainomaisia selityksiä (nomoteettinen tiede) vai onko niiden tehtävä tehdä ymmärrettäväksi ainutkertaisia tapahtumakulkuja (ideografinen tiede)? Se on siis rajanveto selittämisen ja ymmärtämisen välillä. Erityisen kiinnostava on tutkimusote, joka pyrkii ylittämään tuon rajan, selittämään ymmärtämisen avulla.

Ihmistieteissä joudutaan ottamaan kanta siihen, voiko objektiivinen tiede nojautua toimijoiden omaan ymmärrykseen tekojensa merkityksistä ja tavoitteista, ja voiko tutkimus luotettavasti tavoittaa ihmisten tajunnan tiloja tässä mielessä. Luonnontieteiden mallia tavoittelevat tutkimus­otteet koettavat, tai koettivat, selviytyä ilman merkitysten ymmärtämistä. Seurauksena oli kapea ihmiskäsitys eikä se nykyään liene yleinen ajatus kriittisessä yhteiskunnan tutkimuksessa, mutta vaikuttaa kylläkin yksilön reaktiivisen käyttäytymisen tutkimuksessa ja politiikkaa/ hallintoa/ markkinointia ohjaavassa sosiaaliteknologiassa.

Ihmistieteet pohjautuvat ymmärtämiseen

Toiminnan mielen ja ymmärtämisen poissulkeminen ihmistieteistä on mahdotonta. Loogisen empirismin edustajat (esim. Carnap) katsoivat, että tieteellisen ajattelun tulee perustua ’puhtaisiin’ (vielä tulkitsemattomiin) havaintoihin ja niistä loogisesti koottuihin väitteisiin. Ajatus tulkitemat­tomasta havainnosta on fantasiaa. Havainnot koetaan elämyksinä, joilla on jo jokin mieli. Suorin esimerkki on puhe, joka normaalisti aina kuullaan sanoina, väitteinä, kysymyksinä, käskyinä jne. Miten lie empiristit ovat ymmärtäneet toistensa puhetta? Tietenkin he ovat seminaareissaan eläneet normaalin arjen mukaisesti ja ajatelleet, että kun oikeasti tehdään tiedettä, niin mitään ei saa olettaa ymmärretyksi. Kuitenkin myös luonnosta tehtävät havainnot ovat jo jollain tavalla ymmärrettyjä. Tulkinnanvaraisuutta voi vähentää tekemällä havainnot mittauksilla, joiden tulos on mittavälineen antama lukuarvo. Silloin pitää tietää, mitä mitta-asteikko merkitsee mitattavien suureiden kannalta. Kun pumppaan renkaaseen ilmaa, tunnen ilmanpaineen vastuksena, mikä on useimmille epämää­räinen havainto. Painemittari näyttää paineen jossain yksiköissä, mutta se pitää osata suhteuttaa annettuun ohjearvoon.

Ihmistieteissä ei voi välttää käyttäytymiseen, toimintaan tai artefaktoihin liittyviä merkityksiä. Jos toiminnan mieli rajataan pois, niin ihmisestä tehdään ilman tietoisuutta oleva luontokappale. Näinkin ihmisten käyttäytymistä tutkitaan, kun halutaan selvittää ihmisten tiedostamatonta reagointia annettuun ärsykkeeseen. Tiedotamaton voi olla hermoston reagointia, esimerkiksi raajan vetäminen pois kivun aiheuttajasta, tai alitajuntaan vaikuttaviin viestien ohjaamaa käyttäytymistä tai tunnetiloja. Viimeksi mainittu on arkinen ilmiö mainonnassa.

Ihmisten tavoitteellisen toiminnan ja artefaktojen ymmärtämisen täytyy ottaa huomioon toimijoiden itse ymmärtämä toiminnan tai havaintojen merkitys, vaikka toimintaan voi vaikuttaa moni seikka, joita toimijat eivät aina tietoisesti osaa ottaa huomioon. Elämykseen liityvä ymmärtäminen on välitön kokemus, jota ei ole olemassa ilman ymmärtämistä. Kun kuulen suomenkielistä puhetta, kuulen sen (tavallisesti) sanoina ja ilmaisuina. En tavallisesti ihmettele sitä, että ilmaisun sanomisella on ollut tietty kesto ja minun on täytynyt jotenkin rakentaa sen merkitys peräkkäisestä äänivirrasta. Ilmaisu on mielessäni identifioituna asiana, aina jo ymmärrettynä, vaikka ilmaisun asiayhteyksien tajuaminen voikin vaatia muistelemista ja työstämistä. Kirjoitetun tekstin lukeminen sujuu yleensä vaivatta, mutta voi olla, että tätäkin tekstiä lukiessa joutuu palaamaan taakse päin.

Usein kuulee, että joku ei ymmärrä musiikkia (esim. klassista tai jazzia). Musiikin ymmärtäminen tarkoittaa sitä, että hahmottaa sen ilmaisut identifioituina palasina, jonkin kokonaisuuden osina ja suhteessa toisiinsa. Se vaatinee harjaantumista, jota ilman kuulee vain toisiinsa liittymätöntä äänivirtaa. Kun muusikolle näyttää nuotin pätkää ja kysyy, mitä tämä tarkoittaa, hän voi soittaa sen ja sanoa:”Se tarkoittaa tätä.”

Ihmisen käyttäytyminen voi tietenkin olla seurausta ärsykkeistä, joihin hän ei kykene tietoisesti reagoimaan, hormonitoiminnasta, tai harhaisesta todellisuuskäsityksestä, joka johtaa irrationaaliseen toimintaan. Todellisuuskäsitys on luonnollisesti aika sumea jatkumo. Se ulottuu psykoottisista harhoista aina faktoihin perustuvaan ja realistisesti tulkittuun tilannekuvaan. Monimutkaisessa maailmassa harvalla meistä on totuudenmukainen kuva kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu. Terve näkemys on sellainen, että voimme korjata käsityksiämme uuden tiedon pohjalta. Psykoottista mieltä ei voi suoraan puhumalla korjata, koska se ei ota vastaan korjaavaa informaatiota. Maailman­kuvan korjaaminen on valitettavan vaikeaa silloinkin, kun virheellinen maailmankuva on vallitseva näkemys. Se koetaan silloin normaalina. Irrationaalinenkin toiminta voidaan ymmärtää, kun nähdään sen taustalla oleva kertomus, johon toimijat luottavat. Viettien ja hormonien sekä toisaalta sosiaalisten normien ristipaineessa käy helposti niin, että normit unohtuvat. Eliitin sotkuja nyt selvitetään Epsteinin jälkeenjääneistä dokumenteista. Pidetään tämäkin mielessä (australialaiselle psykiatille Niall McLarenille dominointitarve on kaiken selitys).

Kun toimintaa ohjaavat mielteet saattavat syntyä epävarmalta pohjalta, on vaikea hakea toiminnalle tiukkoja lainalaisuuksia. Joten selittämisessä pitää edetä varovaisin askelin ja etsiä kiinnekohtia sieltä, missä toiminta perustuu toimijoiden elämän perustavaa laatua oleviin ehtoihin. Lähdetään liikkeelle peruspalikoista.

Kohti teoriamallia, taustakartoitus

Keskityn tässä yhteiskunnan ja sosiaalisten rakenteiden dynamiikkaan Giddensin ja Suttonin kirjan pohjalta. Sosiologian laaja sosiaalisten ilmiöiden ja tutkimusmetodien tutkimuskentän läpikäyntiin aika ja tila ei riitä, paitsi joidenkin esimerkkien kohdalla. Giddensin ja Suttonin kirjassa on 950 tekstisivua tuosta kentästä.

Keskeiset teoreettiset lähestymistavat ovat pähkinän kuoressa:

Comte – positivismi, Marx – tuotantosuhteet; Weber – selittäminen ymmärtämisen, mielenannon kautta; Durkheim, Merton, Parsons – funktionalismi, tasapaino; Simmel, Schütz – symbolinen interaktionismi, fenomenologia; Elias – rakenteiden syntyhistoria; Giddens – rakenteistuminen; Foucault, Baudrillard – postmodernismi, yhteiskunnallisen todellisuuden pohjautuminen narratiiveihin.

Positivismin kritiikki tuli käsitellyksi edellä vertailussa luonnontieteisiin, mutta käyttäytymistä ohjaavien viettien vaikutukseen palaan vielä tuonnempana. Vaikka minulla on vanhaa lukkarinrakkautta fenomenologiaa kohtaan ja vaikka luin läpi Schützin kirjan ’Sosiaalisen maailman merkityksen rakentuminen’, niin kuittaan sen lyhyesti. Schützin tavoite oli syventää Weberin ajatusta toimijan mielenannosta teoilleen, mutta hänen lähestymiskul­mansa on nurinkurinen, sosiaalisen selittäminen yksilön tietoisuuden kautta. Lopputulos on kehäpäätelmä: toiminnan mieli on se mielle, jonka nojalla toimija tekee tietyn teon. Schützkin kyllä muutaman kerran viittaa Schelerin näkemykseen, että sosiaalinen on ennen yksilöllistä ’minää’. Ja tämä on oma lähtökohtani tässä analyysissa. Toiminnan mieli voi olla olemassa vain sosiaalisessa kontekstissa. Toisaalta Schützin yksityiskohtaisilla lähimaailman analyyseilla on ollut suuri vaikutus etnometodologiaan.

Rakenteiden dynamiikan nurkkapaalut ovat dikotomiat: yksilö ja rakenne, sekä tasapaino ja konflikti. Marx selitti yhteiskunnan kehitystä rakenteiden (tuotantosuhteiden) ja konfliktin (luokkaristiriita) kautta. Funktionalistien malli pohjautui yksilön yläpuolella oleviin rakenteisiin ja tasapainon ylläpitämiseen toiminnallisuuden säilyttämiseksi. Weberin näkökulma oli yksilön arvoihin ja mielenantoon pohjautuva toiminta sekä tasapainon ylläpito näiden avulla.

Marxin mukaan kapitalismin ydin on tuotantosuhteiden (omistus­suhteiden) määrittämä luokkajako, jonka mukaisesti toimijat näkevät asemansa yhteiskunnassa. Weberin kirja ’Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki’ on keskeinen rajapaalu hänen suhteestaan Marxin historialliseen materialis­miin. Weber selitti kapitalismin synnyn yrittäjien sisäisten, uskonnollisten arvojen avulla. Pääoman kartuttamisen motiivi oli alun alkaen raamatullinen velvoite hoitaa hyvin saatu leiviskä. Sitä ei saanut haaskata turhuuksiin vaan sitä piti pyrkiä kasvattamaan. Weberin mukaan tämä ajatus oli vahva juuri kapitalismin syntysijoilla olevilla protestanttisilla alueilla.

Marxin näkemys ei ollut se, että tuotantosuhteet määräävät yhteiskunnan kehityksen ihmisisten yläpuolella olevien lainmukaisuuksen kautta vaan sen kautta, että toimijat suuntaavat elämänsä taloudellisten edellytysten kannatalta tärkeimmät ratkaisut luokka-asemansa pohjalta. Dynamiikka pelaa toimijoiden kautta.

Funktionalismi näki sosiaaliset rakenteet tai ehdot olemassa olevina tosiasioina (’thing’), jotka ihminen sisäistää sosiaalistuessaan. Oppi vertasi yhteiskuntaa orgaaniseen olentoon, jonka toiminan jatkuvuutta yhteen­toimivat elimet pitävät yllä. Ajatusmallin edelläkävijöitä olivat taloustieteiden syntyaikoina vaikuttaneet fysiokraatit.

Symbolinen interaktionismi (G.H. Mead, E. Goffman) kiisti sosiaalisten rakenteiden itsenäisen olemassaolon, koska vain yksilöt ja heidän väliset suhteet ovat todella olemassa. Oppi keskittyi mikrorason vuorovaikutukseen, jossa merkitykset syntyvät ja välittyvät. Henkilöiden identiteetti on sosiaalinen luomus, johon ihminen kasvaa lapsuuden eri vaiheiden kautta. Interaktionismi ei siis tarjoa välineitä yhteiskunnan dynamiikan valaisemiseen mutta antaa kuitenkin näkökulman sosiaalisten ilmiöiden käsitteellisiin rajauksiin, esimerkiksi siihen ’mikä on rikos’.

Saksalainen sosiologi Norbert Elias piti rakenne-toimija -dualismia filosofian perintönä, jota sosiologiasssa ei tarvita. Sosiologia tutkii ihmisiä suhteiden ja riippuvuuksien verkostossa. Yksilöt ja sosiaaliset muodostelmat eivät ole olemassa toisistaan riippumatta. Ihmisten identiteeti syntyvät näissä suhteiden verkostoissa. Giddensin ja Suttonin kirjassa kiinnittää huomiota eräs Eliaksen ajatteluun kohdistettu kritiikki (s. 97). Elias näkee yhteiskunnan tavoitteellisten toimintojen seurauk­sena, mutta yhteiskuntaa ei ole tietoisesti rakennettu. Näkemys ei anna painoa sille, että eri toimijoilla on hyvin erilaiset vaikutusmahdollisuudet. Valtiot, kansaliikkeet ja kansainväliset yritykset muokkaavat yhteiskunta omien intressien mukaisesti. (Van Krieken 1998)

Anthony Giddens julkaisi vuonna 1984 vaikuttavan kirjan ’The Constitution of Society’, jossa hän esitti rakenteistumisen teoriansa (’theory of structuration’) . Sen mukaan sosiaaliset rakenteet, normit ja merkityksen anto, ohjavat toimintaamme ja samalla me toimimalla niiden mukaisesti tuotamme nuo rakenteet yhä uudelleen, pidämme ne voimassa. Me voimme kuitenkin tietyin ponnistuksin poiketa niistä, ja kun nämä poikkeamat toistuvat, normit vähitellen muuttuvat.

Poststrukturalismi (M. Foucoult, J. Derrida, J. Kristeva) vei interaktionimin ontologista purkua pitemmälle. Foucault nosti keskiöön käsitteet valta, ideologia ja diskurssi. Hän esimerkiksi jäljitti ’hulluuden’ ymmärtämisen keskiaikaisesta ajatuksesta ’harmittomista ja oman erikoisen lahjakkuuden omaavista’ ihmisistä nykyiseen tieteelliseen, medikalisoituun näkemykseen, jossa sitä tarkastellaan sairautena, jota pitäisi hoitaa. Postmodernismi (Lyotard 1984) jätti hyvästit suurelle historialliselle kertomukselle, jossa yhteiskunta kehittyy ja edistyy kohti jotain maalia. Jean Baudrillardin mukaan hahmotamme yhteiskunnan median kertomusten, narratiivien kautta, koska se on se kuva, joka meillä on vallanpitäjistä ja julkkiksista. Todellisuutta kertomusten takaa on enää mahdoton nähdä.

Edellä olevat teoriatiivistelmät ovat valikoitu otos Giddensin ja Suttonin kirjan 3. luvusta. Kukin oppirakennelma antaa oman näkökulmansa sosiaalisen kaleidoskoopin elävään, monenkirjavaan ja toisiinsa kietoutuneeiden palasten kuvaan. Seuraavassa on hypoteettinen yritys jäsentää tuota kuvaa niin, että voimme arvioida kuvan elementtien painoarvoa kokonaisuuden kannalta, kun vielä haluan uskoa, että sellaisesta totaliteetista kuin yhteiskunta vielä voi puhua.

Yhteiskunnan moniulotteiseen muutoksen tulkintaa

Giddens ja Sutton antavat epäileviä lausuntoja siitä, voidaanko toimija-rakenne -dualismia tai tasapaino-konflikti -dualismia lopullisesti ratkaista. Yhteiskunnan muutoksen myötä nämä rajapaalut siirtyvät. Välillä rakenteet ovat vallitsevia ja tasapaino näyttää pysyvältä, välillä toimijoiden liikehdintä nostaa muutoksen tuulia. Niinpä en tällaisena kotisohvasosiologina tavoittele yleistä yhteiskunnan dynamiikan teoriaa. Yritän vain saada jotain tolkkua maailman nykymenoon. Edellä tiivistetyt selitysmallit tarjoavat kukin aineksia yhteiskunnan eri ilmiöiden tulkintaan ja rohkenen oman tiedonintresseni nojalla painottaa niitä, jotka ovat yhteiskunnan ydintoimintojen kannalta kriittisimpiä. Ydintoiminnoilla tarkoitan niitä vuorovaikutuksia, joilla yhteiskunta pitää yllä olemassaolonsa välttämättömiä ehtoja, kuten perushyödykkeiden tuotantoa.

Voimme lähteä liikkeelle toimijoiden näkökulmasta muistaen, että toiminnan mielekkyys on sosiaalisesti määräytynyt sikäli kuin toiminnoilla on merkitystä yhteiskunnan dynamiikan kannalta. Itsekseen kukin voi harrastaa mitä erilaisempia asioita, ukulelen soittoa tai askartelua. Nämä voivat kiinnostaa sosiologia, jos niistä tulee ilmiöitä, mutta saavat koota piiriinsä melkoisia kansanjouk­koja ennen kuin niillä on yhteiskunnallista merkitystä.

Kukin toimija valitsee tekonsa sen mukaan, miten hän näkee omat mahdollisuutensa toimia omaksumiensa arvojen mukaisesti siltä pohjalta, mitä reaalisia vaihtoehtoja on tarjolla, mitä oikeuksia hänellä on, mitä velvoitteita hän kokee, ja mitä kykyjä hänellä on tavoitteidensa edistämiseksi.

Suuri osa arkisista toiminnoista sujuu tottumusten mukaisesti ilman tietoista, perusteellista valinta­prosessia. Nämä toimet seuraavat vallitsevia normeja ja näin toimija pitää noita normeja yllä. Toimitaan perinteen mukaisesti. Perinteet vahvistavat rakenteita. Osa rakenteista on muodollisesti sovittuja tai säädettyjä toimintatapoja. Esimerkiksi perheen perustaminen on muodollisesti säädetty. Se on symbolisen interaktionismin kannalta tärkeä ilmiö. Avioliiton solmiminen on symbolinen teko, jonka toteuttaa rituaalinen puheakti. Perhesuhteet vaikuttavat myös verotuk­seen ja omaisuu­den hallintaan. Avioliiton käsite on muuttunut, kun monissa maissa se on mahdollista myös samaa sukupuolta olevien kesken. Muutos on ilmeisesti ollut haaste (uskonnollisille) perinteille.

Kulutuskäyttäytymistä ohjaavat säädetyt normit. Markkinoilla hinnat ovat periaatteessa samat kaikille (paitsi jos on hyvä tinkimään). Ostokset pitää maksaa valtion rahassa ja kauppiaan on hyväksyttävä raha maksuvälineenä. Nyt voi maksaa käteisellä tai kortilla, mutta ilmeisesti on suunnitelmia käteisrahan hävittämisestä. Nämäkin rakenteet muuttuvat aikanaan toimivaltaisten instituutioiden päätöksillä. Yksilön on vaikea pullikoida vastaan. Periaatteesssa on mahdollista palata omavaraistalouteen, ja se olisi kyllä merkittävä muutos, jos suuri osa ihmisistä voisi tehdä niin. Omalla kohdallani se näyttää vaikealta, kun pitäisi hankkia maata ja hevonen sekä opetella käsittelemään sitä, ja olisi muutakin hankaluutta. Se olisi kyllä iso muutos myös tuotantosuhteissa, tuntuu mahdottomalta ajatukselta että historiaa voisi näin kääntää takaisin päin.

Myös tuotantorakenteet ja tuotantosuhteet ovat laillisesti säädettyjä. Yrittäjä saa päättää siitä, mitä pääomallaan (tuotantovälineillään ja rahallaan) tekee lakien rajaamissa puitteissa. Työntenkijä on vapaa myymään työaikaansa kenelle parhaaksi näkee, kuitenkin vain niille yrityksille, jotka ovat halukkaat hänet palkkaamaan. Kukin voi harkita mahdollisuuksiaan ryhtyä yrittäjäksi tai pohtia kouluttautumistaan sellaisella alalle, joka kiinnostaisi ja tarjoaisi varmimmin hyvin palkattua työtä. Yhteiskunnan perustoiminnoista vastaavat päättäjät (usein julkishallinto, mutta myös yritykset) ratkaisevat, mitä koulutusta tarjotaan. Kouluttautumiseen vaikuttavat talouselämän tulevaisuuden näkymät. Finanssivetoinen talous on vähentänyt vetoa tekniselle alalle ja lisännyt kiinnos­tusta liiketalous- ja oikeustieteieisiin, erityisesti Yhdysvalloissa (Todd). Tämän kevään yliopisto­hauissa Suomessa kiinnostus IT-alalle on pudonnut. Onko takana pelko siitä, että tekoäly vie ohjelmoijilta työt?

Osakeyhtiön johtaja tekee yritystään koskevat päätökset asemansa mukaisesti pyrkien edistämään omistajien etua, siis voiton maksimointia. Jos hän ei näin tee, hänet pian syrjäytetään ja joku muu astuu siihen tehtävään. Moraali tai uskonnollinen vakaumus tuskin näyttelee nykyään tärkeää osaa osakeyhtiön päätöksenteossa. Taloudellisessa päätöksenteossa raha on keskeinen arvo. Toimitus­johtaja voi olla huomaavainen isä tai äiti, tai isovanhempi, mutta hän voi samalla tehdä houkut­televia sijoitus­päätöksiä, jotka tukevat ohessa Gazan kansanmurhaa. No, ehkä ne eivät enää ole houkuttelevia.

Sijoituspääoman liikkeet ja työelämä ovat myllerryksen kourissa suurelta osin globalisaation seurauksena. Nämä muutokset toteutuvat ihmisten tekemien päätösten kautta, mutta päätöksen­tekijöillä ei usein ole reaalisia vaihtoehtoja. Muutos näyttää väistämättämältä, taloudellisten ehtojen sanelemalta. Kehittyneiden markkinatalousmaiden tuotanto siirtyy Aasiaan.

Mitä valinnanmahdollisuuksia jää palkallaan elävälle ihmiselle. Teollisen tuotannon hiipumisen myötä tarjolla on pääosin rakennus- ja palveluajojen töitä, joita ei voi siirtää muualle. Työsuhteet muuttuvat lyhytkestoisiksi ja osa-aikaisiksi. Palkkoihin on vaikea vaikuttaa, kun työnhakijoita on enemmän kuin avoimia työpaikkoja. Ammattiliitot ovat järjestäytyneet työaloittain, eikä niillä ole samaa joukkovoimaa kuin ennen, jolloin työsuhteet olivat pitkäkestoisia, konkurssin uhka ei kummitellut, ja kaikki olivat järjestäytyneet. Nyt työvoima on hajautettu pieniin yrityksiin, eivätkä työntekijät tunne samalla tavalla solidaari­suutta toisten alojen työntekijötä kohtaan. Palvelualojen työvoimasta on tullut ’prekari­aattia’, kun teollisuuden duunarit olivat proletariaattia.

Yhden työnte­kijän valinnoilla on vähän merkitystä näiden rakenteiden kannalta. Kun joukkovoimaa ei ole, muutosvoima rakenteiden muuttamiseksi puuttuu. Yksittäinen työnhakija voi lähteä muualle työn perään, 60 ja 70 -luvulla Suomesta lähdettiin Ruotsiin. Jos on osaamista, voi perustaa oman yrityksen. Verkkokauppa voi madaltaa markkinoille pääsemisen kynnystä. Vuosien 2018 – 2024 aikana Suomeen perustettiin n. 75 000 uutta yritystä ja tuhansia myös lopetti toimintansta. Suomen yrityksistä alle 10 henkilön mikroyrityksiä on 96 %, n. 470 000 kpl. PK-yrityksiä (10 – 249 työntekijää) on 3,8 %. Suuryrityksiä on 0,1 % (676 kpl). Suuryritykset työllistävät n. 550 000 henekä, PK-yritykset n. 600 000 henkeä ja mikroyritykset n. 295 000 henkeä. Yhden hengen yrityksien lukumäärä on hyvin hitaasti kasvanut viimeisten 15 vuoden aikana (nyt n. 180 000) ja työllistävien yritysten määrä on vastaavasti hitaasti laskenut. Muutos ei ole mitenkään raken­teellisesti merkitsevä. Nämä Tilastokeakuksen kokoamat tiedot löytyvät Suomen yrittäjien sivuilta 

Yhteiskunnan moraalikoodi?

Paljastaako yllä pelkistetyn karusti kuvattu tilanne jotain lainalaisuutta yhteiskunnasta? Ainakin sen, että nyt raha ratkaisee. Globaaleissa vertailuissa on todettu, että rikkaan eliitin varat ovat kasvaneet roimasti, ja suuren enemmistön varallisuus on pysynyt lähes entisellään. Ilmeinen luokkaristiriita on olemassa, mutta missä on konflikti, joka voisi kääntää kehityksen. Onko edes poliittisen päätöksen­teon tasolla todellisia vaihtoehtoja? Poliittiset päätökset on kahlittu valtioiden velkakierteeseen. Kreikan irtiottosyrityksen EU kaatoi ilmoituksella, että jos Kreikka ei suostu talouden kiristyksiin, sen pankkipalvelut ajetaan alas.

Oligarkit tukevat sivussa mediaa ja ajatushautomoita, jotka varmistavat propagandallaan näiden rakenteiden jatkuvuuden. Tässä ei sinänsä tarvita mitään salaliittoa. Toiminta on talouseliitin etujen puolustamista ja siihen on rahaa tarjolla. Rahaa on kertynyt finanssipääomalle niin paljon, että tuottoisia sijoituskohteita kaikelle rahalle ei ole tarjolla. Talouseliitti on kyllä verkostoitunut puolustamaan asemiaan. Finanssiyhtiöiden johtoryhmillä on läheiset suhteet ristiinomistusten kautta ja sitten on vielä eliittiklubit, Bilderberg ryhmä ja Davosin kokoukset (Phillips). Eivätkö nämä kiinnosta sosiologeja, kun Giddens ja Sutton eivät niitä ota esille? Yksittäiseksi huomioksi jäi edellä mainittu Van Kriekenin kommentti Eliaksen ajatuksiin vaikutusryhmien erilaisesta vallasta.

Giddens ja Sutton ovat kyllä omistaneet yhden luvun poliittiselle päätöksenteolle ja kansanliik­keille. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus on esillä monessa luvussa ja Pikettyn analyysi pääomasijoi­tusten talouskasvun ylittävästä kannattavuudesta on todettu. Miljardöörien tulot ovat kasvaneet 10-11 % vuodessa inflaatiokorjausten jälkeen. Kansanliikkeiden aallon harjalla ovat ympäristökysy­mykset, suokupuolivähemmistöjenn oikeudet, ”black lives matter” jne., siis ei-materiaalista tasa-arvoa koskevat kysymykset. Nämä on varmaan tärkeitä aiheita, mutta poliittinen vasemmisto on siirtynyt taloudellisen tasa-arvon puolustamisesta identiteettiliikkeeksi. Tämä sopii eliitille, koska nämä pyrkimykset eivät uhkaa heidän valta-asemaansa.

Edellä luetelluista teoriamalleista postmodernismin kertomukset ovat nousseet muotifilosofiaksi, kun eliitin arvot ovat painuneet zombi-protestantimin nihilismiksi Toddia lainaten. Prekariaatti etsii arvojaan ja identiteettiään pirstaleisilla työmarkkinoilla.

…

Tässä oli juttua tarpeeksi yhteen artikkeliin, mutta ydinajatuksiin pitänee vielä palata.

Lähteitä:

Anthony Giddens and Philip W. Sutton, Sociology, 9th edition, Polity Press 2021
Anthony Giddens, The Constitution of Society, Polity Press 1984
Emmanuel Todd, Västerlandets nederlag, Karneval Förlag 2024; La defaite de l’Occident
Peter Phillips, Giants, The Global Power Elite, Seven Stories Press 2018
Max Weber, The Protestant Ethic and the Spirit of Capitalism, HarperCollins Academic 1991, tässä laitoksessa Giddensin esipuhe, alkuteos 1930
Afred Schütz, Sosiaalisen maailman merkityksen rakentuminen, Vastapaino 2007, alkuteos 1932

Matti Juntunen ja Lauri Mehtonen, Ihmistieteiden filosofiset perusteet, Gummerus 1977