Taiteen kokeminen, esteettinen näkökulma
Vuosi sitten (joulukuu 2016) kävin sellaisessa ”kerran
elämässä” näyttelyssä, jossa oli esillä keskeisten abstraktin ekspressionismin
taiteilijoiden töitä: Pollock, Rothko, Still, Newman, de Koonig, Kline, Krasner,
Gorky jne. Taidesuuntauksella tarkoitetaan USA:ssa 1930-luvulta lähtien
vaikuttaneita amerikkalaisia tai sinne muuttaneita taiteilijoita. Abstrakti (”ei-esittävä”)
taide oli syntynyt 1910-luvun taitteessa, kehittäjinä venäläiset Kandinsky ja Malevits.
Ja monta vuosikymmentä heitä ennen Turner maalasi näkymiä niin kuin hän oli ne
kokenut, olivatpa ne lumimyrskyjä tai höyryveturin savuja.
En kokenut näyttelyssä mitään suurta valaistumista, koska olin
jo mielessäni käsitellyt abstraktin taiteen kokemisen shokin, jos sellaisesta
voi puhua. Näyttelystä jäi kuitenkin paljon sulateltavaa ja ostin mukaan myös
esittelykirjan, jossa on perusteellisia artikkeleja taidesuuntauksesta. Näiden
taiteilijoiden kaikki työt eivät ole abstrakteja. Moni on aloittanut teoksilla,
joissa on hyvin tunnistettavia asioita. Ryhmän taiteilijoiden ensimmäiset ei-esittävät
työt syntyivät 1930-luvulla ja ’40-luvulta lähtien abstrakti esitystapa oli
vallitseva. Abstrakteja maalauksia voi kokea ja ymmärtää monin tavoin, mutta
pohdin tässä välittömän kokemisen kysymystä tuon taidesuunnan antamien virikkeiden
kautta.
Kun sulattelin näyttelyn vaikutelmia mm. metsälenkeillä,
tuli mieleen, että näitä elämyksiähän voin kokea täällä metsässäkin – ja halvemmalla.
En kuitenkaan olisi huomannut kokea niitä samassa määrin, vaan olisin nähnyt lähinnä
puut ja korkeintaan metsän puilta. Välitön kokemuksemme on kokemus jostain,
jonka tunnistamme ja nimeämme. Abstraktin taideteoksen katsojalle esittämä
haaste on jättää hänet sanattomaksi elämyksen edessä. Teos pysähdyttää
katsojan kokemaan esteettisen, jota hän ei suoralta kädeltä voi nimetä – eikä teoksen
nimikään avaa sitä, miten se tulisi ”ymmärtää”. Abstraktin ekspressionismin
teosten nimet ovat usein vain koodeja (Still, Pollock) tai ne toteavat näkyvillä
olevat värit (Rothko). Pohdiskelujen jälkeen kriitikot ovat kyllä löytäneet
tulkintoja töille – ja ihan kiinnostavia. Mutta teosten yksi tärkeä viesti on saada
katsoja unohtamaan se, onko teos jonkin näköinen, ja ottamaan ensin vastaan sen
puhdas esteettinen vaikutelma. Sen vaikutelman pohjalta voi sitten herätä kysymyksiä,
mitä tämä tarkoittaa, minkä kysymysten äärelle teos katsojan vie.
Taiteen kokemisen eräs vaikeus on se, että meillä ei ole
sanoja, joihin voimme elämyksemme kiinnittää. Etsimme vertauksien kautta jotain
kiinnekohtia. Musiikin kohdalla tilanne on samanlainen mutta sikäli helpompi,
että emme yritäkään ymmärtää musiikkia niin, että se esittäisi jotakin.
Tietenkin sävellys voi sisältää viittauksia ulkoiseen äänimaailmaan (linnunlaulua
tai kaupungin pauhua), mutta niitä voi pitää ulkomusiikillisina tehokeinoina,
joista sitten tulee musiikin osa. Kuitenkin yhtä selittämättömäksi jää luonnon
kauneuden kokemus. Sanoin sitä on vaikea tavoittaa. Lainaan Antti Hyryn
romaanista Maatuuli pienen pätkän (s.135). ”Ei kukaan oikeastaan usko eikä
ymmärrä, että tällaisia meriä on olemassa, hän mietti. En minä eivätkä muut.
Näistä puhutaan vain. Kun aalto aallon perään tulee rantaan ja meri kohisee
kuin rannaton koski, ei sitä kukaan ymmärrä. Eikä sitä, että näin maatuulella
on rannassa melkein tyventä ja veden ympäröimiä luotoja siellä täällä ja kiviä
ja lokkeja ja ilmaa.” Runollisella kielenkäytöllä voi tavoitella kokemuksen
tunnelmaa. Hyrykin tekee niin erityisesti myöhemmässä ’Aitta’ romaanissa.
Runollinen poljento on sanan keino kuvata kauneutta: ”Metsän tummuus mulle
tuokaa.” (Leino)
Hyryn vastaus mysteeriin on uskonnollinen, siis selittämätön.
Kandinskykin haki selitystä teosofiasta. Voi kysyä, tarvitaanko selitystä tai
sanallista kuvausta. Kuvan tai musiikin voi kokea ilman sanoja. Aivokuvantaminen
voi paljastaa, että ne koetaan monella tasolla, syvällä tunnetasolla ja
symbolisina jäsennyksinä ja rakenteina. Musiikin kohdalla ainakin näitä
tutkimuksia on tehty. Musiikin kuuleminen ja jopa tutun kappaleen mielessä
olevan kohdan odotus nostaa dopamiinipulssin, luontaisia morfiineja eli
endorfiineja alkaa erittyä, stressihormonien taso muuttuu. Miksi tällaisia
reaktio ihmiselle on kehittynyt? Arvaukseni on, että ne ovat helpottaneet
jatkuvaa elämiskamppailua käyvän ihmisen oloa ja antaneet mahdollisuuden
rauhoittua sekä voimia selviytyä taas seuraavasta päivästä – siis taiteella on saattanut
olla samanlainen tehtävä kuin uskonnolla, ja siksi uskonto näyttää tarjoavan pohjan
myös ”mystiselle” taiteen kokemiselle. En pidä poissuljettuna sitä mahdollisuutta,
että taiteentutkijat (en nyt tarkoita aivotutkijoita) onnistuvat kehittämään
sanaston, joka tavoittaa musiikin ja abstraktinkin taiteen herättämät affektit.
Se tulee luonnollisesti taiteen kehityksen jäljessä, sillä taiteilijat keksivät
aina uusia juttuja. Tutkijoiden pitäisi vain huomata se, mitä meiltä puuttuu: käsitteet. Ilman niitä on vaikea käsittää mitään.
Viime aikoina on ollut esillä, että luonnossa liikkumisella
on sinänsä vastaavia vaikutuksia. Stressitaso laskee ja hyvänolon hormonit
heräävät. Itse olen oppinut taiteen tutkiskelusta, että se toimii
katalysaattorina luonnonkauneuden vastaanottamisessa, katse herkistyy
pysähtymään näkymiin, jotka aiemmin sivuutti mitäänsanomattomina. Ja toisaalta
taiteellisen maun kehittyminen toppuuttelee ikuistamasta kameran karkkivärein
kaikkea luonnon ”väriloistoa”. Esteettisestä maku on sumuun piirretty viiva.
Taiteilijat pyrkivät sitä haastamaan ja herkistämään meitä uusille asioille. Kohta
joulun alla itse kukin voi tehdä vertailuja erilaisten koristevalaistusten
onnistumisesta. Siinä selvä esimerkki aiheeseen. Valoasetelmien ei tarvitse
esittää mitään, ja jos ne esittävät (vaikkapa oravaa), voi kysyä tuleeko niistä
hienompia. Voi ehkä sanoa, että onpa taitavasti tehty valojänis.
Taiteella on toki paljon muitakin ulottuvuuksia kuten esimerkiksi
juuri se, miten teos osoittaa tekijän osaamista, teknistä taitoa. Barnett Newman
ei saanut vakituista opettajan vakanssia, kun jonkin lautakunnan mielestä hän
ei osannut piirtää tarpeeksi hyvin. Hän maalasikin taulun nimeltä ”Osaammeko
piirtää?”. Newmanin töiden tunnusmerkkeinä ovat tasaisen väripinnan jakavat
ohuet pystyviivat (Still ja Newman kinasivat siitä, kumpi idean keksi). Töitä
on tulkittu niin, että ne kuvaavat yksilöä maailman puristuksessa. En tässä mene
noihin metafyysisiin tulkintoihin. Abstrakti ekspressionismi väistyi
1960-luvulla taka-alalle, kun toisen maailmansodan jälkeinen eksistentiaalinen
angsti helpotti. Ekspressionismi ei enää puhutellut. Teknisesti taitavat
taiteilijat halusivat erottua ”tuhertajista”, joita markkinoille ilmestyi ekspressionismin
vanavedessä. Muotiin tulivat pop-taide, valokuvarealismi jne. Taiteen sanoman
painopiste siirtyi ikuisuuskysymyksistä heijastamaan modernin elämän kiihkeää menoa.
Uusia virtauksia tulee, mutta onneksi vanhemmat jäävät
olemaan. Englanninkielisessä taidehistoriaa pohdiskelevassa blogissa viittasin
Danton artikkeliin, jossa hän perusteli, miten uudet suuntaukset rikastavat
näkemystämme menneiden aikojen taiteesta. Uusi taideparadigma luo uuden
käsitteen. Ennen kuin abstraktia taidetta oli keksitty, kukaan ei voinut edes sanoa
taideteoksesta, että ei tämä ainakaan ole abstraktia. Jos siis kehittäisimme
sanaston, jolla voisimme kuvata abstraktien teosten antamia tunnelatauksia, saattaisimme
löytää vastaavia piirteitä varhaisemmistakin teoksista, kun katsomme niitä
samojen pelkistävien lasien läpi. Ja toivoisin jopa voivani kyetä sanomaan
eräille säveltäjille, että tuo kappale oli kyllä aivan ”hinki” tai ”turski”,
jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Näyttelyn sulattelua jatkoin vielä Rothkoa käsittelevässä kirjoituksessa ja muita abstraktin ekspressionismin taiteiljoita täällä.
Näyttelyn sulattelua jatkoin vielä Rothkoa käsittelevässä kirjoituksessa ja muita abstraktin ekspressionismin taiteiljoita täällä.