Maailmankuvat, tieteet

Tieteellinen maailmankuva

Tieteiden tehtävä on tehdä maailma ymmärrettäväksi. Tämän lauseen on tarkoitus kattaa sekä ns. selit­tävät, teorioita rakentavat tieteet, että ns. ymmärtävät, inhimillisen toiminnan merkityksiin pohjautuvat tieteet. Toki sen voi katsoa koskevan myös matemaattisia tieteitä, mutta ne voimme nyt jättää tarkastelun ulkopuolelle. Tieteellisen toiminnan ja tieteellisen maailmakuvan arkiajattelusta erottavia piirteitä ovat julkisuus, avoimuus, kriittisyys ja itse-korjautuvuus. Tieteellisen tutkimuksen tavoite on löytää totuus tai ainakin perusteltuja väittämiä sellaisilla menetelmillä, jotka antavat perusteet väitteille. Väittä­mien taas tulee kiinnittyä mielekkääseen teoreettiseen kehykseen. (Luvun lopussa on taustalukemista.)

Pöytälaatikkoon kirjoitetut tuotokset eivät ole vielä tieteellistä tietoa, kun ne eivät ole käyneet läpi julkista arviointia. Tulokset pitää olla julkaistu, jotta kuka tahansa, jolla on riittävät lähtötiedot, voi niihin perehtyä. Lähtötietojen hankkiminen on yleensä pitkä prosessi, joten käytännössä tieteellisiä julkaisuja kykenevät usein lukemaan vain kyseisen alan tutkijakoulutuksen saaneet henkilöt. Tutkimustulosten popularisointi aiheuttaa usein väärinkäsityksiä, koska tutkimuksen reunaehtoja ja menetelmiä ei voi kattavasti avata suurelle yleisölle. Tieteellisissä julkaisuissa ne pitää kuitenkin kirjoittaa auki niin, että muut tutkijat ymmär­tävät tutkimuksen lähtökohdat ja perusteet, joilla tuloksiin on päästy. Tieteelliseen tietoon ei voi sisältyä elementtejä, jotka vain kyseinen tutkija voi tietää. Kaikkea ei kuitenkaan ole mielekästä kirjoittaa auki, koska tutkijatkin jakavat yhteisen elämismaailman. Perusasioiden täytyy olettaa kuuluvan kaikkien yleis­sivistykseen ja tapaan nähdä maailma. Tämä on tutkimuksen ja elämismaailman jatkuvaa rajankäyntiä. 

Kaikki tieto ja perusoletukset ovat kuitenkin periaatteessa epäiltävissä ja mahdollista asettaa kyseenalai­seksi. Siitähän tutkimus lähtee, ihmettelystä ja epäilystä. Tutkimukselle ei ole mitään ennalta kirjoitettuja ikuisia totuuksia, vaikka luonnontieteellisen maailmankuvan perusta onkin moneen kertaan vahvistettu. Uudet havainnot tai havaintojen uusi tulkinta voivat asettaa kyseenalaiseksi ja lopulta kumota aiemmin totena pidetyt väitteet. Tiede korjaa omat virheensä. Se kehittää uusia teorioita, jotka selittävät kattavam­min havaitut luonnon ilmiöt, tai tarjoaa paremman kuvauksen ja ymmärryksen historian kulusta.

Tieteellinen tieto ei perustu auktoriteettiin vaan perustelujen ketjuun. Koska perustelujen ketjun täytyy kuitenkin jossain kohdassa päättyä, tullaan totena pidettyihin elämismaailmaa koskeviin väittämiin. Väit­teiden esittäjän asemallakin on oma merkityksensä. Arvostettu tutkija voi tyytyä pelkistettyyn perusteluun silloin, kun kuulijat tuntevat lähtökohdat ja tietävät, että lisäperusteita kyllä löytyy tarvittaessa. Tilanne on eri, jos kuulijakunta on aihepiirin suhteen maallikoita. Tutkimus­yhteisöissä tietenkin vaikuttavat tavalliset sosiaaliset normit, ja asemansa vakiinnuttanut auktoriteetti voi ehkäistä tutkimuksen kehitystä, kun hänen juurtuneita näkemyksiään ei rohjeta epäillä. Tarkastelen tässä tiedettä varsin ideaalisesta näkökulmasta. Kun tutkimusta katsotaan sosiaalisena toimin­tana, paljastuu kaikki inhimilliselle toiminnalle ominaiset juonittelut ja suosimiset.

Tutkimus lähtee liikkeelle kunkin hetken tieteellisen tiedon ja havaintojen välisestä kuilusta. Tiedossa on aukkoja, jotka jättävät elämismaailman ilmiöt puutteellisesti ymmärretyiksi tai selitykset ovat ristiriitaisia. Elämismaailma on vielä karkeasti jäsen­tynyt, yhteen sulautunut kokonaisuus (eli dialektiikan termein aisti­mellis-konkreettinen totaliteetti). Tutkimus erittelee käsitteellisesti elämismaailman, konstruoi abstraktit teoreettiset käsitteet, ja rakentaa niistä uuden abstraktin kokonaisuuden, joka selittää elämismaailman syy-seuraus -suhteissa tai tekee sen ymmärret­tä­väksi merkityssuhteissaan. Esimerkiksi on huomattu, että kemialliseen yhdisteeseen tarvitaan lähtöaineita aina samassa suhteessa. Teoreettinen käsite ”atomi” antaa mahdollisuuden selittää tuo: yhdisteen pienimmät osaset (siis molekyylit) syntyvät aina samoin alkuai­neista. Koska alun alkaen elämismaailman entiteetit ovat aina jo jollain tavalla ymmär­ret­tyjä, siis havaittu jonakin, tutkimus myös muuttaa kokemisen tapaamme eli lopulta elämismaailmaa. Emme kyllä edelleenkään näe atomeja suoraan, mutta osaamme tulkita palamisen siitä syntyvät palamistuotteet kemiallisen prosessin tuloksena. Atomimalli selittää sitten myös kaasun paineen ja monia muita asioita, joita emme osanneet aiemmin arkikokemuksessa yhdistää toisiinsa. Näin tieteellinen maailmankuva rakentaa luonnon ilmiöistä uudenlaisen kokonaiskuvan, eli abstraktin totaliteetin.

Lukija lienee pannut edellä olevasta merkille selittämisen ja ymmärtämisen erottelun. Emme sukella syvemmälle tieteenfilosofian historian kiistoihin, mutta väärinkäsitysten välttämiseksi totean, että tiede ei ole yhtä kuin luonnontiede. Luonnontieteessä on tutkijoita, jotka pitävät tieteenä vain selittävää teoriaa, joka saa vahvistuksensa kokeilla. Humanistisissa, ymmärtävissä tieteissä puolestaan on monia, jotka näke­vät tutkimuksensa kohteina vain yksittäiset historialliset tapahtumat ilman mitään toisiinsa kytkeytyviä rakenteita. Molemmat ääripäät ovat puhtaasti viljeltyinä väärässä, kun tarkastelun kohteena on ihmisten toiminnan tutkimus. 

Yhteiskuntaa ja kulttuuria ei voida selittää tyhjentävästi luonnontieteellisin teorioin. Ihminen on tietysti biologinen olento, mutta kulttuurien moninaisuus ei selity biologisella evoluutioteorialla, saati kvantti­fysiikalla. Toisaalta inhimillinen toiminta ei tule ymmärretyksi, jos se nähdään vain yksittäisten sattumusten ketjuna. Luonnontieteen tutkimuksen painopiste on yleisten lainalaisuuksien eli invarianssien löytämisessä. Lainalaisuuksia testataan yksittäisillä mutta toistettavilla kokeilla. Inhimillisen toiminnan tutkiminen kohdis­tuu tuon toiminnan itsensä ylläpitämiin ja muutta­viin rakenteisiin ja niiden kautta toimintojen ja siis myös yksittäisten tapahtumien parempaan ymmärtämiseen. Tutkimus etenee hermeneutti­sessa kehässä: koko­naiskuva rakentuu yksittäisistä asioista, jotka tulevat paremmin ymmärretyiksi kokonaiskuvan kautta. Ihmisen toiminnan eri puolien keskinäiset yhteydet välittyvät merkityksien kautta. Yhteiskunnan ja kulttuu­rin tutkimuksen kohteena on siis elämismaailma itse siihen sisältyvine tulkintoineen. Luonnontiede pyrkii mahdollisuuksien mukaan riisumaan havainnoista subjektiivisen elementin (vaikka aina se on läsnä). Ihmisen tutkimisessa koetut merkitykset ovat itsessään ehkä se tärkein asia, mutta käyttäytymisen tutki­muksessa pitää luonnollisesti tuntea myös ihmisen biologia. Nämä ovat nyt varsin karkeita yleistyksiä ja kullakin tieteenalalla on omat erityiset tutkimusotteensa, mutta maailman­kuvien tasolla tämä tarkkuus saa riittää.

Olemassa olevan todellisuuden selittämisen ja ymmärtämisen sekä matemaattisten ideaalimallien lisäksi on olemassa normatiivista tutkimusta, joka etsii rationaalisempia toimintatapoja inhimillisen toiminnan eri aloilla. Näilläkin aloilla akateeminen tutkimus pyrkii pitämään kiinni edellä mainituista tieteen kriteereistä, mutta niillä toimivat myös lukemattomat konsultit, joiden toimintaoppaat ovat kaupallisia tuotteita, siis eivät julkisia, avoimia tai valmiita ottamaan vastaan kritiikkiä. Ne eivät ole keskeisiä maailmankuvien muo­dostamisen kannalta. Nämä tutkimukset harvoin edes etsivät parasta ratkaisua mahdollisten toiminta­vaih­toehtojen joukosta. Sellainen hyvin myyvä ratkaisu riittää. Toki yrityksissä tutkitaan reaalimaailman asioita julkisuudelta piilossa ja tulokset julkaistaan sitten, kun niiden pohjalta tehdyt tuoteideat on patentoitu.

Lainalaisuuksia etsivät tieteet yrittävät parhaimmillaan tunkeutua tutkimuskohteensa ytimeen konstruoi­malla ilmiömaailman takana olevien teoreettisten käsitteiden avulla vaikutusmekanismeja (mekanismi tässä ymmärrettynä laveasti), joka selittävät havaitut ilmiöt tai aineen perusrakenteet. Näin esimerkiksi biologia on edennyt Mendelin perinnöllisyyskaavioista DNA-malleihin. 

Kun hyvää teoriaa ei vielä ole, joudutaan turvautumaan ilmiöiden tilastollisiin riippuvuuksiin. Tilastolliset tutkimusmenetelmät ovatkin leimanneet viime vuosikymmeninä mm. lääketiedettä, vaikka tietenkin siellä enenevässä määrin teoreettiset selitysmallit valtaavat alaa. Tilastomenetelmillä on vahva matemaattinen pohja, mutta niiden avulla tehtyjen tutkimusten uutisointi antaa tutkimuksesta usein varsin ristiriitaisen kuvan, koska koeasetelmiin aina liittyy joukko väliin tulevia muuttujia. 

Otan triviaalin hypoteettisen esimerkin. Australiassa tutkitaan D-vitamiinin lisäannosten vaikutusta osteoporoosiin valitsemalla populaatio, joka satunnaismenetelmin jaetaan kahteen osaan, testi­joukkoon, joka saa D-vitamiinia, ja ver­rokkiryhmään, joka saa lumetabletteja. Satunnaistamisella pyritään eliminoi­maan väliin tulvien muuttu­jien vaikutus. Voidaan mahdollisesti todeta, että D-vitamiinilisällä ei ole tilastol­lisesti merkitsevää vaiku­tusta terveyteen. Tutkimus on tehty kaikkien sääntöjen mukaan ja julkaistaan arvos­tetussa lehdessä. Päivälehdet sitten uutisoivat, että D-vitamiinin lisäannostuksella ei ole vaikutusta osteo­poroosiin. Näin voi käydä Australiassa, kun väestöllä on auringon valon ansiosta riittävä vitamiinitaso ilman tablettejakin. Satunnais­taminen ei vaikuta tähän, koska tilanne on sama koko populaatiolle. Tulos lienee toinen Suomessa. Tutkijat tietenkin (toivottavasti) ymmärtävät tämän. Vastaavia oikeitakin esimerk­kejä tulosten pinnallisista tulkin­noista löytyy, ja myös pinnallisista tutkimuksista, joista seuraavassa yksi tapaus. 

Välillä uutisoidaan tulok­sista, joiden tutkimisen motivaation ymmärtäminen tuntuu vain lehtijuttuja lukemalla vaikealta. Sellainen uutis­otsikko oli taannoin, että psykopaatit juovat kahvinsa mustana useam­min kuin muut. Mistä ajatusmallista tällainen hypoteesi on voinut putkahtaa? Itse tutkimusartikkelin lukien tuollainen otsikointi on harhaanjohtava. Tutkimushypoteesi (koskee makutottumusten ja persoo­nallisuus­piirteiden riippuvuuksia) on johdettu melkoisesta joukosta aiempia empiirisiä tutkimuksia, mutta varsi­naista teoriapohjaa siitä on vaikea löytää. Artikkeli ei siinä suhteessa mitenkään eroa samalla tutkimus­ot­teella tehdystä valtavasta julkaisujoukosta. Se on vain yksi satunnaisesti poimittu esimerkki monien tutki­mushaarojen valtavirrasta. Toki samoja tutkimusmenetelmiä käytetään järkevästi tutkimuksissa, joilla on hyvä teoreettinen viitekehys. 

Ilman kriittistä otetta empiirinen tiede voi jäädä pinnallisen empirismin tasolle. Empirististä tutkimusharras­tusta pitää yllä myös se, että tutkimusote on loppuun asti standardoitu. Sillä on kohtalaisen helppo läpäistä julkaisukynnys ja tutkittavia mahdollisia riippuvuuksiahan riittää. Luultavasti vielä enemmän on mahdollisia riippumat­tomuuksia. Tutkijan uran kannalta ratkaisevaa on julkaisujen määrä. Tieteen kehityksen kan­nalta lopputulos vaan ei ole hedelmällinen. Julkaisufoorumit ovat täynnä yksittäisten hypoteesien (aiem­mista tutkimuksista johdettujen olettamusten) todistuksia tai kumoamisia. Ja julkaisumääriin pohjautuva uramalli pitää perinnettä yllä.

Tilastolliset riippuvuudet eivät kerro syy-seuraus ­-suhdetta. Se voi olla kumpaan suuntaan hyvänsä tai taustalla on jokin muu tekijä. Empiristisen tutkimuksen antama maailmankuva on sirpa­leisten tiedonjyväs­ten kokoelma. Tieteellistä teoriaa taas ei voi todistaa oikeaksi yksittäisillä kokeilla. Kukin läpäisevä testi antaa teorialle hieman lisää uskottavuutta. Yhdelläkin testillä teoria voidaan kyllä kumota (Popperin falsifiointi­periaate), tai oikeammin jokin teorian perusoletuksista on väärä, mutta ei aina tiedetä mikä niistä. Pointtini tässä on kuitenkin se, että tieteellinen maailmankuva ei ole sama kuin joidenkin tieteen käyttämien tutkimusmenetelmien hallinta. Se ei myöskään ole yhtä kuin kaiken empiirisin menetelmin tuotettujen riippuvuuksia kuvaavien tietojen massa. Tuo tietomassa on elämismaailman havaintojen pinnallista jäsentämistä niin kauan kuin on konstruoitu teoreettinen viitekehys, joka selittää ilmiöiden väliset vuorovaikutukset. Vuorovaikutusten ei tarvitse olla luonnonlakien kaltaisia ehdottomia kausaali­suhteita, jotka voidaan toistaa samanlaisina kerta toisensa jälkeen. Tutkimusta varmasti inspiroi kysymys, miten käyttäytyminen määräytyy perimän, oppiman, kulloisenkin ympäristön ja omien valintojen kautta. Edellä mainittu makutottumusten ja luonteenpiirteiden yhteyksienkin tutkimus liikkuu tällä raja-alueella.

Tieteellisen maailmankuvan tärkeä kehys on tutkimuksen ja sen tulosten reflektoinnin kautta muotoutunut esiymmärrys todellisuuden rakenteesta tai ontologiasta, joka kyllä usein peittyy empiirisen tutkimuksen ja monien institutionalisoituneiden tieteiden (”oppituolien”) alle. Tämä kuva kehittyy jatkuvasti ja siinä on yhä suuria aukkoja. Tieteellinen maailmankuva ei voi tarkoittaa sitä, että hallitsee kaiken tieteellisen tiedon. Kukaan ei tietenkään näin voi tehdä nykyaikana. Tieteellinen maailmankuva ei ole vain tutkijoiden etuoi­keus, eikä tutkijakaan hallitse edes oman tieteenalansa kaikkea tietoa. Oleellista on se, että näkee elämis­maailman ilmiöiden olevan ymmärrettävissä tai selitettävissä tieteen keinoin, myös toistaiseksi hämärän peitossa olevien asioiden kohdalla. Tieteelliseen maailmankuvaan kuuluu myös se, että tunnistetaan yksittäisten tieteenalojen selitysvoiman rajallisuus. Ei ole olemassa sellaista supertieteen oppituolia, joka antaisi kaiken teorian, mutta oman näkemykseni mukaan maailman moniulotteisuuden hahmottamisessa systeemiajattelu on erittäin hyvä apu. Tieteellisen maailmankuvan mukainen elämismaailman esiymmärrys näyttää todellisuuden jäsentyvän hierarkkisiin tasoihin.

Nyt todellisuuden esiymmärryksessä voidaan tunnistaa fysikaalinen ja kemiallinen taso, jolla vaikuttavat luonnonlait ja jossa sattumallakin on osuutensa ilmiöiden synnyssä. Ilmiöt kuitenkin toistuvat samanlaisia kaikissa koetilanteissa ajankohdasta riippumatta. Tälle pohjalle on syntynyt biologinen taso, jossa materia on järjestynyt systeemeiksi, jotka voivat mukautua muuttuviin olosuhteisiin, ja taas sattumilla voi olla tärkeä osuus. Eliöt reagoivat ärsykkeisiin ja voivat oppia etsimään tai välttämään noita ärsykkeitä, jotkut paremmin kuin toiset. Evoluution kautta eliöt muuttuvat, kun muuttuneisiin olosuhteisiin parhaiten mukau­tuneet lajit jäävät elämään. Kysymys ei silloin ole vain yksilöiden sopeutumisesta, vaan lajin selviytyminen saattaa perustua yksilöiden järjestäytymiseen yhteisöiksi. Näin ovat maailmaan ilmestyneet myös oliot, jotka voivat oman tietoisuutensa avulla ratkoa vastaan tulevia ongelmia. Me ihmiset olemme ainakin omasta mielestämme kehityksen huippu, sosiaalinen eläin, jolla on kehittynyt tietoisuus. Meillä on kielen kautta kehittynyt kyky ajatella abstraktisti ja mahdollisuus viestiä keskenämme. Tekniikan avulla voimme luoda jopa uusia todellisuuden tasoja, kuka tietää. Ylemmät tasot siis pohjautuvat edellisiin, mutta niiden ilmiöitä ei voi selittää tyhjentävästi edellisten tasojen lainalaisuuksien avulla. Mutta kuten edellä todettiin, kiehtovaa tutkittavaa ovat sellaiset ilmiöt, jotka tapahtuvat eri tasojen tekijöiden yhteisvaikutuksena. 

Luonnontieteiden edistys on valtavasti muokannut uuden ajan ihmisen maailmankuvaa, alkaen Koperni­kuksen aurinkokeskeisestä mallista ja Galileon kokeista, ottaen valtavan harppauksen Newtonin teorioilla ja kemian jaksollisella järjestelmällä, mullistuen taas Darwinin evoluutioteorialla ja niin edelleen. Kaikki nämä ovat jo osa maailmankuvaamme ja myös osa elämismaailmaamme. Se, mikä tieteen suuria löytöjä usein on ollut vastassa, on käynyt ilmi Galileon paavillisissa ripityksissä ja Darwinin oppeja edelleen uhmaavassa fundamentalistien sanan levityksessä.

Jotta kukaan ei lukisi edellä sanottuun, mitä siinä ei ole tavoiteltu, totean että tieteelliseen maailman­ku­vaan eivät kuulu kaikilla tasoilla vaikuttavat salaperäiset metafyy­siset voimat, esimerkiksi dialektiikan lait. Toki voimme kuvata asioita analogisilla systeemimalleilla, mutta ei niillä mitään selitysvoimaa ole. Tällainen uskomus on eräs ideologia.

Luonnontieteiden edistys on luonut pohjaa sille liian pitkälle menevälle ajatukselle, että kaikki maailman ilmiöt ovat selitettävissä luonnontieteellisin teorioin. Tätä näkemystä voi kutsua skientismiksi ja sekin on yksi ideologia. Sitten on termeillä leikkimistä, jos ei haluta sanoa ns. humanistisia tutkimusaloja tieteiksi. Huma­nististen tieteiden anti maailmankuvan kehittämisessä ei suinkaan ole vähäinen. Miten ymmärtäi­simme nykyisyyden ilman tietoamme vanhoista kulttuureista? Tuo tieto on rakentunut varsin pienistä palasista, palaneista papyruskääröistä, hautalöydöistä ja muista elämän jälkeensä jättäneistä merkeistä. Silloin ei ole kysymys syysuhteiden selittämisestä vaan merkitysten ja elämänmuodon ymmär­tämisestä.

Kokonaiskuva vahvistuu yksittäisten palasten sopimisesta kokonaiskuvaan. Uudet löydöt voivat haas­taa siihen asti oikeana pidetyn kuvauksen aivan kuten luonnontieteissäkin tehdyt havainnot voivat herättää kysymyksiä vallitsevien teorioiden paikkansa pitävyydestä. Kumpaankin tutkimusotteeseen sisältyy havain­tojen tai löydösten tulkinta omalla tavallaan. Kulttuurin tutkimuksessa käytetään hyväksi myös luonnontie­teiden menetelmiä. Historian ajoitus voidaan tehdä hiilen isotooppien tai puiden vuosilustojen avulla. Kulttuurin jäljet näkyvät myös viljelykasvien siemenissä tai saaliseläinten luissa. Kaikki nämä ovat siinä mielessä kulttuuriobjekteja, että niissä näkyy ihmisen toiminta.

Ihmisen toimintaa tutkivat tieteet ovat kuitenkin vielä vaiheessa, jossa argumentointi kiinnittyy yksittäisten tutkijoiden kirjaviin tulkintoihin. Tulokset eivät ole kumuloituneet yhtenäiseksi paradigmaksi. Lyhyessäkin tieteellisessä artikkelissa viitatut julkaisut vievät suuren osan. Näin on sekä kvantitatiivisten menetelmien avulla luonnontieteiden kaltaiseksi naamioidussa empiristisessä tutkimusperinteessä kuin erilaisissa ym­mär­tävissä tutkimusotteissakin. Ihmistieteiden suuri haaste on rakentaa sellainen argumentoin­tiketju, joka yhdistää tutkimuksen väitteet tutkijayhteisön jakamiin elämismaailman tulkintoihin. Tämä on tietysti hyvin vaikea tehtävä, kun tuota yhteisesti jaettua teoreettisista malleista riippumatonta elämismaail­man tulkin­taa ei enää ole. Pitäisi kuitenkin päästä pois sellaisista koulukuntien poteroista, jotka on paljolti kaivettu erilaisten auktoriteettien varaan. Se kun on juuri tieteellisen maailmankuvan vastaista.

Tieteellisen maailmankuvan oleellinen piirre on pyrkimys tehdä havaitsemamme ilmiöt ymmärrettäviksi sellaisilla perusteilla, jotka itse kukin voi periaatteessa tarkistaa, jos haluaa nähdä sen vaivan. Se, että tieteen piirissä käydään keskustelua ja väitellään tulkinnoista, on oleellinen osa tieteellistä maailmankuvaa. Jos tuota väit­telyä ei sallita ja on olemassa vain yksi totuus, ollaan jonkin ideologian vallassa. Tieteelliseen maailmankuvaan kuuluu epätietoisuuden sietäminen ja itse asiassa sen hyödyntäminen tutkimuksen motivoijana.

Tiede mahdollistaa myös todellisuuden haltuunoton siinä mielessä, että voimme hyödyntää ja kontrolloida sitä yhä enenevässä määrin. Tässä kohtaamme sitten toimintamme eettiset perusteet.

Tässä lukuvinkkejä. Tieteenfilosofian kirjallisuudella täyttää helposti keskikokoisen kirjaston. Laitan tähän muutaman lähdeteoksen, jotka johdattavat tieteellisen maailmankuvan olennaisiin piirteisiin. Tieteenfilosofian näkemyksistä on hyvä esitys suomeksi Ilkka Niiniluodon kaksiosaisessa kirjassa. Analyytti­sen filosofian perinteen näkökulmasta alan harrastajan pitää lukea myös Suppen The Structure of Scientific Theories. Hermeneuttisen näkökulman hyvä esittely on Bleicherin Contemporary Hermeneutics, Herme­neutics as Method, Philosophy and Critique. Pragmatismiin voi perehtyä Schefflerin teoksella Four Pragma­tists, a Critical Introduction to Peirce, James, Mead and Dewey.