Yksilö ja systeemi

Systeemin kahleet ja yksilö

Ihmisyksilön valinnanvapaus ja valinnoille koetut sosiaalis-taloudelliset sekä fyysiset rajoitukset ovat ikuisuuskysymys, jolle ei löydy lopullista ratkaisua. Ratkaisua ei ole siksi, että valinnanvapauden ja ehtojen suhde muuttuu ajan mukana: ”Ajat muuttuvat ja me sen mukana”. Tarkastelunäkökulma vaikuttaa paljon vastauksen painotuksiin. Kun asiaa katsoo yleisesti sosiologian näkökulmasta, yhteiskunnalliset normit painottuvat. Tämä on sosiologian eräs peruskysymys (kts. Juntunen & Mehtonen, Ihmistieteiden filosofiset perusteet). Anthony Giddensin ’rakenteistumisen’ teoria ottaa huomioon molemmat näkökulmat: ihminen tekee valintansa normien alaisena, mutta samalla vahvistaa tai muokkaa noita normeja toiminnallaan. Normien koettu pakotta­vuus ja ihmisen itseluottamus vaikuttavat siihen, miten rohkeasti normeja voi haastaa. Esimerkiksi armeijan kaltaisessa organisaatiossa ”pienimmän riesan” tie on houkutteleva, vaikka tuntuisi siltä, että koko systeemi on järjetön. Yksilö ei kuitenkaan koe kykenevänsä noita normeja muuttamaan rikkomalla niitä. 

Romaanikirjailijan näkökulma on oletusarvoisesti yksilöstä lähtevä, mutta hän voi kuvata tarkasti myös ne olosuhteet, joissa ihminen elää. Olosuhteista huolimatta lukija voi kokea kipeästi romaanihenkilön kohtalokkaat valinnat. Esimerkiksi lähes tuskallista on lukea Dostojevskin ’Karamazovin veljesten’ Dimitrin päätöntä kujanjuoksua intohimonsa viemänä. Tällaista tapahtuu tosi elämässäkin. ’Rikoksen ja rangaistuksen’ Raskolnikov oikein miettii ja suunnittelee rikostaan, mutta samalla hän toimii kuin ”hänen nuttunsa helma olisi jäänyt kiinni koneen rattaaseen, joka vetää mukaansa”. Hänkin on jonkinlaisen sairaalloisen pakkomielteen vanki. Dostojevski on kyllä tietoinen mainitusta yhteiskunnallisesta suhteesta. Raskolnikov kysyy, miten voi olla, että tietty ”prosenttimäärä” nuorista naisista päätyy kadulle. Dostojevski ei kuitenkaan päästä sankareitaan yksilöllisestä vastuusta.

Kumpi on oikein: ”Mitä reilummin ihmiset toimivat toisiaan kohtaa, sitä reilumpi on yhteiskunta” vai ”Mitä reilumpi yhteiskunta, sitä reilummin ihmiset toimivat toisiaan kohtaan”? Dimitri Karamazovin oikeuden­käynnin käsittelyssä Dostojevski pohtii asiaa kummaltakin kannalta. Dimitri on syytettynä isänsä murhasta. Syyttäjän puheenvuorossa vastuu langetetaan (luonnollisesti) syytetyn niskaan. Puolustusasianajaja vetoaa siihen, että tuo isä ei koskaan ollut isä Dimitrille, vaan hän hylkäsi lapsensa toisten huostaan jo näiden varhaislapsuudessa. Puolustus ei pysty kunnolla kumoamaan syyttäjän todisteita, että Dimitrin syyllisyys näyttää varsin todennäköiseltä. Hän vetoaa viime kädessä armoon: kaltoin kohdellun ihmisen ajautumiseen epätoivoiseen tekoon. Puolustus tuo esiin periaatteen ”mitta mitasta”, ja syyttäjä tulistuu tästä kristillisen näkemyksen vääristelynä. Ainakin näissä kahdessa romaanissa Dostojevskin yksi keskeinen teema on juuri yksilön vastuu yhteiskunnalle. Hän on kyllä tunnistanut sen toisenkin näkökulman, mutta hän kallistuu sille kannalle, että yksilö on viime kädessä vastuussa. Karamazovin veljesten loppukohtauksessa veljeksistä nuorin, Aljoša, pitää nuorille pojille liikuttavan puheen sen jälkeen, kun he ovat olleet hautaamassa toveriaan. Puheen selvä viesti on, että jos ihminen toimii aina oikein ja hyvin, maailmasta tulee parempi. Tämä vaikuttaa loogisesti perustellulta näkemykseltä, mutta sittenkin voimme kysyä, miksi (kristillinen ja monen muunkin uskonnon julistama) lähimmäisen rakkaus ei ole jo sysännyt kaikkea vääryyttä ja pahuutta unholaan. 

Hyvän kierre ja koston kierre pyörivät toisiaan vastaan. Ja mikä on yhteiskunnan paikka tässä pyörityksessä? On tarpeen erottaa toisistaan käsitteet ’yhteisö’ ja ’yhteiskunta’ (Gemeinschaft ja Gesellschaft). Yhteiskunta on ovat ne muodolliset organisaatiot, joiden kautta ihmiset toimivat. Yhteisö muodostuu ihmisten välisten luonnollisen kanssakäymisen sidoksista. Ilmeistä on, että yhteisöt pysyvät koossa sen kautta, että sen jäsenet vahvistavat toimillaan vastavuoroista kunnioitusta ja luottamusta. Näin syntyy yhteisön sosiaalinen pääoma. Yhteiskuntaa pidetään viime kädessä yllä kirjoitetuilla säännöillä ja sanktioilla. Ideaalisessa maailmassa voi ajatella, että yhteiskunta on yhteisö, joka ei tarvitse lakeja ja sanktioita. Tämä idealistinen ajatus ilmenee siinä julistuksessa, että maailma voidaan muuttaa niin, että jokainen yksilö muuttuu hyväksi. 

Nykytodellisuudessa valitettavasti suuri osa ihmisistä kokee maailman potkivan heitä niin paljon, että heiltä ei riitä lähimmäisenrakkautta kaikkia kohtaan. Koska maailma ei ole oikeudenmukainen, olisi lapsellista vaatia jokaista noudattamaan moraalin kultaista sääntöä: Toimi toisia kohtaan niin kuin toivot heidän toimivan itseäsi kohtaan. Ohje kääntyy äkkiä muotoon: Toimi toisia kohtaan niin kuin he toimivat sinua kohtaan. Tässä tapahtuu vielä sellainen salakavala siirtymä, että tuo ’toinen’ alkaa viitata lähes kaikkiin muihin ihmisiin, vaikka koettu epäoikeudenmukaisuus olisikin yhteiskunnallisten rakenteiden seurausta. Kokemukset voivat toki olla jonkin väärin toimivan yhteisön aikaansaannosta, kuten esimerkiksi koulu­kiusat­tujen kohdalla. Jos yhteiskunnan eriarvoisuus ei anna yksilölle mahdollisuutta toteuttaa potentiaalisia kykyjään, ihminen ei koe olevansa kenellekään velkaa. Katkeruutta on vaikea kohdentaa yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Niinpä usein ’viattomat’ sivulliset joutuvat vihanpurkausten kohteeksi. Syrjäytyneen ihmisen kokemus on, että toiset ovat syyllisiä ja hän on jäänyt paitsi sitä mikä hänellekin oikeutetusti kuuluisi. 

Syrjäytyneen ratkaisu on useimmiten jäädä syrjään ilman, että yrittää vaikuttaa todellisiin syihin eli yhteis­kunnan rakenteisiin. Syrjäytyneiden asuinalueilla esimerkiksi äänestysaktiivisuus on alhaisempi ja annetut äänet menevät eliitin vastaisille populistisille puolueille, joiden ohjelma ei juuri lainkaan anna rakenteisiin puuttuvia ratkaisuja. Esimerkiksi periaatteellinen maahanmuuton vastustaminen ei ratkaise työttömyyttä. Toisaalta nykyisen markkinatalouden perusrakenteet ovat niin solmussa, että minkään puolueen kansal­liselle tasolle rajoittuvat ratkaisut eivät riitä. Paradoksaalinen onkin nationalististen poliittisten liikkeiden yhteiseurooppalainen julistus, että jokaisen maan tulisi hoitaa asiansa itse. 

Syrjäytyneen ratkaisu voi olla myös aktiivinen yhteiskunnan ulkopuolelle asettuminen rikollisuuden tai terrorismin keinoin. Rikollisuuden syyt ovat tietenkin moninaiset. Sosiopaatti asettuu yhteiskunnan ulkopuolelle (mahdollisesti synnynnäisen) persoonallisuutensa vuoksi. Päähän potkittu ihminen taas ei näe enää muita toimivia vaihtoehtoja. Capoten ’Kylmäverisesti’ esittelee tavallaan esimerkkitapaukset kummastakin tyypistä: Dick käyttää ihmisiä hyväkseen (myös Perryä), Perry purkaa haaveidensa särkymisen viattomalle, onnelliselle perheelle. Raskolnikovin rikoksen motiivi on poistaa yksi väärin toimivan yhteiskunnan pieni ratas, koronkiskuri, virkamiehen leski. Tällaisen perusteen hän itselleen kuvitellut harhaisessa ajatusmaailmassaan.

En osaa arvioida kuinka paljon 1800-luvun Venäjän sensuuri ohjasi Dostojevskia kohti yksilön vastuusta lähtevää yhteiskunnan kuvausta. ’Rikoksen ja rangaistuksen’ ja ’Karamazovin veljesten’ viesti on kyllä selvä, vaikka yhteiskunnan kurjuutta ei sinänsä peitellä. Joka tapauksessa romaaneista käy ilmi, että kaikki ei maailmassa ole aivan kohdallaan. Romaanikirjailijan ensisijaisena kohteena on lukija, joten Dostojevskin romaanit vetoavat lukijaan: tehkää maailma paremmaksi vaikka edes niin, että toimitte itse paremmin. Ranskalaisen ja englantilaisen (ja suomalaisenkin, Canth) 1800-luvun realismin julistus oli yhteiskunnal­lisempi, mutta palaan ehkä näihin, kun olen hieman taas sivistänyt itseäni.

Vääryyden hävittäminen vaatii kummankin näkökohdan (yksilön ja rakenteiden) huomioon ottamista. Robert Putnam osoittaa kirjassaan ’Bowling alone’ tilastoilla, että niissä USA:n osavaltioissa, joissa on vahvempi sosiaalinen pääoma (yhteisöllisyys), rikollisuutta on vähemmän. Syy-seuraus -suhde on molem­minpuolinen, siis systeeminen. Poliittisella tasolla pitää toimia niin, että poistetaan eriarvoisuutta yllä­pitäviä rakenteita ja luodaan edellytyksiä sille, itse kukin todella voi antaa panoksensa yhteiseksi hyväksi. Yhteisöjen jäseninä meidän tulisi toimia niin, että kunnioitamme kanssaihmisiä, emmekä käytä heitä hyväksi enemmän kuin mitä voimme omalla tavallamme antaa oman panoksemme yhteisöjen hyväksi. Rakenteellisia vääryyksiä ei kannata maksaa kohtalotovereille.