tiistai 10. tammikuuta 2017

Elämismaailma tulkinnan lähtökohtana



Esimerkkinä kaksi elokuvaa


Elokuva ja teatteri ovat taidemuotoja, jotka kokonaisvaltaisimmin kykenevät esittämään elämismaailmaa. Elokuvan keinoin illuusio voi lähestyä täydellisyyttä niin, että katsoja voi unohtaa katsovansa esitystä. Elokuvalla on keinonsa myös asettaa katsoja omaan rooliinsa: kuvakulmat, leikkaus, montaasi jne. Useimmiten elokuvat kuitenkin tavoittelevat keinojensa avulla uskottavuutta mutta myös yllätyksellisyyttä. Katsojan pohdittavaksi jää toimijoiden moraaliset valinnat, jollaisia voi kuvitella tulevan vastaan tosi elämässä. Elokuva voi myös hämmentää katsojan niin, että kosketuspinta omaan elämismaailmaan on jotenkin vinksahtanut. Sellainen elokuva saattaakin asettaa kysymyksiä elämismaailman olemuksesta. Tällaisia kysymyksiä nousee mieleen muiden muissa kahdesta elokuvasta, jotka osin sattumalta olen katsonut tämän talven aikana: Michelangelo Antonionin Ammatti: reportteri, ja Jean Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon (A Bout de Souffle). Antonionin elokuva tuli syksyllä televisiosta ja eilen (22.4.) katsoin sen uudelleen, nyt alusta asti. Godardin filmi löytyy omasta hyllystä, ja sen katsoin myös syksyllä.

Näiden olokuvien tarinoissa on juonen yhteisenä piirteenä pako. Reportteri on ottanut syndänkohtaukseen kuolleen miehen henkilöllisyyden ja pakenee entistä elämäänsä, lähinnä vaimoaan joka kuvittelee etsivänsä tuota toista miestä. Hän kun on viimeinen ihminen, joka on nähnyt hänen miehensä elossa. Reportteria esittää Jack Nicholson. Godardin elokuvan päähenkilö on pikku rikollinen Poiccard, joka ratkoo elämän­tilanteidensa käänteitä impulsiivisesti ja surmaa kuin ohi mennen yhden poliisin. Joten pakenemiseen on hyvä syy. Pääosassa on Jean Paul Belmondo. Kummallakaan ei ole oikeastaan mitään muuta elämänsuunni­telmaa eikä todellisia sidoksia mihinkään elämismaailmaan. Kummallakin on naisseuralainen, jonka kanssa voi käydä keskusteluja, jotka vain korostavat elämän irrallisuutta. Kumpikin päähenkilö suhtautuu elämään ja kuolemaan jotensakin intohimottomasti. Godardin elokuva on Ranskan uuden aallon avausteoksia ja sikäli elokuvataiteessa merkittävämpi käänne kuin Antonionin filmi. 

Viimeiseen hengenvetoon elokuvan yksi ilmeinen kannanotto elämismaailmaan on se, että elämä on esittämistä, tai ainakin elämismaailmasta irtautuneen kuljeskelijan mielestä se on sitä. Godard antaa muutamia selviä vihjeitä tästä. Eräässä kohtauksessa Poiccard katselee jonkin aikaa Humphrey Bogartin valokuvaa elokuvateatterin seinällä. Pariskunta viettää aikaa naisen hotellihuoneessa (jonne Poiccard on tullut omin lupinensa). Huoneen seinällä on Picasson piirros, jossa muutamin kasvonpiirteiden viivoin kuvattu hahmo pitää kasvot osittain peittävää naamiota. Kamera poikkeaa tarkoituksellisesti tässä teoksen jäljennöksessä. Poiccard tekee peilin edessä teennäisiä ilmeitä ja pyytää naista tekemään samoin. Hän tekee samat ilmeet elokuvan lopussa tultuaan ammutuksi kadulla. Godard ei ilmeisesti ole kuvannut kohtauksia studiossa vaan kadulla ja muissa oikeissa ympäristöissä. Näin julkisesta tilasta tulee näyttämö. Erityisesti se korostuu loppukohtauksessa, jossa Poiccard pakenee juosten kohti loppuaan. Hän tavallaan valitsee kohtalonsa, kun nostaa lopulta mukaansa pistoolin ja antaa poliisille syyn ampua hänet. Sen pituinen se, viimeiseen hengenvetoon – osuva suomennos. 

Antonionin elokuvan asetelmaa, vaihdettu identiteetti, on käytetty monta kertaa. Yksi variaatio ovat muistinsa menettäneiden tarinat. Identiteetin vaihtaminen merkitsee tavalla tai toisella elämismaailman jonkin asteista muutosta. Reportteri, David Locke, on jossain Länsi Saharassa kokoamassa aineistoa siellä käytävään sisällissotaan ja yrittää päästä sissien puheille. Hän ei selvästikään ole kotonaan tilanteessa eikä osaa lukea paikallisten ihmisten toimintaan. He ajeluttavat häntä ympäri aavikkoa ja jättävät sitten sinne oman onnensa varaan. Locke löytää takaisin pieneen hotelliinsa ja huomaa siellä majailleen toisen britin kuolleen. Ilmeisesti tympääntyneenä omaan tilanteeseensa hän vaihtaa henkilöyttä tämän Robinsonin kanssa. Muutama sananvaihto elokuvan alkupuolella avaa sen sanomaa. Robinsonille Locke toteaa oppineensa, että ihminen aina joutuu tilanteisiin omien vanhojen tulkintamalliensa kanssa. Sama tulee esille, kun hänen tuottajansa katsoo vanhoja Locken kuvaamia haastatteluja. Eräässä sellaisessa hän kysyy noitatohtorilta, eikö hänen Euroopassa saamansa sivistys ole ristiriidassa tuon noituuden kanssa. Noitatohtori vastaa, että toimittajan kysymys paljastaa enemmän tämän omista käsityksistä (eli ennakkoluuloista) kuin hänen vastauksensa voisivat kertoa hänestä toimittajalle. Sitten kun Locke alias Robinson käy Robinsonin asunnossa Lontoossa, siellä on Moravian kirja "Mihin heimoon kuulumme". Näin Antonioni tekee selväksi, että aiheena on juuri mukanamme kulkeva elämäntilanteiden ennakkotulkinta, siis elämismaailma.

Reportterille tulee yllätyksenä, että hän onkin astunut asekauppiaan housuihin. Kun hän ei oikein muutakaan voi tehdä, hän sitten esittää asekauppiasta aikansa. Rooliin ei kuitenkaan ole helppo asettua, ja sitten pitää vielä mennä pakoon entistä elämää. Tämäkin elokuva on siis esittämisestä. Esittämisestä seuraa kuitenkin väistämättä, että sitoumuksilla ja tapahtumilla ei ole roolin haltijalle varsinaista merkitystä. Lopulta reportteri jää vain odottamaan loppuaan. Se tulee syrjäisessä espanja­lai­sessa naurettavan pienessä hotellissa kapinallisille aseita myyvää miestä jahtaavan hallituksen agentin käden kautta. Ennen sitä kuullaan pari elokuvan avainrepliiklkiä. Reportteri ja kysyy naiselta, mitä hän näkee. Nainen toimii tässä yhden elämismaailman tulkkina. Nainen sanoo: ”Mies raapii selkäänsä. Poika heittelee kiviä.” Näillä tapahtumilla ei ole Lockelle mitään merkitystä, vaikka ne eivät ole mitenkään poikkeuksellisia. Reportteri on luovuttanut.

Nämä huomiot parista elokuvasta havainnollistavat tavallaan elämismaailman käsitettä, vaikka hyvin voisi sanoa, että ne eivät ole esimerkkejä vaan paremminkin vastaesimerkkejä: Miten käy, kun ote elämismaailmaan on menetetty.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti