Talousjärjestelmä ja ekosysteemi
”Voimme kuvitella skenaarion, jossa nostamme ja poltamme fossiilisia polttoaineita. Tämä kasvattaa bruttokansantuloa. Sitten kulutamme tukun rahaa poistaaksemme hiilidioksidin ilmakehästä. Se kasvattaa myös bruttokansantuloa. Haluammeko olla riippuvaisia indikaattoreista, jotka kannustavat tekemään sotkua ja siivoamaan sen?”– Ympäristötalouden professori Eli Fenichel, Yale School of the Environment. (1)
Tarkastelen tässä pelkistetysti kahta perinteisen taloustieteellisen ajatusmallin kritiikkiä. Kriitikot ovat Michael Hudson ja Steve Keen. Hudsonilta olen lukenut kolme kirjaa (Super Imperialism, The Destiny of Civilization ja Killing the Host), Keeniltä toistaiseksi vain yhden (The New Economics). Kritiikin kohde on ’uusliberalistinen (tai uusklassinen) taloustiede’, jonka oppia lähes kaikki yliopistot jakavat taloustieteen opiskelijoille. Opin perusajatus on, että markkinoiden kysyntä ja tarjonta määräävät tuotteiden hinnat ja luovat järjestelmän, joka palautuu automaattisesti tasapainoon.
Uusliberaali talous on kuin monopolipeli, jota pelataan oikealla rahalla. Siinä taloudellista lahjakkuutta osoittaa esimerkiksi se, että haistaa (tai saa vihjeen) mihin kaupungit suunnittelevat kaavoittaa uusia asuinalueita. Ovela sijiottaja ostaa maata sieltä ja kerää hyvät voitot tekemättä mitään - se on palkkio kyvykkäästä sijoittamisesta. Talousnero osaa ostaa tiettyjä osakkeita oikeaan aikaan ja myydä ne juuri ennen kuin kurssi romahtaa. Kaikki nämä pelin tuotot kasvattavat bruttokansantuotetta. Talous on sosiaalinen konstruktio, jonka fiksut ja rahakkaat pelaajat ovat ymmärtäneet. Näin se toimii niin kauan kuin törmätään systeemisiin lainalaisuuksiin, joita sosiaalinen konstruoinit ei voi hävittää.
Hudsonin ajatuksia on esitelty aiemmassa blogissa, joten tässä keskityn hänen ja Keenin ajattelun (ehkä näennäisiin) eroihin. Kiinnostavaa olisi saada heidät keskustelemaan keskenään ajatusmaliensa eroista jollain verkkokanavalla. Ehkä keskustelu on jo toteutettu, mutta en ole vain törmännyt sellaiseen.
Hudsonin kirjoitusten kriittinen ydin kohdistuu uusliberalismin
oletukseen, että kaikki sijoitus- ja yritystoiminnan tulot ovat ansaittua tuloa
– ei ole olemassa ”ilmaisia lounaita”. Hudsonin kritiikin juuret ovat 1700 ja
1800-lukujen taloustieteen klassikoissa, joiden mukaan tuotteiden arvo perustuu
niiden valmistukseen uhrattuun työhön. Ajatuksen on kylläkin esittänyt jo ainakin
Aristoteles. Vaihdantaan pohjautuva kaupankäynti on aina käytännössä
tarkoittanut sitä, että ostaja arvioi hinnan vertaamalla valmistukseen uhrattua
aikaa itse tekemiin tuotteisiin käyttämäänsä aikaan. Maatalousyhteiskunnassa
kuitenkin maanomistaja lisäsi hintaan maanvuokran ja siis otti itselleen
auringon tuottaman kasvun antaman arvon lisäyksen. Smith, Ricardo, Mill sekä
Marx pitivät tätä ansaitsemattoman tulona. Teollistuneessa yhteiskunnassa maanvuokra
muuttui pankkien perimäksi lainan koroksi. Syntyi uusi vuokrankantaja -luokka
(rentier), joka pelaa finanssipääomalla, vakuutuksilla ja kiinteistöillä (FIRE:
finance, insurance, real estate). Tähän kuuluvat myös ne, jotka rahastavat
monopolioikeuksilla, esimerkiksi patenttien suojalla. Talouselämä on epäterveellä
tavalla vinoutunut. Bruttokansantuloon lasketaan kaikki tulot, jotka saadaan
tuotteiden tai palvelujen myynnistä. Palveluihin lasketaan myös rahoituspalvelut,
joista maksetaan korkoa. Osakekeinottelun tuotot ovat tuloa jollekin ja samalla
menoa jollekin toiselle. Mitään uutta todellista vaurautta ei niissä synny. Kun
tätä kauppaa käydään lainarahalla, lopulta ajaudutaan kriisiin,
velkadevalvaatioon. Tämä luokkamalli on sosiaalinen systeemi, jonka perusristiriita on reaalitalouden ja sijoitustalouden epätahtinen toiminta.
Keen kritisoi vallitsevan taloustieteen peruslähtökohtaa talouden mallittamista lineaarisilla riippuvuussuhteilla, jotka johdetaan yksilöiden oletetuista rationaalista valinnoista. Talous on todellisuudessa dynaaminen systeemi, johon kuuluu myös vuorovaikutus luonnonolosuhteiden kanssa. Uusklassinen taloustiede ei sisällytä malleihinsa rahaa, joka nähdään vain vaihdon välineenä. Keenin manifestoimassa ajatusmallissa tärkeässä osassa on moderni rahateoria (MMT, modern monetary theory), jonka mukaan pankit luovat uutta rahaa lainan annolla ja rahavarantojen liikettä kuvataan eri osapuolien kaksinkertaisessa kirjanpidossa (täydennän tätä ja arvoteoriaa myöhemmin). Tärkeä pointti suhteessa työnarvoteoriaan on, että myös luonnonvarojen arvo tunnustetaan. Talous on myös termodynamiikan lakien alainen. Tuotanto kuluttaa energiaa, joka käytetään materian jalostamiseen, siis paikalliseen epäjärjestyksen vähentämiseen. Systeemin entropia kuitenkin kasvaa. Hudsonin tavoin Keen kritisoi arvoa tuottamatonta sijoituspeliä eli pörssikeinottelua osakkeilla ja ehdottaa pohdittavaksi keinoja, joilla sijoitukset ensi sijassa kohdistuvat uusiin investointeihin.
Hudson hyväksyy modernin rahateorian, joka selittää kriisien synnyn luotonannon kasvattamalla ostovoimalla, joka sitten romahtaa velkadevalvaatiossa, kun luotolla ostetun omaisuuden arvokupla puhkeaa. En kuitenkaan ole nähnyt tai kuullut Hudsonin kommenttia Keenin esittämään työnarvoteorian kritiikkiin. Hudson kuvaa talouden ihmisten välisenä toimintana, jossa suuri enemmistö on riippuvainen pienen eliitin omistusoikeuteen pohjautuvasta vallasta. Tämä omistusoikeus on eräs sosiaalinen konstruktio. Esimerkiksi patenttisuoja (yksi immateriaalinen omistuksen muoto) antaa monipolin vaikkapa lääkkeiden myyntiin.
Keen ei omassa kirjassaan nosta esille näitä sosiaalisen tason ongelmia, koska hän katsoo suurempaa kokonaisuutta, ekosysteemiä, jonka yksi osa sosiaalinen toiminta on. Keenin kirjasta en kuitenkaan löydä konstruktiivista mallia sille, miten luonnon arvot pitäisi ottaa huomioon tuotteiden hinnoittelussa. Hän kyllä osoittaa selvästi, miten globaali bruttokansantuote seuraa tiiviisti energian kulutusta. Uusklassinen taloustiede ottaa huomioon energian käytön kustannukset vain samanlaisena kulueränä tuotannossa käytettävien materiaalien tavoin, vaikka ilman energiaa mitään tuotantoa ei ole. Tuotettua hukkaenergiaa ei oteta lainkaan huomioon, vaikka on ennusteita, että nykyisellä tuotannon kasvuvauhdilla 400 vuoden päästä maapallon pintalämpötila tekee planeetasta asuinkelvottoman. Keen nostaa esille joitain aivan naurettavia arvioita, joita on julkaistu arvostetuissa taloustieteellisisiä lehdissä. Eräskin tutkija toteaa, että tuotannon kannalta ilmaston muutoksesta ei tarvitse olla hirveän huolissaan, kun moni tuotantoprosessi tapahtuu sisätiloissa! Ekosysteeminen tarkastelutaso on perusteltu ja alkaa olla jo kiire ottaa se taloudellisen päätöksenteon pohjaksi.
Mutta miten pitäisi hinnoitella uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö? Ja miten otetaan huomioon tuotannon ja kulutuksen ympäristövaikutukset? Kysymykset on tunnistettu myös joissakin vallankäytön ja tutkimuksen päämajoissa, kuten yllä oleva sitaatti osoittaa. Professori Fenichel johti Valkoisen Talon käynnistämää projektia, jonka tehtävä oli selvittää, miten luonnonvarojen arvo voidaan määrittää. Edessä on 15 vuoden jakso, jonka aikana tieto luonnonvaroista ja niiden käytöstä kootaan. Poliitikkojen päätettäväksi jää, miten tietoa käytetään ohjaamaan taloudellista päätöksentekoa. Yllättävää oli, että Yhdysvalloissa asiaan on suhtauduttu näin vakavasti. Poliittiset ratkaisut eivät varmaan tule olemaan helppoja, kun luonnonvarat ovat pääosin yksityisomistuksessa. En tosin tiedä, miten esimerkiksi öljyvarojen omistus siellä tai muuallakaan käsitellään. Ovatko vapaasti käytettäviä luonnon antimia? Eräässä netistä löytyvässä artikkelissa ehdotetaan uusiutumattomien luonnonvarojen säätiöintiä, jolloin otettaisiin huomioon myös tulevien sukupolvien oikeus niiden käyttöön (2). Joka tapauksessa on selvää, että sääntelemätön markkinatalous ei voi tuottaa kestäviä ratkaisuja.
Sosiaalisen talousjärjestelmän kriisit seuraavat toisiaan velkataakan kasvaessa reaalitaloutta nopeammin ja luoton mennessä miinukselle. Todella suuri kriisi voi olla edessä sitten, kun havahdutaan, että reaalitalous ei voikaan enää kasvaa nykyisellä energian kulutuksen tasolla, koska se johtaisi ekokatastrofiin. Aikaperspektiivi pitää nostaa nykyisestä finanssitalouden kvartaaleista kymmenien ja jopa satojen vuosien mittaiseksi, jos haluamme älyllisen tai vähemmän älyllisen elämän säilyvän maapallolla.
Viitteet:
