Taiteen määrittely sosiaalisena aktina
Viime vuosisadan kuvataiteen kohahduttavimpia töitä olivat
Marcel Duchampin ’ready-made’ työt, joista kuuluisin lienee New Yorkin Museum
of Modern Art -näyttelyssä oleva ’Fountain’ (1917, Suihkulähde). Tuo työ on
rautakaupan hyllyltä haettu pisuaari. Työn tekijäksi Duchamp laittoi R. Mutt,
joka itse asiassa oli se valimo, missä pisuaari oli tehty. Ensimmäinen
tällainen ready-made työ taisi olla pullonkuivausteline vuodelta 1914, jonka kopio
(Duchampin signeeraamana) on Tukholman Modernin Taiteen museossa. Sarjaan kuuluivat
mm. polkupyörän vanne, lapio ja mitä kaikkea.
Ymmärrettävistä työt herättivät hämmennystä, huvittuneisuutta
ja ehkä suuttumustakin aikalaiskatsojissa ja tekevät näin yhä taidehistorioissa
– no ei ehkä enää suuttumusta. Nykyään työt saavat ymmärrystäkin ja yleinen
myönteinen tulkinta on se, että Duchamp halusi töillään sanoa sen, että
taiteilija itse määrittelee, mikä on taidetta, ja se voi olla sitten vaikka
valmis tehdasvalmiste. Ensimmäisen maailmansodan aikoihin syntyi Dadaismi, joka
pilkkasi porvarillista kaunosieluisuutta keskellä sodan kauheuksia. Duchamp pyöri
noissa porukoissa, mutta piti itse asian julistukseen etäisyyttä. Hänen
sanomansa oli ajattomampi.
Kriittisten näkemysten mukaan työt ovat lähinnä
taiteilijaveijarin, irvileuan kujeita. Tällä tavalla töitä kommentoi mm. Danto,
joka puolestaan hullaantui Andy Warholin työstä, kasasta säilyke-elintarvikerasioiden
jäljitelmiä (1964 ?). Erona Duchampin ready-made töihin Warholin työt eivät ole
kaupan hyllyltä haettuja tuotteita vaan ne esittävät sellaisia. Niiden sanoma
liittyy siis viittaukseen moderniin elämänmuotoon.
Huolimatta Duchampin ja Warholin töiden ilmeisestä erosta,
ne kumpikin korostuneesti määrittelevät myös uudelleen taiteen käsitteen.
Tavallaan jokainen uusi tyylisuunta tekee niin, esimerkiksi abstrakti taide määrittelee
uudelleen myös perinteisen esittävän taiteen, kuten Danto itse kirjoitti
mielenkiintoisessa artikkelissaan ’60-luvulla. Niinpä ihmettelenkin Danton tuomiota
Duchampin töistä. Duchampin töillä – tai paremminkin niihin liittyneellä
tarkoituksellisella taide-elämän hämmentämisellä – on kauaskantoisempi merkitys
taiteen määrittelyn kannalta kuin vain se, että teollinenkin tuote voi olla
taidetta. Emmehän noiden Duchampin tempausten jälkeenkään katsele rautakaupan
hyllyjä ikään kuin hyllyillä olisi taide-esineitä. Duchampin viesti saattoi
vesittyä osin siksi, että hän toisti samaa juttua, jolloin katsojien huomio
kiinnittyikin noihin esineisiin, että mitähän hän taas on laittanut esille.
Duchampilla ei ehkä ollut mielessään selvästi ilmaistua ajatusta siitä,
miten taideteokset kautta aikain ovat saaneet sen statuksen, siis olla taideteoksia,
vaikka hän juuri noilla tempauksillaan sen osoitti. Ärsykkeen näiden esineiden esille laittoon Duchamp sai kuitenkin siitä, että hänen maalaustaan "Portaita laskeutuva alaston" ei hyväksytty riippumattomien taiteilijoiden näyttelyyn. Teos on eräänlainen kubismin laajennus, jossa mukana on aikaulottuvuus.
Duchampin tempaukset voi – ja niin uskon, tulee – tulkita niin,
että esimerkiksi Keskiajan tuhannet madonna ja lapsi -maalaukset eivät olleet
taidetta niin kauan kuin riippuivat kirkkojen seinillä tehtävänään kuvittaa Raamatun
kertomusta ja herättää katsojassa uskonnollisen tunteen. Niistä tuli taidetta
sen jälkeen, kun ne irrotettiin tuosta alkuperäisestä funktiostaan ja tuotiin
taidenäyttelyyn, tai ihmisten olohuoneisiin, asetettuina altiiksi arvioitaviksi
kuvina. Siis noilla performansseillaan Duchamp osoitti sen, että länsimainen taide
määritellään siinä sosiaalisessa toiminnassa, jossa katsoja asettuu katsomaan
jotain taiteena. Ja tämä koskee siis kaikkea taidetta, niin muotokuvia ja maisemia
kuin abstrakteja sommitelmiakin.
Töiden saamisella taidenäyttelyihin on ollut lähes
ratkaiseva merkitys siinä, miten taiteilijat itse ovat uskoneet siihen, että he tekevät taidetta.
Impressionismi ja sen kanssa liittounut varhainen modernismi (termi tuli
käyttöön vasta paljon myöhemmin) syntyivät taidesuuntauksina, koska taiteilijat
eivät saaneet töitään Ranskan taideakatemian salongin vuosinäyttelyihin.
Taiteilijat laittoivat pystyyn omia näyttelyitään, jotka kriitikot ensin
haukkuivat pystyyn, koska työt eivät olleet sen ajan akateemisen perinteen
mukaisesti näköiskuvia antiikin mytologisista hahmoista, mikä sinänsä on jo
ajatuksellinen mahdottomuus. Näin ollen taiteilija kyllä luo taideteoksen
vaikka lapiosta, mutta vasta näytteille panon sosiaalinen akti (ja siis jonkin
sosiaalisen instituution, vaikka vain taiteilijaryhmän toimi) määrittelee
teoksen kuuluvan kategoriaan taide, sen mikä on taidetta. Olennaista tässä on
se, että katsoja asetetaan katsomaan työtä taideteoksena. Viime kesänä kävimme
eräässä Berliinin taidemuseossa, jossa taiteilijapariskunnan (valitettavasti
en muista tekijöitä) näyttely oli huone, jossa oli luonnollisen kokoisia katselijahahmoja,
jotka katselivat edessään olevia teoksia. Katselijat sai puhumaan epäselvää
mokellusta, kun painoi niiden rintamukseen laitetun laitteen nappia. Näyttely
havainnollisti metatasolla taidenäyttelykokemuksen merkitystä taiteelle.
Taiteen rajaa piirtävät toiselta suunnalta instituutioiden ulkopuoliset ns. ite-taiteilijoiden työt, joita on esillä pihoilla ja porttien pielissä. Näitä ei ainakaan virallisesti pidetä taideteoksina - ennen kuin joku intendentti kiikuttaa sellaisen museoonsa.
Tämä tulkinta ei selitä sitä, mikä niissä töissä on
taiteellista. Tuo näkemys syntyy taiteilijan työnsä esillepanon aloittamasta
vuoropuhelusta, johon osallistuvat taiteilija, kriitikot ja muut katsojat. Se
vuoropuhelu ei lopu koskaan eikä välttämättä tule valmiiksi edes jo ikonisen
aseman saaneiden töiden osalta. Aina voi etsiä uusia tulkintoja.
Kirjallisuutta
Dawtrey et al., Investigating modern art
Danto, Taiteen nykyhetki
Kirjallisuutta
Dawtrey et al., Investigating modern art
Danto, Taiteen nykyhetki
Dokumenttifilmi: https://youtu.be/Xvtiz_9Ihho
Viitattu Danton artikkeli: The Artworld, The Journal of Philosophy, Vol 61, #19, 1964
VastaaPoista