Arvot, rakenteet

Arvojen rakenne ja kritiikki

Arvot

Otsikko ’arvot’ saattaa johtaa ajatukset siihen aihepiiriin, josta Klaus Helkama on kirjoittanut ansiokkaasti teoksessaan Suomalaisten arvot, eli arvojen kirjosta joka tyypittelee ihmiset erilaisia arvostuksia ilmentäviin persoonallisuuksiin kuten itseohjautuvuus, virikkeisyys, mielihyvä, suoriutuminen (menestys), valta tai niiden vasta­kohtiin, turvallisuus, yhdenmukaisuus, perinteet, hyväntahtoisuus ja universalismi. Nämä ovat Shalom Schwartzin arvotyypit, jotka löytyvät lähes kaikista yhteiskunnista, siis joiden edustajia löytyy kaikista yhteis­kunnista. Ilmeisesti yhteiskuntien toimivuuden kannalta tällainen arvojen spektri on ollut eduksi eikä malli aseta näitä arvoja paremmuusjärjestykseen. Schwartzin malli on syntynyt kansainvälisen empiirisen kyselytutkimuksen kautta, johon Helkaman tutkimusryhmäkin on osallistunut. Eri yhteiskunnissa arvot ovat toki jakautuneet eri tavoin ja jakauma muuttuu ajan mukana. Tämä teksti sivuaa tuota yhteiskuntien empiiriseen vertailuun käytettyä mallia ja jopa hieman laajentaa sitä, mutta tavoitteeni on eri.

Tämä essee tarkastelee arvoja sellaisten kysymysten kautta, miten arvot ohjaavat yhteiskunnan toimintoja virittämällä normeja ja rakenteita sekä millaisia asioita ja millaisin perustein meidän tulisi asioita arvostaa. Näkökulma on siis yhteiskuntakriittinen, osin normatiivinen, ja erityisesti kohti arvojen vaikuttavuutta. Kuten huomaamme yllä olevassa mallissa ei ole mukana sellaisia asioita kuten terveys, raha ja omaisuus, kansallistunne tai muu identiteetti, tai muodikkuus. Luultavasti kaikkialla terveyttä pidetään itsestään selvänä arvostettavana asiana, mutta ihmiset kuitenkin voivat riskeerata terveytensä sitä vaarantavilla nautinnoilla tai hektisellä elämänrytmillä. Länsimaissa, ja nyt kai voi sanoa globaalisti, rahaa ja valtaa arvos­tetaan yleisesti menestyksen mittareina aina siinä määrin, että ne on upotettu yhteiskunnan dynamiikan peruskoneistoon. Nämä ovat kuitenkin asioita, joista keskustellaan. Kansallistunnetta puolustetaan yhä tulevaisuuden perusnäkemyk­senä, kun luultavasti yhä suurempi osa ihmisistä on vähemmän riippuvaisia sidoksistaan tiettyyn kansalli­suuteen. Näkemykset ovat tässä suhteessa polarisoituneet. Omaisuuden keräämisen kyseenalaista­mista voidaan pitää vielä marginaalisena, ja näkemyksen edustajia esitellään boheemeina erikoisuuksina. Muoti pyörittää vaatebisnestä, mutta kulutuskritiikki on saanut tuulta ilmastonmuutoksen uhkakuvista.

Arvot liittyvät kiinteästi yhteiskuntaan, arvot ovat yhteiskunnallisesti määräytyneitä ja arvot ohjaavat rakenteita ylläpitäviä toimintoja. Ja yhteiskunnalla tarkoitan nyt koko ihmiskuntaa. On kuitenkin selvää, että yhteiskunnan ottaminen pohdiskelun lähtökoh­daksi on myös hyvin ongelmallista. Kuten edellä kävi ilmi, yhteiskunnissa arvostetaan varsin erilaisia asioita ja olemassa olevista arvoista on vaikea nostaa esille se viimekätinen hyvä, jolla muut asiat voi perustella niin, että kaikki sen hyväksyvät. (Katso lopussa olevaa kysymyksenasettelua viimekätisestä arvosta.) Voin kuitenkin tavoitella sellaista argumentoinnin käytäntöä, että olisi irratio­naalista kiistää sellaisen arvon puolusta­minen, joka koituu kaikkien eduksi tai jonka hylkääminen johtaa lopulta kaikkien tuhoksi.

Arvokeskustelussa on kysymys siitä, että arvot perustellaan mahdol­lisimman yleisestä näkökulmasta. Jos perusteluksi esitetään vain omat mieltymykset, niin mitään keskus­telua ei tarvita. Emme ole samassa veneessä, sinulla on soutuvene ja minulla viidenkymmenen jalan jahti – se kelluu kauemmin. Venemetafora tarjoaakin sopivan alustan ehkä ainoalle mahdolliselle lähestymis­tavalle: kriittiselle arvokeskustelulle. Laivametaforaa onkin käytetty myös tieteefilosofian paradigmakiis­toissa ja teorioiden kehittymisen kuvaamisessa. Voin tietenkin tehdä omat arvovalintani tarvitsematta perustella niitä kenellekään sen kummemmin, ja niin olen tehnytkin, mutta jos haluaa osallistua arvo­keskusteluun, näkökannat tulee perustella. Tarkastelin aiemmassa blogissa asiaa oman elämän valintojen näkökulmasta (’Elämän tarkoitus’).

Arvokeskustelussa emme voi astua yhteiskunnan ulkopuolelle, emme voi kerralla hylätä koko ihmiskunnan arvoperustaa, mutta voimme kuitenkin arvioida sitä kriittisesti asia kerrallaan, samoin kuin voimme ajatella korjaavamme laivamme lauta kerrallaan. Mikään ei saa olla tabu ja kritiikin yläpuolella. Kritiikin tulee olla perusteltua ja perustelu voi olla vain yhteinen hyvä. Voimme esimerkiksi osoittaa, että jokin arvo on joskus ollut perusteltu mutta on nyt vain myytti. Esimerkkejä löytyisi pilvin pimein, sillä suuri osa niistä mieliku­vista, joiden avulla ihmiset antavat ”syvempiä” merkityksiä arkisille toimilleen tai valinnoilleen (silloin kun niitä kysytään) pohjautuu tarinoihin, sankarimyytteihin, perinteeseen, periaatteiden puolustamiseen, uskoon ikuisesta elämästä jne.

Rakenne

Tarkastelun jäsentämiseksi otan arvokoordinaateiksi yhteiskunnan toimintojen kannalta kolme keskeistä ulottuvuutta, joista kaksi löytyy em. Schwartzin mallista ja kolmas Bourdieun Distinction-teoksesta, tämä tosin eri merkityksessä. Ensimmäinen on Schwatzin mallin ulottuvuus, jonka ääripäinä ovat ’itsensä korostaminen’­ ja (Helkaman kirjan hieman harhaan­johta­vaa suomennosta käyttäen) itsensä ylittäminen eli toisten huomioon ottaminen. Menestyksen merkki on status, jolla erotutaan. Tätä ulottuvuutta voi kutsua tasa-arvon tai erottautumisen ulottuvuudeksi. Koska nykyisessä arvomaailmassa erottuminen ilmenee usein näkyvimmin taloudellisena eriarvoisuutena, tämä ulottuvuus helposti piilottaa sen, että materiaalisten arvojen tavoittelu on oma ulottuvuutensa. Laajemmin ymmärrettynä ulottuvuus kattaa tässä yleensä erottautumisen ja erilaisuuden.

Kutsun toista ulottuvuutta rationaalisuusajatteluksi, jonka toisessa ääripäässä rationaalisuuden ja kaiken arvon mitta on varallisuus ja materiaalinen hyvinvointi ja toisessa kulttuuriperinne ja sen kehittyminen (Bourdieun termein taloudellinen pääoma ja kulttuuri­pääoma). Varallisuus ilmentää instrumentaalista rationaalisuutta. Kulttuuriarvojen tavoittelua voi kutsua arvorationaalisuudeksi, joka ei suoraan ilmene ulkoisilla tunnusmerkeillä (tämä termi on lainattu Weberiltä). Bourdieun teoriassa ulottuvuudella kuvataan taloudellisen pääoman ja kulttuuripääoman suhdetta kokonaispääomasta, siis siitä mitä yksilö hallitsee. Tässä ulottuvuus kuvaa noiden pääomalajien arvostusta suhteessa toisiinsa, mutta toki pääoman tosiasiallisella määrällä on siinä vaikutuksensa. Tätä ulottuvuutta Schwartzin mallissa ei sellaisenaan ole, mutta se ilmenee perinteiden ja mielihyvän arvoissa. Perinteisesti ensimmäinen ulottuvuus on kätkeytynyt tähän toiseen, kun taloudelliset arvot ovat olleet keskeinen erottautumisen tapa. Schwartzin malli on kaksiulotteinen ja siinä arvot muodostavat tasossa olevan ympyrän. Minun mallini on kolmiulotteinen, mutta tämä toinen ulottuvuus on alkanut kirkastua yhteiskunnassa selvemmin viime aikoina, kun materiaalisten arvojen tavoittelu on saavuttamassa luonnon asettamat rajat koskien meitä kaikkia. Ensimmäisen ulottuvuuden tasa-arvo tai eriarvoisuus näkyvät myös kulttuurin saralla ja erottautuminen luo kulttuurieliitiin.

Kolmas ulottuvuus on konservatiivisuus vs. liberaalisuus, joka kuvaa ei-rationaalisiin perusteisiin kiinnitty­neitä käsityksiä siitä, mikä on sopivaa, eli hyvistä tavoista. Schwartzin mallissa tätä aika hyvin vastaavan ulottuvuuden päät ovat säilyttäminen ja muutosvalmius.

Kun tässä kolmiulotteisessa mallissa otetaan projektiot kahden ulottovuuden muodostamalle tasolle (eli vuorollaan yksi ulottuvuus jätetään sivuun), nähdään kiinnostavia riippuvuuksia ja riippumattomuuksia. Kun otetaan tarkasteluun rationaalisuus ja erottautuminen nähdään näiden ulottuvuuksien itsenäiset merkitykset. Materiaalisten tavoitteiden korostuminen henkilön arvojärjestelmässä ei suoraan kerro hänen varallisuudestaan. Ihminen voi olla rikas, mutta se ei välttämättä merkitse hänelle paljoa, tai hän voi olla köyhä ja aineellisen hyvinvoinnin tavoittelu on jopa välttämättömyys (vaikka ehkä ihminen ei näe sitä olemisensa tärkeimpänän arvona). Vähävarainen todennäköisesti arvostaisi taloudellista tasa-arvoa, paitsi jos hän on löytänyt elämänsä rikkauden muista arvoista tai ehkä elättelee toiveita päästä eroon köyhyydestään ja haluasi itse kuulua rikkaiden joukkoon. Ehkä sellainen sosialidemokraattinen ajatus on materiaalisen hyvinvoinnin tasapuolisempi jakautuminen ja uusliberalistin ajatuksiin sopii erottautuminen ulkoisilla statussymboleilla. Luokka- ja asenne-erot näkyvät myös kulttuurin arvostamisessa. Tästä kirjoitin Bourdieun erottaumista käsittelevässä blogissa (Luokat ja maku). Elitismiksi voi kutsua sellaista ajattelua, jossa tarkoituksella nostetaan esille taide-elämyksiä, jotka eivät kaikille aukea.

Tarkastellaanpa konservatiivisuus-liberaalisuus ulottuvuutta yhdessä rationalisuuden kanssa. Perinteisesti konservatiivisuus on usein liittynyt materiaalisten arvojen puolustamiseen, siis oman aseman säilyttämiseen. Tämä on verhottu kunniallisempien arvojen taakse, kuten esimerkiksi isänmaallisuuden kaapuun. Kulttuurielämässä konservatiivisuus on paljaimmillaan perinteisten, asemansa vakiinnuttaneiden taidetuotosten pyhittämisenä ja liberaalisuus on ilmennyt uusien avant garde -teosten ylistyksenä.

Samankaltaisuuden ja erottautumisen ulottuvuus yhdessä konservatiivisuus-liberaalisuus -ulottuvuuden kanssa luo tason, johon sijoittuu sellaisia arvorakenteita kuten maaseutukylän konservatiivinen tasa-arvoinen ja ajaton yhteisöllisyys (jonka ohi aika on kuitenkin tainnut mennä) tai sen vastakohtana kaupunkien juppikulttuuri, joka korostaa liberaalia yksilöllisyyttä, aina muuttuvaa ja erottautumiseen pyrkivää. Konservatiivisuus ehkä harvemmin yhdistyy erottautumispyrkimyksiin, koska se korostaa yhdenmukaisuutta, mikä nykyään ilmenee vaikka muukalaisvihamielisyytenä tai homofobiana. Tosin maaseutuyhteisöt ovat kyllä sietäneet erikoisia persoonallisuuksia, kun ne ovat jääneet yksittäisiksi erikoisuuksiksi uhkaamatta perinteistä turvallista kunniallisuutta. Vapaamielisyys ei sinänsä ole tasa-arvon kanssa ristiriidassa, sillä persoonallisia identiteettejä pidetään tasa-arvoisina tai ajatellaan että niillä on oma oikeutuksensa, ja ehkä harmaata massaa katsotaan nenänvartta pitkin tai ei huomata lainkaan. Näin konservatiivisuus-liberaalisuus ulottuvuus antaakin erottautumisulottuvuudelle hieman eri merkityksen kuin rationaalisuus-ulottuvuus, jossa samankaltaisuus tulkitaan tasa-arvona. Kun kiinnitetään kussakin historiallisessa tilanteessa ulottuvuuksien ääriarvot saadaan arvojen määrittelemä alla oleva kuutio.

Ääriarvot on merkitty kirjaimilla a - f, joista a ja b ovat rationaalisuusakselilla (kulttuuri vs aineellinen vauraus), c ja d ovat konservatiivisuus-liberaalisuus -akselilla sekä e ja f erilaisuus-yhdenmukaisuus akselilla. Katkoviivat kuvaavat projektiotasoja ja kuution kärjet muodostuvat aina kolmesta ääriarvosta, joista kaksi on havainnollisuuden vuoksi merkitty näkyviin (ace ja bde), muut jätin merkitsemättä, että kuvasta ei tule turhan sekava. Kuvion avulla voi kiinnittää erilaisten yhteiskuntamallien ideaalityyppejä. Juuri mikään yhteiskuntamuoto ei sijoitu kokonaisuutena vain yhteen kuution pisteeseen vaan yhteiskunnissa vaikuttavat erilaiset ideologia, joista vallitseva aatesuunta vahvimmin suuntaa poliittista päätöksentekoa ja yleistä mielipidettä.

Puhtain muoto lienee alkukantainen yhteisö, jossa ei vielä ole hierarkkisia valtarakenteita. Sen voi ajatella asettuvan kuution ylätason neljännekseen (ei kuitenkaan kärkeen), jossa aineellisen vaurauden tavoittelu on tärkeää välttämättömyyyden pakosta (kun sitä ei juuri ole), se on jaettu tasa-arvoisesti (omaisuuden käsitekin on tuntematon) eikä mitään muutoksen tuulia ole ilmassa, kulttuuripääoma on suullista perintöä eikä työnjakoa juuri ole. Aineellinen vauraus ei kuitenkaan ole primitiivisille yhteisölle pakkomielteinen itseisarvo; se riittää millä yhteisö voi jatkaa eteenpäin. Seuraavasssa esitän eräitä hypoteeseja Suomessa vaikuttavista ideologioista.

Nyky Suomessa ilmenevistä aatesuuntauksista uusliberalismi, perussuomalaisuus ja vasemmistoliberalismi voidaan sijoittaa näin:  Uusliberalismi on trendi, joka pyrkii ohjaamaan yhteiskuntaa kohti reunaa (bde-ade); se on liberaali ajatussuunta, joka korostaa sekä taloudellista että kulttuurista eriarvoisuutta tai erilaisuutta ja vaurauden tavoittelu on tärkeintä mitä on. Raha on kaiken arvon mitta ja siis painopiste on vaurauden suunnassa. Perussuomalaisuus asettuu kuution ylätasolla olevalle diagonaalille (acf-bce), ehkä lähemmäs tuon diagonaalin alkupäätä (edellä lueteltua järjestystä ajatellen), koska se on kulttuuriarvoiltaan äärikonservatiivinen eikä sulata erilaisuuutta. Osa kannattajista hyväksyy taloudellisen eriarvoisuuden, köyhempi osa ei hyväksy sitä omalla kohdallaan, joten tuo diagonaali leviää tasolle kentäksi, jossa yksi kärki osoittaa kuution kärkeen (bcf). Vasemmistoliberalismi asettuu kuution alatason diagonaalilta (ade-bdf) nousevalla kentälle, sillä se ajaa vapaamielistä identiteettiajattelua ja erilaisten kulttuurimuotojen rinnakkaiseloa, mutta kannattaa selvästi taloudellista tasa-arvoa. Sosialidemokratialle tasa-arvoinen taloudellinen hyvinvointi on tärkeämpää kuin erilaisten kulttuuriarvojen ja identiteettien puolustaminen, joten se kurkottaa selvemmin kohti taloudellista tasa-arvoa.

Kannatustutkimusten vaihtelun nojalla voi arvioida, että demarit ja perussuomalaiset kilpailevat osittain samasta kannattajajoukosta, jolle taloudellinen hyvinvointi on tärkeää. Demareilla siinä on mukana solidaarisuusnäkökulma ja perussuomalaiset ovat enemmän huolissaan omasta itsestään, ja huolissaan varsinkin siitä, että maahanmuuttajat käyttävät heidän maksamiaan sosiaalipalveluja. Perussuomalaisuus heijastaa sitä populistista ajatusta, että "materialismi on nyky yhteiskunnan juttu", kuten eräs kauppakeskuksen avajaisiin osallistunut nuori mies totesi. Hänen naisystävänsä mielestä kauppakeskuksessa hienointa on sen yhteisöllisyys, siis sellaista yhtenäiskulttuuria.

Oikeistolainen konservatiivisuus sijoittuu kuution yläosaan kentäksi, jota rajaavat kärjet (ace-acf-bce), sillä se hyväksyy osittain kulttuurin erilaisuuden kun yläluokka haluaa erottua myös kulttuurin saralla, mutta haluaa yhteiskuntaan kuitenkin yhtenäisen uskonnollishenkisen ilmapiirin ja julistaa tiettyjä kulttuuri-ihanteita. Taloudellinen epätasa-arvo on sille pyhä, mutta se toteutaan kapitalismissa vapaiden yksilöiden sopimussuhteiden kautta, kun feodaalisessa sääty-yhteiskunnassa eriarvoisuus oli ikään kuin jumalallinen maailmanjärjestys eikä maaorjalla ollut yksilönä muuta vaihtoehtoa kuin palvella herraansa.

Keskustalaisuus taas on arvokonservatiivista ja puolustaa yhtenäiskulttuuria, eikä taloudellinen eriarvoisuus ole sille itseisarvo vaan olellista on oman omaisuuden turvaaminen. Hipsterien tavaramerkki on erottautuminen massasta sekä materian että perinteiden halveksinnassa (kärki ade). Kulttilahkot myös ylenkatsovat materian palvontaa mutta vaativat jäseniltään tiukan yhdenmukaista lahkon määrittelemien arvojen kunnioitusta (acf).

Vihreät ovat selvästi arvoliberaaleja ja kannattavat yleisesti yksillöllistä oikeutta erottautua muista, usein myös taloudellisessa mielessä, mutta liikkeen ydinsanoma on pyrkimys rajata taloudellinen kasvu maapallon voimavarojen puitteisiin.

 

Kritiikki

Normin käsite viittaa siihen, mitä ymmärretään ’yhteiskunnassa vallalla olevilla arvoilla’. Tiukimmillaan yhteiskunta valvoo normien noudattamista lainsäädännöllä ja muodollisilla sanktioilla. Niin sanottu sosiaalinen kontrolli taas koetaan kanssaihmisten puuttumisena tekemisiimme tai sisäistettyjen normien paineena, ja lievemmin vain tapana ajatella niin kuin luulee muidenkin ajattelevan, haluna kuulua joukkoon.

Markkinataloutta pyörittävä normi ilmenee nykyisin sellaisina kulutusyhteiskunnan ilmiöinä, jota edellä mainitus kauppakeskuksen avajaisiin osallistuneet nuoret ilmensivät, ihmisiä jonottamassa tarjouksia ja ilmaisia ämpäreitä. Tämä ei ole varsinaisesti sellainen ideologia, jolle koettaisiin tarvetta antaa jotain perustelua. Tämän nuorenparin kommentit kiteyttävät sen arvomaailman ytimekkäästi, melkein voisi sanoa syvällisesti. Toisaalta aineellinen vaurauden tavoittelu näkyy yhteiskunnan vauraamman kerroksen näennäisesti rationaalisemmalta vaikuttavassa omaisuuden kartuttamisessa pääomaksi, jota ei suinkaan pääosin tuhlata tarjouksessa oleviin kulutushyödykkeisiin (oli miten houkuttelevia tarjouksia hyvänsä) eikä myöskään kaikkea luksustuotteisiin. Luksuksella haluavat erottautua erityisesti äkkirikkaat, mutta pääoman olemukseen kuuluu sen kartuttamisen tarve. Nämä kaksi elämänmuotoa ruokkivat toisiaan: pääoma karttuu kuluttajien ostoskäyttäytymisen myötä ja pääoma käyttää kaikki mahdollisest markkinointikeinot kulutuksen ylläpitämiseksi. Tässä piilee myös yhteiskunnan ristiriita. Kuluttajat ovat toisaalta työntekijöitä ja haluavat työnsä tuloksesta oman siivunsa palkkana, mutta nyky-yhteiskunnassa pääoman oma osuus on suurempi kuin tuottavuuden kasvu (Piketty, Pääoma 2000-luvulla).

Suhteemme markkina­talouteen ei sijoitu konservatiivisuus-vapaamielisyys ulottuvuudelle vaan tuolle rationaalisuus-ulottuvuudelle, sen erilaisille ymmärtämistavoille. Viittasin omaisuuksien kartuttamiseen sanoilla 'näennäisesti rationaalinen', nimittäen en näe paljon järkeä siinä, että halutaan saada kirjanpitoon aina uusia ja uusia lisämiljardeja, joita ei itse eikä muukaan suku pysty käyttämään. Se on minusta lähes sairasta, mutta tuo sairaus on tietenkin yhteiskunnan sairautta, ja tappava tauti, koska maapallo ei kykene pitämään yllä nykyistä kasvua. Taudin toinen oire ilmenee kulutushysteriassa, joka juuri koettelee maapallon luonnonvarojen ja biosfäärin sietokykyä. Taudin yhteiskunnallinen luonne merkitsee sitä, että yhteiskunnan arvot ovat vääristyneet korostamaan aineellista vaurautta, joka kuluttamisen näkökulmasta tyydyttää vain aina uuden ostamisen addiktion ja rikastumisen näkökulmasta sen uuden miljoonan antaman hetken tyydytyksen. Tautia on vaikea tunnistaa, koska se on yhteiskunnallinen normi ja kaikki normista poikkeava nähdään häiriönä.

Erottautumisen pyrkimys ruokkii näitä ilmiöitä: naapuri tehdään kateelliseksi uudella autolla, sijoittuminen 100 vauraimman joukkoon (maailmassa, maassa, maakunnassa) hivelee omanarvontuntoa. Kysyn kuitenkin, mitä aidosti, inhimillisesti arvokasta ja elämää rikastuttavaa tämä kaikki antaa. No, miljardööri voi kokea aitoa onnea lahjoittamalla varojaan hyväntekeväisyyteen tai lääketieteen tutkimukseen ja hyvä niin. Mutta hänen on vaikea sulattaa sitä, että yhteiskunta päättäisi niiden varojen käytöstä kokoamiensa verojen avulla. Silloinhan 'lahjoitusta' ei koettaisi itse osoitetuksi panostukseksi noihin hyviin tarkoituksiin - ja rahathan voivat mennä vaikka laiskojen ihmisten lasten kouluttamiseen.

Vaurauden palvonta määrittelee nyky yhteiskuntaa jo siinä määrin, että kaikkea arvioidaan rahassa, ei enää arvona sinänsä vaan sijoituksena tai sitten erottautumisen symbolina. Kaikesta on tullut kauppatavaraa. Tästä kirjoitti 60'luvulla Marcuse kirjassa Yksiulotteinen ihminen. Nyt ollaan jo siinä pisteessä, että puhdas ilmakin on kaupan - ainakin Intiassa, missä saastesumu on tehnyt ulkoilmasta myrkyllistä. Markkinatalous työntää lonkeronsa kaikkiin elämän muotoihin ja sen edellyksiin. Likaisia tarinoita saisi niiden yritysten toiminnasta, jotka huijaavat ihmiset ostamaan hyödyttömiä ja jopa haitallisia lääkkeitä tai tekevät tarpeettomia "lääketieteellisiä" tutkimuksia. Ei tietenkään ole niin, että rikollinen toiminta on väistämätön osa markkinataloutta. Mielenkiintoinen kysymys on markkinatalouden tunkeutuminen taiteen maailmaan, mutta taidan kirjoittaa sitä oman jutun.

Materian tavoittelun huumasta vapautuminen ei merkitse yksillöllisyyden kieltämistä ja mukautumista ylhäältä saneltuun käyttäytymismalliin ja valinnanvapauden tukahduttamista. Edesmenneen reaalisosialismin ihmiskoe osoitti tuon linjan mahdottomuuden. Me voimme olla yksilöitä yrittämättä olla sitä sellaisessa erottautumisen merkityksessä, jolla saadaan muut näyttämään alempiarvoisilta. Me voimme olla vapaamielisiä ja edistyksellisiä hylkäämättä ihmiskunnan kulttuurihistorian perinnettä, taiteiden ja tieteiden aikaansaannoksia, elämää rikastuttavaa leikkiä tai sivistyneitä käytöstapoja. Perinteitä ei vain tarvitse nostaa jalustalle pyhäinjäännöksinä. Me emme voi luopua aineellisen hyvinvoinnin perustasta, mutta alentaisimme ihmiskuvamme ahneen eläimen tasolle ja jäisimme ikuisesti köyhyyden ajatusloukkuun, jos emme löytäisi olemassa olevista kulttuuriarvoista ja aina uutta luovasta ajattelusta todellista elämän rikkauden lähdettä. Kun järjestämme kaikille tasa-arvoiset mahdollisuudet itsensä kehittämiseen, voimme luoda ihmiskunnalle parhaat edellytykset selviytyä edessä olevista haasteista. Onko tällaisen arvojen kokonaisuuden tavoitteleminen mahdotonta tai periaatteessa edes vaikeaa? Ja kuitenkin kun katson nykyistä elämänmenoa, uskoni ihmiskunnan tulevaisuuteen ei ole suurta eikä se ole kiinni vain hyvän tahdon puutteesta.

Mallin arviointia

Tässä esitetty kolmiulotteinen malli on tietysti hyvin rajoitettu, kun pyrkimykseni on ollut nostaa esille keskeiset yhteiskunnan kehitykseen vaikuttavat arvot - niin hyvin kuin kolmeen ulottuvuuteen saa mahtumaan. Mukana ei ole esimerkiksi inhimillistä pääomaa tai teknologian kehitystä ja tämä jälkimmäinen varmaan herättääkin ihmettelyä. No teknologia ei ole arvo sinänsä, mutta luonnollisesti ihmiset arvostavat teknologian kehitystä eri tavoin ja koska teknologian kehitys on aineellisen hyvinvoinnin avaintekijä, se on niputettu yllä tähän ulottuvuuteen.

Tämä teknologian kehityksen piilottaminen - ja varsinkin sen paljastaminen - nostaa esiin mallin perusvalinnan suhteessa marxilaiseen, materialistiseen maailmanmenon selitykseen ja weberiläiseen, "idealistiseen" näkemykseen. Marxilla kehityksen määrää tuotantotavan tai teknologian ja tuontantosuhteen (esimerkiksi kapitalismissa tuotanovälineiden yksityinen omistus) ristiriita. Weberin selitys lähtee liikkeelle yhteiskunnan toimijoiden maailmankuvista, esimerkiksi kapitalismin synnyn keskeinen vaikuttava tekijä oli yrittäjien protestanttinen etiikka. Nämä selitystavat eivät lopulta ole toisensa poissulkevia.

Arvot ja rakenteet ovat tosiasiassa kietoutuneet toisiinsa erottamattomasti. Kun kapitalisti näkee arvot taloudellisesta näkökulmasta sijoituksina, hän näkee ne näin yhteiskunnallisen asemansa vuoksi, siis koska hänen paikkansa yhteiskunnan rakenteessa on olla sijoittaja. Jos hän alkaisi toimia toisin ja ajatella toisin, hän putoaisi pelistä. Voiton tuottaminen on hänen olemassa olonsa edellytys. Hän on tietenkin periaatteessa vapaa ajattelemaan toisin, mutta sitten joku muu ottaa hänen paikkansa yhteiskunnan tuotantorakenteessa. Niinpä yksittäisten ihmisten arvoja muokkaamalla yhteiskunnnan rakenteita ei voi muuttaa. Toisaalta rakenteita ei voi muuttaa ellei muuteta yleistä arvoperustaa, tuota nykyään normina pidettyä vaurauden kokoamisen tavoitetta. Tämän päivän kriittinen kysymys on kyllä se, minkä arvojen varassa suuntaamme kehitystämme. Jos onkin niin, että talouskasvu eli materiaalisen hyvinvoinnin rajaton kehittäminen on määrännyt menoa nykyhetkeen asti, niin näin ei voi jatkua. Erityisesti pääomien rajoittamaton kasvu ei enää ole muuta kuin loputtoman ahneuden ilmentymä. Arvonormin muuttamisen tiellä on se, että mielikuvia muokkaava media on lähes täysin ökyrikkaan eliitin valvonnassa. Sosiaalisessa mediassa kulttuuriarvoja voidaan taas katsoa ilman taloudellisten arvojen vääristävää perspektiiviä, mutta päätöksiä ei tehdä sosiaalisessa mediassa. Miten tästä kierteestä päästään ulos, siihen pitää palata tulevissa pohdinnoissa. Sillä välin kehotan katsomaan YouTubesta Varoufakisin esitelmän siitä, miten kapitalismi on nielaissut demokratian.

---
Teen tässä pienen ekskursion filosofian korkean paikan leirille. Tavallaan houkutteleva lähestymistapa olisi kartesiolainen ehdottoman epäilyksen metodi: hylkäämme ensin kaikki arvot ja kysymme sitten löytyykö jotain viimekätistä arvoa, josta voimme taas lähteä johtamaan hyväksyttävien arvojen kokonaisuutta. Jos sellaista ei löydy, voimme ilmoittaa olevamme nihilistejä. Eli joudumme kysymään, onko Descartesin olemista koskevien mietelmien johtopäätökselle ’ajattelen, siis olen’ vastinetta arvojen maailmasta. Onko vastaus se, että ’ainakin minä itse olen arvokas’? Aivan samaa logiikan todistus­voimaa tuolla väitteellä ei ole, ja joka tapauksessa siitä ei loogisesti voi johtaa muita arvoja. Psykopaatti voi ajatella, että tuo riittää eikä muilla ole väliä. Johtopäätöksestä pääsee kuitenkin eteenpäin menemällä taakse päin – askel taakse päin, kaksi askelta eteenpäin. Nimittäin itseni arvon tunnistaminen vaatii loogisesti sen edellytysten tunnustamista, eli yhteiskunnan ja yleensä elämän tunnustamista olemiseni edellytyksinä. Menetelmä on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa miten perustella yhteiskunnallisesti hyväk­syt­täviä arvoja. Jos edellytämme kriteeriksi yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä, olemme jo olettaneet tietyt arvot olemassa oleviksi ja kartesiolainen epäilys on epäonnistunut. Jos epäilyksen kumoaminen lähtisi liikkeelle tuosta edellyksestä, yhteiskunnan hyväksyminen, viimekätisenä arvona, niin emme olisi päässeet puusta pitkään, kun yhteiskunnan käsitteeseen on jo kietounut valtava arvojen vyyhti. Niinpä jätän tämän polun tutkimisen logiikasta innostuneille individualisteille ja toivotan onnea ja menestystä. Jollain täytyy olla arvoa, muutoin millään ei ole merkitystä! Käytän kuitenkin näkemykseni havainnollistamiseen karteesista käsitteellistä kolmiulotteista mallia.