Olipa kerran Länsi

Olipa kerran Länsi

Sergio Leonen viimeinen lännenelokuvaohjaus ’Once upon a time in the West’ (Huuliharppukostaja) avaa monia erilaisia näkökulmia: paikka Leonen tuotannossa, westernien genressä ja elokuvataiteen kehityksessä sekä suurten kertomusten murroksen kuvaajana, ja lisäksi tulevat roolituksen, musiikin, lavastuksen ja kohtausten yksityiskohtien viestit. Leone tosin ”ohjasi” välikäden (Tonino Valerii) kautta (ja osittain itsekin) vielä länkkärin ’My name is Nobody’, mutta ei hän laittanut sitä CV:hensä täysin omana ohjauksenaan. Hän osallistui muidenkin spagettiwesternien tuotantoon. Huuliharppukostajan kohtausten yksityiskohtien käsittelyyn aikani ja voimani  eivät riitä. Kiinnostunut fani voi lukea lisää Christopher Fraylingin kirjoittamasta Leonen elämänkerrasta, Sergio Leone, Something to do with death, josta olen poiminut tähän taustoja ja haastatteluja. Elokuvan suomalaiseen levitykseen keksitty nimi latistaa sen vain yhdeksi lännen tarinaksi, joten käytän mieluummin alkuperäistä nimeä, tai sen lyhennystä käännöksenä ’Olipa kerran’.

Leone oli lapsuudesta asti lumoutunut lännenelokuvista kuten moni muukin poika hänen aikanaan ja sen jälkeenkin. Koko kertomus villistä lännestä on syntynyt noiden elokuvien, Leonelle erityisesti John Fordin filmien kautta. Niinpä ’Olipa kerran’ elokuvan tapahtumat sijoittuvat Flagstonen kaupunkiin ja Sweetwateriin, paikkaan, jonka kautta suunniteltu rata tulee kulkemaan. Kartalla se sijoittuu jonnekin Fordin elokuvien keskeisen kuvausmiljöön, Monument Valleyn tienoille. Leonen suosikkielokuva Fordin tuotannossa oli Mies, joka ampui Liberty Valencen. Elokuvan lopussa oleva lehden toimittajan repliikki ”Kun legendasta tulee tosi, paina legenda” on avain ’Olipa kerran’ elokuvan lännen myytin ymmärtämiseen: Villi länsi on elokuvien kertomien legendojen luomus. Filmissä on kolmisenkymmentä suoraa viittausta länkkäreihin kuin myös muihin elokuviin, alkaen alkukohtauksesta, jossa kolme pistoleeroa odottaa junaa. Yhteyttä Zinnemanin Sheriffin alkuun ei tarvitse hakea, mutta useimmat viittaukset menevät tavalliselta katsojalta kyllä ohi. Leone oli kyllä perehtynyt Villin lännen historian muutoinkin ja esimerkiksi asesankarien käyttämät pitkät takit olivat käyttökelpoinen suoja, mutta ei niitä juuri muissa elokuvissa esiinny.

Muihin elokuviin tehtyjen viittausten vuoksi Leonen elokuvaa on sanottu ensimmäiseksi postmoderniksi elokuvaksi, mutta se on hieman liioittelua, jos ajattelee mitä kaikkea mm. Ranskan uuden aallon ohjaajat puuhasivat. Luonnehdinta kuitenkin sijoittaa Leonen elokuvan historiaan jonain muuna kuin yhtenä länkkärinä muiden joukossa. ’Postmoderni’ tarkoittaa tässä juuri sitä, että pohjana ovat kertomukset, ei todellisuus josta postmodernisteille ei ole totuutta olemassakaan. Tästä ei kuitenkaan pidä vetää liian pitkälle meneviä johtopää­töksiä Leonen ajatusmaailmaan. Hän saattoi olla postmodernisti ihan tietämät­tään eikä se liene ollut hänelle mikään tavoite. Itse asiassa Leone kehitteli syvempiä filosofisia merkityksiä elokuvalleen vasta ylistävien kritiikkien jälkeen mutta ei kovin onnistuneesti hänen ystäviensä ja kollego­jensa mukaan.  Elokuvan kannalta oleellista kuitenkin on se, että se on tarina myyteistä ja myös siitä, miten uusi aika ja ’edistys’ murtaa myytit. 

Leone kertoi lähtökohdistaan: ’Tähän ”kuoleman tanssiin” halusin lainata amerikkalaisten westernien stereotyyppisimmät hahmot! New Orleansin hienoin huora; romanttinen konna; tappaja, joka on puoliksi liikemies ja joka haluaisi päästä osalliseksi bisneksen uuteen maailmaan; liikemies joka kuvittelee olevansa asesankari; yksinäinen kostaja. Näillä stereotypioilla halusin kunnioittaa westernejä samalla kun halusin näyttää amerikkalaisessa yhteiskunnassa meneillään olevan muutoksen.’ Uusi, syntymässä olevan rahan valta tulee tappamaan vanhan Villin lännen ja kunniaansa puolustavat miehet. Tappaja myöntää lopussa, että ei hänestä tullut liikemiestä, hänkin on vain mies. Kun Villissä lännessä ihmissuhteet usein määrittyivät väkivallan kautta, aseet puhuivat, niin kapitalismissa välittäjän roolin ottaa raha. Liikemies (Morton) vertaakin rahaa suoraan aseisiin. 

Leonen tuotannossa ’Olipa kerran Länsi’ elokuvalla on iso merkitys. Hänellä oli sitä aloittaessaan ollut jo mielessä seuraavakin produktio ’Tapahtui kerran Amerikassa’ (’Once upon a time in America’, eli ’Suuri gangsterisota’), joten ’Olipa kerran Länsi’ liittyy sitäkin kautta laajempaan historialliseen perspektiiviin. Sitä edeltäneen dollari-trilogian filmejä hän ei kokenut kylliksi omiksi tuotoksiksi, ne oli tehty liiaksi yleisöä varten. ’Kourallinen dollareita’ filmin tarina oli siirretty länteen Kurosawan ’Jojimbosta’, ja elokuvan tuototkin menivät Japaniin. ’Vain muutaman dollarin tähden’ ja ’Hyvät, pahat ja rumat elokuvissa näkyi liiaksi käsikirjoittajien jälki. Kun ’Vain muutaman dollarin tähden’ elokuvaa myytiin amerikkalaiseen levitykseen, amerikkalainen yhtiö oli hyvin innoissaan ja siellä oltiin valmiit tekemään heti sopimus seuraavasta elokuvasta, ’mikäs sen aihe muuten on?’. Käsikirjoittaja heitti lennosta ajatuksen kolmesta sankarista, jotka etsivät sodan melskeissä kadonnutta aarretta.

Leone jätti alkuvaiheessa varsinaisen käsikirjoittajan, Donatin, sivuun ja alkoi ideoida elokuvaa yhdessä Bernando Bertoluccin ja Dario Argenton kanssa. Bertoluccilla saattoi olla osuutensa ’Olipa kerran’ elokuvan ideologisiin lähtökohtiin. He keksivät elokuvan tarinan ja Donati sitten kirjoitti sen pohjalta käsikirjoituksen. Donatin mukaan hänelle annettiin vain noin 80 sivun mittainen synopsis, josta hän parissa kuukaudessa (kirjoittaen yötä päivää) laati käsikirjoituksen. Hän oli myöhemmin katkera siitä, että Leone ei tunnustanut hänen mukanaan tuomiaan ideoita asianmukaisesti. 

Leonen työskentelytavan mukaisesti seuraava vaihe oli musiikin säveltäminen. Morricone sävelsi ja Leone kommentoi. Musiikki saneli elokuvan rytmin. Sitä soitettiin kohtausten kuvauksissa ja dialogit dubattiin jälkeenpäin studiossa. Tämä antaa elokuvalle sen baletinomaisen sävyn. Näin hän oli tehnyt aiemmissakin filmeissään. Dubbauskäytäntö taisi olla vallalla Italiassa yleisemminkin ja ehkä perua äänityksen teknisistä haasteista. Elokuvan hidas tempo oli liikaa amerikkalaiselle kriitikoille ja yleisölle. Siellä sen kaupallinen menestys jäi hyvin vaatimamattomaksi, kun se Euroopassa ja erityisesti Ranskassa oli valtava menestys. Leone kyllä huomasi jo tekovaiheessa, että kohtausten etenemisvauhdilla elokuvasta tulisi aivan liian pitkä kaupalliseen levitykseen. Hän joutui jättämään jo kuvattuja kohtauksia pois ja poimimaan niistä tärkeitä repliikkejä vielä kuvattaviin kohtauksiin. Niinpä lopullisessa elokuvassa on muutama hämmentävä juonen loikka ja epäjatkuvuus. Esimerkiksi Bronsonilla on eräässä kohtauksessa selittämätön ruhje naamassa ja Fondan parrankasvu on joskus ihmeellisen nopea. USA:n levitysversiosta leikattiin vielä pois aivan keskeisiä kohtia, jotka osaltaan selittävät sen saamaa vastaanottoa.

Elokuvan roolituksesta kiinnostaa erityisesti Henry Fondan saaminen Frankin rooliin. Tämä oli Leonen tavoite alun alkaen, koska sekin kytkee hänen elokuvansa länkkäreiden ketjuun katsojat yllättävällä tavalla. Fonda on lähes aina nähty viattomana sankarina ja katsojat ovat ällikällä lyötyjä, kun McBainin perheen joukkomurhan tekijän kasvot ovat Fondan kasvot kirkkaan sinisin silmin. Kun Fonda luki käsikirjoituksen, hän ajatteli, että roolihahmon tulisi olla hieman karskimman näköisen kuin mitä hän on luonnostaan. Niinpä hän kasvatti viikset ja hankki tummanruskeat piilolasit. Hän lensi sitten tässä habituksessa Roomaan kuvauksiin. Leone oli häntä vastassa ja puhkesi monisanaiseen italiankieliseen vuodatukseen jota tehosti kiivaalla käsien levittelyllä. Fonda kääntyi tulkin puoleen, joka ensiksi totesi ’shave’. Lisäksi Leone oli kysynyt, mihin ovat hävinneet ne viattomat siniset silmät, joista hän on maksanut. Nähtyään edellä kuvatun kohtauksen Fonda kyllä ymmärsi Leonen ajatuksen.

Elokuva kuvattiin lähes kokonaan Roomassa (sisäkuvaukset) ja Espanjassa (ulkokohtaukset). Vain muutama kohtaus kuvattiin Fordin kuvauspaikalla, navajo-intiaanien reservaatissa, Monument Valleyssa. Katsoja kyllä tunnistaa maiseman, johon vankkurit tuovat Jill McBainin (Claudia Cardinale) matkalla Sweetwaterin tilalle. Tuo maisema oli sitten Fordin päivien muuttunut, liikaa modernia infrastruktuuria ja leveä moottoritie halkoo maisemaa. Tälläkin tavalla uusi aika oli ajanut lännenelokuvien yli.

Elokuvan asetelma vanhan villin lännen ja uuden ajan vastakkain asettelusta on aika paljon velkaa Fordin ’Liberty Valancelle’. Leone siis kunnioitti Fordia merkittävimpänä westernien ohjaajana, mutta hän näki Fordissa optimistin, joka uskoi sivistyksen mukanaan tuomaan parempaan aikaan. Leonen tarinassa aseiden kieli korvautuu rahalla ja bisneksellä, toisella vallan välittäjällä. Liberty Valancen ampujaksi luultu Ransom Stoddard (James Stewart) nousee senaattiin ja edustaa näin uutta demokraattista ja sivistynyttä vallankäyttöä Hän vie mukanaan myös todellisen ampujan, Tom Doniphanin (John Wayne) unelmoiman naisen, Hallien (Vera Miles) ja Tom polttaa unelmansa, rakentamansa talon. Hallien repliikissä elokuvan lopussa on kuitenkin jotain haikeutta, kun hän kysyy mieheltään, onko tämä nyt ylpeä, kun hän on auttanut muuttamaan entisen erämaan puutarhaksi. Siis pessimismin sävy tuli Fordinkin elokuviin lopulta. Hän sanoikin, että jos esi-isämme näkisivät meidät nyt, he olisivat häpeissään (Frayling, s. 259).

Lännen maailmaan kuuluivat paitsi aseet myös toveruus ja luottamus, joita tarvittiin ankarissa olosuhteissa selviytymiseen. Leonen elokuvissa näistä ei ole paljon jäljellä. Esimerkiksi ’Hyvät, pahat ja rumat’ elokuvan sankarit liittoutuvat opportunistisesti kenen kanssa tahansa edistääkseen omia tarkoitusperiään. ’Olipa kerran’ tarinassa Cheyenne ja Harmonica pelaavat kyllä yhteen, ja käyttävät jopa samaa jekkua kuin Blondi ja Tuco (etsintäkuulutuspalkkio), mutta kumpikin on kuitenkin oman tiensä kulkija ja kummankin sisikunnassa on jotain, joka on tekemisissä kuoleman kanssa, siis sen kanssa minkä jokainen kohtaa yksin. Tuo luottamuksen ja toveruuden rikkominen rahan vuoksi on se suurin rikos, jonka Max (James Woods) tekee kavereilleen elokuvassa Suuri gangsterisota. Sitä rikosta Noodles (Robert de Niro) ei voi antaa anteeksi eikä siis voi ampua Maxia tämän pyytämänä viimeisenä palveluksena. Erikoista leikkiä kuolemalla. Huuliharppukostajalle ei riittänyt se, että Frank vain kuolee jotenkin. Harmonica varasi toimeenpanijan osan itselleen ja ratsasti pois näyttämöltä.