Antonionin teemoja

Seikkailu ja Blow-Up

Elokuvassa Ammatti:reportteri (1975) Michelangelo Antonioni kuvasi ilmeisellä tavalla maailmaan asettumisen ja identiteetin ongelmaa, kun päähenkilö ottaa kuolleen miehen roolin. Tätä käsittelin aiemmassa blogissa (Elämismaailma tulkinnan lähtökohtana). Samaa teemaa hän käsittelee myös kahdessa aiemmassa filmissä, Seikkailu sekä Blow-up – erään suudelman jälkeen, sikäli hienovaraisemmin, että tuo identiteetin haku tapahtuu pääosin henkilön sisäisenä kamppailuna. Näin voi olla myös muissa hänen elokuvissaan, joita valitettavasti en ole nähnyt.

’Seikkailu’ lähtee liikkeelle Annan ja hänen isänsä lyhyellä keskustelulla, jossa isä toteaa, että hänellä ei enää ole roolia diplomaattina eikä isänä ja että Anna ei tule menemään naimisiin ”sen miehen kanssa” (Sandro). Roolien teema on näin avattu. Anna ja Sandro lähtevät pienen ryhmän mukana veneretkellä karulle saarelle. Mukana on myös Claudia. Anna katoaa saarelta ja jättää jälkeensä kaksi kirjaa: Raamatun sekä Yö on hellä. Hän on ilmeisesti tullut siihen johtopäätökseen, että Sandroa ei voi ottaa vakavasti. Hän on jo huomannut, että hän ei oikeastaan merkitse Sandrolle paljoakaan - ei siis ole tälle olemassa. Sandro ja Claudia lähtevät etsimään Annaa, mutta pian käy selväksi, että Sandro yrittää valloittaa Claudian. Annan katoaminen ja koko Annna häipyy mielestä. Annaa ei enää ole. Claudian ja Sandron keskusteluissa Sandro avautuu ja kertoo, että haluasi olla oikeasti arkkitehti eikä vain tehdä laskelmia, mutta niillä hän tienaa helpommin – ja siis muu elämä on vain seikkailua valloituksesta toiseen, mitä hän ei sano ääneen. Loppukohtaus paljastaa sen tyhjyyden, joka on seurausta siitä, kun ei elä aitona itsenään. Erilaisten roolien pinnallisuutta tuodaan esille monien episodien ja eri henkilöiden kautta. Sandron kujanjuoksu on keskeinen teema, mutta naisen asema miesten tavoittelun ja alistamisen kohteena kulkee mukana kerronnassa pitkin matkaa. 

Blow-up alkaa erikoisella kohtauksella, jossa meluava joukko osin valkoisiksi maskeeratuin kasvoin vyöryy ylikuormatun auton kyydissä pitkin katuja. Tähän leikataan väliin asunnottomien asuntolasta purkautuva miesjoukko, jonka mukana on ryysyihin pukeutunut nuori mies, joka hetken kuluttua ajaa paikalta Rolls-Roycella. Hän on elokuvan päähenkilö, valokuvaaja. Katsoin filmin juuri noin kolmannen kerran koettaen saada selville, mikä valokuvaajan nimi on. Mutta sitä elokuva ei paljasta. Kukaan ei nähdäkseni puhuttele häntä nimellä eikä hän esittele itseään. Kun hän soittaa autonsa puhelimella, hän käyttää koodia ’Blue 439’. Hämmentävä alkukohtauksen katsoja saattaa ensiksi kokea absurdina tarinan elävöittäjänä. Huomaamatta sei ei jää. Tuo nimettömyys jää helposti huomiotta, ellei sitten ihmettele juuri tuota autopuhelussa käytettyä erikoista koodinimeä. Nämä kolme seikkaa ovat kuitenkin avaimia elokuvan tulkintaan: hälisevä joukko, yömajan asukkaat (todellisia ihmisiä, joita kuvaaja on käynyt kuvaamassa) ja nimetön kuvaaja. Asetelman neljäs elementti on seuraavissa kohtauksissa esille tuleva selitys sille, millä hän tienaa rahat Rolls-Royceen: muotikuvauksilla, joissa hän joutuu pakottamaan mallinsa teennäisiin hymyihin ja asentoihin. Hän toivoo olevansa niin rikas, että saisi vapaasti tehdä sitä, mitä haluaa. 

Tähän asetelmaan asettuu tarinan koukuttava kertomus. Kuvaaja jättää studion ja lähtee etsimään, miten voisi vangita jotain todellista kameraansa. Hän lähtee puistossa seuraamaan pariskuntaa. Nainen selvästi houkuttelee itseään vanhemman miehen puistoon. Kuvaaja ottaa heistä kuvia. Nainen huomaa kuvaajan ja menee pyytämään filmiä itselleen ja suorastaan yrittää riistää kameran kuvaajan käsistä. Kuvaaja tietenkin kiinnostuu yhä enemmän siitä, mitä filmille on tullut. Hänelle paljastuu, että on kuvannut murhan, kun hän suurentaa kuviaan yhä tarkemmiksi. Murha ei kiinnosta kuvakirjojensa toimittajaa, joka haluaa mieluummin tuprutella huumeita. Murhan takana oleva porukka hävittää lopulta todisteena olevan kuva-aineiston ja ruumiskin katoaa. Kuvaaja voi vain todeta, että näin lähelle hän pääsi jotain todellista, mutta sitten todellisuus katosi. 

Hälisevä joukko ilmestyy taas puistossa olevalle tenniskentälle. Kaksi jäsentä aloittaa pantomiimina pelin olemattomilla mailoilla ja pallolla, jota muut seuraavat katseellaan. Kuvaaja tilanne ensin hymyilyttää, mutta sitten kun ”pallo lentää verkkoaidan yli”, pelaaja pakottaa eleillään valokuvaajan ”heittämään pallon” takaisin kentälle. 

Mitä tämä kaikki siis tarkoittaa? Tuo antautuminen kasvottoman joukon tahtoon paljastaa, että kuvaaja ei täysin kykene toteuttamaan omaa itseään todellisuuden kuvaajana. Hän palaa toteuttamaan niitä odotuksia, jotka hän kuvittelee kohdistuvan itseensä, sellaisen kasvottoman ja itse asiassa kuvitellun joukon odotuksia, muotilehtien teennäistä ja kaunisteltua maailmaa.