Demokratian loppu
Parin viime vuoden aikana on julkaistu kolme kiinnostavaa
kirjaa, jotka käsittelevät taloutta ja erästä talousideologiaa,
uusliberalismia: Thomas Pikettyn teos ’Pääoma 2000-luvulla, Paavo Löppösen
’Vapauden markkinat’ ja Nancy MacLeanin ’Democracy in chains’. Pikettyn varallisuuden
jakautumisen historiaa ja nykytilannetta käsittelevä kirja ilmestyi Ranskassa
2013 ja suomeksi 2016, Löppösen kirja tuli markkinoille vuoden 2017 alussa ja
MacLeanin kirja kesällä 2017 (suomennosta saanee odottaa). Kaksi viimeksi
mainittua kirjaa käsittelevät uusliberalismia. Löppösen kirja on hyvä, kattava
esitys ideologian synnystä ja kehityksestä. MacLeanin kirja toki luotaa
ideologian taustoja, mutta se keskittyy kuitenkin yhden amerikkalaisen
taloustieteilijän, James Buchananin ajatuksiin. Listaan voisi lisätä Juha
Siltalan kirjan ’Keskiluokan nousu, lasku ja pelot’ (2017), joka keskittyy
keskiluokan kokemukseen globalisaation seurauksista. Tämä kirjoitus ei ole
kirja-arvostelu, vaan kirjojen tukema ja virittämä oma uhka-analyysini
kapitalismin kehityksestä ja demokratian tulevaisuutta varjostavista näkymistä.
Pikettyn kuvaaman eriarvoisuuden historian voi hyvin
karkeasti tiivistää näin: Euroopassa 1800-luvulla varakkain kymmenesosa
väestöstä omisti kaikesta varallisuudesta 80-90%, ja ylin prosentti n. 60%;
vähävaraisin puolet kansasta ei omistanut juuri mitään ja 40 prosentin
keskiluokka omisti 5-10%. Ylin luokka eli pääomiensa koroilla, varakkaan
henkilön vuositulot olivat vähintään 30-kertaiset keskituloon verrattuna. Amerikassa
jakauma oli tasaisempi, koska pääosa väestöstä oli maahanmuuttajia, joilla ei
tullessaan ollut omaisuuksia mukanaan. Euroopassa yläluokan osuus putosi
jyrkästi välillä 1910 – 1950 maailmansotien ja suuren laman vuoksi. Eihän
tällöinkään köyhimmän väestönosan asema varsinaisesti parantunut, mutta yläluokalla
oli ollut enemmän menetettävää. Yhdysvalloissa muutos oli loivempi, koska maa
ei jäänyt sodan jalkoihin. Sotien jälkeisellä kasvukaudella keskiluokan asema
koheni aina 1970-luvun loppuun asti. Tällöin luotiin eurooppalainen
hyvinvointivaltio. Eriarvoisuus alkoi taas kasvaa 1980-luvulle tultaessa, kun
talouskasvu hidastui alle 2 prosentin, mutta pääoman tuotto pysyi 4-5 %
tasolla. Eriarvoisuutta synnyttävä keskeinen talouden ”laki” on juuri epäyhtälö
”r>g” (pääoman tuottoaste suurempi kuin talouskasvu).
Yläluokan varallisuusrakenne on muuttunut, kun perityn
omaisuuden merkitys on vähentynyt 1900-luvun kriisien seurauksena. Sen sijaan
tuloerot ovat revenneet, erityisesti Yhdysvalloissa, ja pääoma tuottaa vielä
entiseen tapaan. Puhtaita korolla eläjiä on lähinnä ylimmässä prosentissa,
mutta tietenkin perityn omaisuuden merkitys tulee palaamaan kohti 1800-luvun
tilannetta, kun keskiluokankin tulot polkevat paikallaan ja varallisuus keskittyy
ylimmälle kymmenykselle ja vielä nopeammin prosentille ja promillelle – sitä
nopeammin mitä rikkaampi on. Piketty kyseenalaistaa kehityksen oikeutuksen. Yritysjohtajien
jättipalkat eivät perustu heidän työnsä rajatuottavuuteen eikä myöskään
varallisuuden kasautumiselle yli tuottavuuden kasvun pääoman korkojen avulla
ole oikeutusta. Hän näkee kehityksen uhkaavan yhteiskuntajärjestystä.
Pikettyn ratkaisu on progressiivinen, maltillinen pääomavero (varallisuusvero),
joka leikkaa varallisuuden kasautumisen huiput. Näin vältymme päätymästä
tilanteeseen, jossa muutama rikkain yksilö omistaa lähes kaiken – mukaan lukien
meidän kaikkien polkupyörät. Tuo heitto on Pikettyn kevennys, kun hänkään ei
usko, että me voisimme alistua sellaiseen. Tätä pohdin tuonnempana.
Pikettyn kirja on hyvin maallikon ymmärrettävissä, se on
kirjoitettu meille kaikille, mutta luopumatta lainkaan tieteellisistä
kriteereistä. Toki sen lukeminen vaatii aherrusta, kun se on perusteellinen yli
500 sivun opus. Löppösen kirja ei pohjaudu taloushistoriaan muutoin kuin sikäli,
että uusliberalismi syntyi suurelta osin juuri Euroopan yläluokan varallisuuden
romahduksen seurauksena 1930-luvun laman ja toisen maailman sodan jälkeen. Ideologian
perustajia olivat itävaltalaiset aatelisvesat, taloustieteilijät von Mises ja
Hayek, jotka saivat tukijakseen filosofi Popperin. Amerikan puolelta joukkoon
liittyivät Chicagon taloustieteellisen koulukunnan puuhamiehet Knight,
Friedman ja Buchanan tunnetuimpina (yhdistelen tässä Löppösen ja MacLeanin
kirjojen tietoja), joiden pontimena oli Rooseveltin keynesiläisen valtion
talouteen puuttumisen vastustaminen ja 1800-luvun alun täysin vapaan
markkinatalouden ihailu. Tuottihan silloin orjuus Yhdysvalloissa
maanomistajille valtavat voitot. Uusliberalismin perusajatus on, että vapaa
markkinatalous toimii parhaiten, kun valtio puuttuu sen toimintaan
mahdollisimman vähän. Rikastumiselle ei saa asettaa mitään rajoja. Ajatuksen
puolustajat esiintyvät Adam Smithin opin (näkymättömän käden) opin jatkajina,
mutta kriitikot ovat huomauttaneet, että Smith käytti termiä ’näkymätön käsi’
tasan kolmessa yhteydessä eikä hän käyttänyt sitä yhteiskunnan moraalin
korvaamisen ajatuksena.
Vapaan markkinatalouden puolustajat usein samastavat sen
demokratiaan, mutta monet uusliberalistit näkevät demokratiassa myös uhan
taloudelliselle toimintavapaudelle: markkinoita ei pidä alistaa
demokraattiselle valvonnalle. Björn Wahlroos tiivisti ajatuksen yhden kirjansa
otsikkoon, kun hän käytti ilmaisua ’enemmistön tyrannia’. James Buchanan toimi
1970-luvulla Chilen sotilasjuntan talouspoliittisena neuvontajana (matalalla
profiililla) ja sai sitten 1986 taloustieteen Nobel-palkinnon (jollaista ei
sanan alkuperäisessä merkityksessä ole olemassakaan).
Nancy MacLeanin kirja on eräänlainen salapoliisityö, jossa
hän paljastaa Buchananin ja kumppanien juonen, miten demokratia kahlitaan
(’democracy in chains’) niin, että kansanvalta ei pääse sotkemaan vapaata
yritystoimintaa. Sitä häiritsevät myös mm. verotus ja ammattiyhdistysliike.
MacLean on historian tutkija, joka löysi Buchananin muistiinpanot eräästä
yliopiston käytöstä jääneestä rakennuksesta. Kirjan tarina alkaa 1950-luvun
alusta, kun Virginian osavaltion mustat koululaiset järjestävät koululakon
saadakseen samanlaiset koulunkäyntiolosuhteet kuin varakkaat valkoiset.
Lakkolaisille ei käy hyvin, mutta lakko on yksi lähtökohta Buchananille alkaa
kehitellä ajatusta, jossa demokratia ja tasavertaiset oikeudet syrjäytetään
sellaisella demagogialla, joka kätkee todellisen tarkoitusperän eriarvoisuuden
pystyttämisestä taas uudeksi normaaliksi (niin kuin se oli 1800-luvulla). Buchanan sai Nobel-palkintonsa tutkimuksista, joiden mukaan poliittiset päättäjät eivät kykene tekemään taloudellisesti järkeviä päätöksiä, koska he yrittävät turvata oman asemansa, suomeksi sanottuna ns. siltarumpupolitiikalla. Tuohan pitää joskus paikkansa.
Tämä ajattelu onkin sitten vaivihkaa suodattunut
suomalaiseenkin puheenparteen. Eriarvoisuuden kasvattamista perustellaan
sillä, että se lopulta hyödyttää kaikkia. Yliopistoihin pitäisi saada lukukausimaksut,
koska ilmainen koulutushan on tulonsiirtoa ’tulevalle hyvin ansaitsevalle
eliitille’, eli siis katkaistaan varattomalta kansanosalta mahdollisuus nostaa
lapsensa korkean koulutuksen vaatimiin ammatteihin ja vakiinnutetaan
luokkarakenne. Julkishallinnon ylläpitämät palvelut tuomitaan lähtökohtaisesti
tehottomiksi, jotta nekin saataisiin yksityisen voiton haalimisen piiriin
(siis ”tehokkaan kilpailun kautta”). Ja niin edelleen.
Voi tietenkin toivoa, että Pikettyn tutkimukset ja muut
samanhenkiset ponnistelut onnistuvat kääntämään kehityksen suunnan kohti
tasa-arvoisempaa talouskehitystä, mutta nykyinen poliittinen ilmapiiri ei juuri
anna pohjaa tuolle toivolle. Kapitalistinen eliitti kyllä puheissa tunnustaa
epätasa-arvon vaarat, mutta pelkäänpä, että tuo puhe on tarkoitettu vain
torjumaan epämukavat muutokset rikkaimman promillen asemaan. Velkaiset valtiot
ovat finanssipääoman taskussa ja ”pakotettuja” kuristamaan talouttaan sen
ohjeiden mukaisesti. Pikettyn mukaan velat olisivat helposti hoidettavissa
pääomatulojen kiristyksellä, mutta nythän valtiot vain ajautuvat kilpailemaan
verojen alentamisella pitääkseen kiinni pääomista. Tarvittaisiin kansainvälisiä
sopimuksia, mutta trendi tuntuu olevan kohti nationalismia ja eristäytymistä.
Ns. demokraattiset vasemmistovoimat ovat aivan kädettömiä kansainvälisen
kapitalismin edessä ja tuskin anarkistien katumellakat tätä suuntaa saavat
kääntymään, varsinkin kun ei ole tietoa mikä heidän suuntansa olisi. Vasemmiston unelma on jossain sateenkaaren tuolla puolen, konkreettinen poliittinen tähtäin on aina seuraavissa vaaleissa ja hallituspaikassa.
Jotkut valavat uskoa muutamaan edistykselliseen
miljardööriin, joiden hyväntekeväisyyteen kohdistamat lahjoitukset pelastavat
maailman. Mutta tällaiset ilmiöt ovat demokratian kannalta myös hyvin kyseenalaisia.
Voimmeko tosiaan luottaa siihen, että yksitttäisten miljardöörien viisaus
kohdistaa varat oikeisiin asioihin eikä meidän muiden tarvitse vaivata niillä
päätämme. Rohkenen epäillä ja
millainen se yhteiskunta sitten olisi perusteiltaan? Tuossa joukossa on kuitenkin myös niitä, jotka olisivat valmiit maksamaan enemmän veroja kuin mitä he nyt maksavat. Bill Gates mm. on ilmaissut tällaisen näkemyksen, pisteet siitä. Mutta Pikettylle voi huomauttaa, että Gates ei keksinyt hiirtä.
Olen alkanut pelätä pahinta, sitä että ihmiset turtuvat
pikku hiljaa etenevään eriarvoistavaan kehitykseen ja yhtenä kauniina päivänä
havahtuvat siihen, että eivät omista enää yhtään mitään. En pidä omistamista
sinänsä autuaaksi tekevänä asiana, mutta jos olemme joka asiassa jonkun
arabiemiraatin tai muun oligarkin armoilla, elämä voi käydä tylsäksi. Miten
näin voisi päästä käymään? Aika pienellä mielikuvitusharjoituksella saamme
käsityksen pelottavasta tulevaisuudesta, joka voi olla vielä aika kaukana mutta
kuitenkin niin lähellä. Merkit ovat jo ilmassa.
Esimerkiksi näemme Suomessa joka päivä, että valtion varat
eivät riitä maantieverkoston pitämiseksi kohtuullisessa kunnossa. Suomi on
liian harvaan asuttu. Järkevintä olisi siis yksityistää maantiet ja periä
ylläpidon kustannukset käyttäjiltä vaikkapa GPS-seurannan avulla. Teiden
omistaja olisi todennäköisesti jokin suuri kansainvälinen sijoitusyhtiö, jossa
määräysvalta ehkä on Qatarin emiirillä. Liikennemäärät ratkaisevat sitten,
miten laajalle tieverkon asiallinen ylläpito on kannattavaa ulottaa. Alueen
ulkopuolelle ei kannata perustaa yrityksiä ja siellä olevien kiinteistöjen arvo
romahtaa. Omistajat joutuvat luopumaan niistä nimellisillä purkukorvauksilla ja
muuttamaan Uudenmaan pelloille pystytettyihin vuokrakyliin, ja polkupyörät
kuuluvat vuokraan. (Buchanan oli sitä mieltä, että suuri osa ihmisistä voisi
asua samanlaisissa slummeissa kuin latinalaisessa Amerikassa.) Eli tuota
rataa, eikä siinä kaikki. Myös Kuhmon kamarimusiikkitapahtuma pitää siirtää
Tikkurilaan, koska konserttiväen tuoma liikennevirta ei auta pelastamaan
Kuhmoon vieviä teitä. Mitään vallankumousta ei tule, niin ei ole käynyt missään
niissä maissa, missä ihmisiltä on riistetty ihmisarvoinen elämä.
Eriarvoistumisen ongelma ei siis ole se, että muutamat
rikastuvat, vaan se, että kun sillä rikastumisella ei ole mitään rajaa, he
tulevat omistamaan kaiken ja päättämään kaikesta. Se on demokratian loppu ja
matemaattinen välttämättömyys, ellei kehitykseen puututa. Ja siihen pitää
puuttua ajoissa, sillä se voi olla myöhäistä silloin, kun miljardöörit
määräävät ajattelumme omistamiensa tai kontrollissaan olevien
tiedotusvälineiden avulla. Mutta tuohan on vielä niin kaukana…, eikä onneksi
toteudu ihan minun elinaikani.
Mutta lukekaa Pikettyn kirja, jos teille vaikka syntyisi jokin
positiivinen ajatus, miten kehitykseen voisi vaikuttaa. Minä raportoin heti,
kun keksin oman ratkaisuni.