Seikkailu ja Blow-Up
Elokuvassa Ammatti:reportteri (1975) Michelangelo Antonioni kuvasi
ilmeisellä tavalla maailmaan asettumisen ja identiteetin ongelmaa, kun
päähenkilö ottaa kuolleen miehen roolin. Tätä käsittelin aiemmassa blogissa (Elämismaailma
tulkinnan lähtökohtana). Samaa teemaa hän käsittelee myös kahdessa aiemmassa filmissä,
Seikkailu sekä Blow-up – erään suudelman jälkeen, sikäli hienovaraisemmin, että
tuo identiteetin haku tapahtuu pääosin henkilön sisäisenä kamppailuna. Näin voi
olla myös muissa hänen elokuvissaan, joita valitettavasti en ole nähnyt.
’Seikkailu’ lähtee liikkeelle Annan ja hänen isänsä lyhyellä
keskustelulla, jossa isä toteaa, että hänellä ei enää ole roolia diplomaattina
eikä isänä ja että Anna ei tule menemään naimisiin ”sen miehen kanssa” (Sandro).
Roolien teema on näin avattu. Anna ja Sandro lähtevät pienen ryhmän mukana
veneretkellä karulle saarelle. Mukana on myös Claudia. Anna katoaa saarelta ja
jättää jälkeensä kaksi kirjaa: Raamatun sekä Yö on hellä. Hän on ilmeisesti
tullut siihen johtopäätökseen, että Sandroa ei voi ottaa vakavasti. Hän on jo huomannut, että hän ei oikeastaan merkitse Sandrolle paljoakaan - ei siis ole tälle olemassa. Sandro ja
Claudia lähtevät etsimään Annaa, mutta pian käy selväksi, että Sandro yrittää
valloittaa Claudian. Annan katoaminen ja koko Annna häipyy mielestä. Annaa ei enää ole. Claudian ja Sandron keskusteluissa Sandro avautuu ja kertoo, että
haluasi olla oikeasti arkkitehti eikä vain tehdä laskelmia, mutta niillä hän
tienaa helpommin – ja siis muu elämä on vain seikkailua valloituksesta toiseen,
mitä hän ei sano ääneen. Loppukohtaus paljastaa sen tyhjyyden, joka on
seurausta siitä, kun ei elä aitona itsenään. Erilaisten roolien pinnallisuutta
tuodaan esille monien episodien ja eri henkilöiden kautta. Sandron kujanjuoksu
on keskeinen teema, mutta naisen asema miesten tavoittelun ja alistamisen
kohteena kulkee mukana kerronnassa pitkin matkaa.
Blow-up alkaa erikoisella kohtauksella, jossa meluava joukko
osin valkoisiksi maskeeratuin kasvoin vyöryy ylikuormatun auton kyydissä pitkin
katuja. Tähän leikataan väliin asunnottomien asuntolasta purkautuva miesjoukko,
jonka mukana on ryysyihin pukeutunut nuori mies, joka hetken kuluttua ajaa
paikalta Rolls-Roycella. Hän on elokuvan päähenkilö, valokuvaaja. Katsoin
filmin juuri noin kolmannen kerran koettaen saada selville, mikä valokuvaajan
nimi on. Mutta sitä elokuva ei paljasta. Kukaan ei nähdäkseni puhuttele häntä
nimellä eikä hän esittele itseään. Kun hän soittaa autonsa puhelimella, hän käyttää
koodia ’Blue 439’. Hämmentävä alkukohtauksen katsoja saattaa ensiksi kokea
absurdina tarinan elävöittäjänä. Huomaamatta sei ei jää. Tuo nimettömyys jää helposti
huomiotta, ellei sitten ihmettele juuri tuota autopuhelussa käytettyä erikoista
koodinimeä. Nämä kolme seikkaa ovat kuitenkin avaimia elokuvan tulkintaan:
hälisevä joukko, yömajan asukkaat (todellisia ihmisiä, joita kuvaaja on käynyt
kuvaamassa) ja nimetön kuvaaja. Asetelman neljäs elementti on seuraavissa
kohtauksissa esille tuleva selitys sille, millä hän tienaa rahat Rolls-Royceen:
muotikuvauksilla, joissa hän joutuu pakottamaan mallinsa teennäisiin hymyihin
ja asentoihin. Hän toivoo olevansa niin rikas, että saisi vapaasti tehdä sitä,
mitä haluaa.
Tähän asetelmaan asettuu tarinan koukuttava kertomus. Kuvaaja
jättää studion ja lähtee etsimään, miten voisi vangita jotain todellista kameraansa.
Hän lähtee puistossa seuraamaan pariskuntaa. Nainen selvästi houkuttelee
itseään vanhemman miehen puistoon. Kuvaaja ottaa heistä kuvia. Nainen huomaa
kuvaajan ja menee pyytämään filmiä itselleen ja suorastaan yrittää riistää
kameran kuvaajan käsistä. Kuvaaja tietenkin kiinnostuu yhä enemmän siitä, mitä
filmille on tullut. Hänelle paljastuu, että on kuvannut murhan, kun hän suurentaa
kuviaan yhä tarkemmiksi. Murha ei kiinnosta kuvakirjojensa toimittajaa, joka
haluaa mieluummin tuprutella huumeita. Murhan takana oleva porukka hävittää lopulta
todisteena olevan kuva-aineiston ja ruumiskin katoaa. Kuvaaja voi vain todeta,
että näin lähelle hän pääsi jotain todellista, mutta sitten todellisuus katosi.
Hälisevä joukko ilmestyy taas puistossa olevalle tenniskentälle. Kaksi jäsentä
aloittaa pantomiimina pelin olemattomilla mailoilla ja pallolla, jota muut
seuraavat katseellaan. Kuvaaja tilanne ensin hymyilyttää, mutta sitten kun ”pallo
lentää verkkoaidan yli”, pelaaja pakottaa eleillään valokuvaajan ”heittämään
pallon” takaisin kentälle.
Mitä tämä kaikki siis tarkoittaa? Tuo antautuminen
kasvottoman joukon tahtoon paljastaa, että kuvaaja ei täysin kykene
toteuttamaan omaa itseään todellisuuden kuvaajana. Hän palaa toteuttamaan niitä
odotuksia, jotka hän kuvittelee kohdistuvan itseensä, sellaisen kasvottoman ja itse
asiassa kuvitellun joukon odotuksia, muotilehtien teennäistä ja kaunisteltua maailmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti