Demokratian kahleet
Liberaalidemokratian käsitteen kaksi elementtiä, vapaus ja kansanvalta, eivät ole toisistaan erotettuina ajatusmalleina keskenään täysin yhteensovitettavissa. Täydellinen yksilöllinen vapaus ei alistu toisten ihmisten sanelemiin sääntöihin. Kansanvalta ymmärrettynä enemmistön valtana rajoittaa yksilöiden oikeuksia, kun enemmistö haluaa turvata omat etunsa. Näiden tavoitteiden kesken on lähes kaikissa valtioissa tehty kompromissi, mutta ei kaikissa, kaikki vapausaatteen ajajat eivät hyväksy kompromissia. Teen tässä kurkistuksen sellaiseen ääriliikkeen ajattelun malliin, joka haluaisi murtaa enemmistön vallan sen edustajien omien rajoittamattomien vapauksien turvaamiseksi. Tuo ajatusmallia on kutsuttu uusliberalismiksi tai libertarianismiksi. Englanninkielisissä teksteissä käytetään termejä ”neoliberalism” ja ”libertarianism”. Valitettavasti termejä käytetään varsin väljästi ja erityisesti uusliberalismi (neoliberalism) termi on epämääräinen. Käytän tässä yhteydessä hieman kömpelöä libertarianismi termiä. Tässä kurkistuksessa tukeudun Nancy MacLeanin kirjaan Demokracy in Chains (Scribe 2017).
MacLeanin kirja rakentuu amerikkalaisen Nobel-palkitun ekonomistin James Buchananin elämäntyön läpikäynnin kehykseen. Se on mielenkiintoinen ja monipolvinen tarina täynnä yksityiskohtia, jotka MacLean historioitsijan perusteellisuudella nivoo Buchananin itselleen asettamaan elämäntehtävään, taloudellisen toimijan vapauttamiseen valtion kontrollista. Voimme ohittaa tarinan käänteet ja keskittyä sen takana olevaan ajatusmalliin. Buchananin talousopin juuret ovat ns. Chicagon koulukunnassa, jonka oppi-isiä olivat Frank Knight ja Milton Friedman. Buchanan koki omaksi tiekseen Knightin yhteiskuntafilosofinen lähestymistavan enemmän kuin Friedmanin matemaattisesti suuntautuneen mallintamisen. Tämän filosofian lähtökohta oli, että sosialismi kaikissa muodoissaan, minä tahansa valtion puuttumisena markkinoiden toimintaan, on paha virhe. Markkinoiden täydellinen vapaus on tie vaurauteen.
Libertarianismin keskeiseksi viiteryhmäksi muodostui Mont Pelerin seura, jonka koolle kutsujina toimivat itävaltalaiset taloustieteilijät Ludvig von Mises ja Friedrich A. Hayek. Frank Knight osallistui myös seuran perustavaan kokoukseen Sveitsissä, Mont Pelerin vuorella. (Paikalla oli 37 vaikuttajaa, ja taisi olla myös Karl Popper, mutta hänen panoksestaan seuran myöhempään toimintaan en tiedä tarkempaa. Seura perustettiin varsinaisesti kohta tuon kokouksen jälkeen.) Hayek kirjoitti vuonna 1944 kirjan ”The Road to Serfdom”, joka viitoitti libertarianismin suunnan ja johdatti talouseliitin sekä osan tutkijoita aatteen tukijoiksi. Hayekin mukaan on vaara, että sodan jälkeen suunta on kohti ”sosialistista” (eli sosiali-demokraattista) valtiota, siis kohti tyranniaa, koska melkein kaikki sitä haluavat. ”Sosialismia ja vapautta ei voi yhdistää.”
Opin peruspilareita ovat: ainoat verovaroin ylläpidettävät toiminnot ovat järjestyksen ylläpito (poliisi ja oikeuslaitos) sekä maanpuolustus. Kaikki muu pitää hoitaa yksityisesti: koulutus, terveydenhoito, eläkkeet ja infrastruktuuri, jotka jokainen tarvitsija kustantaa itse. Verotus ei saa olla progressiivista. Työntekijöiden tulee sopia palkasta henkilökohtaisesti työnantajan kanssa, ammattiliittoja ei tarvita.
Edes 80 vuotta kestänyt valistustyö ei kuitenkaan ole vielä
iskostanut ajatusmallia niin syvälle länsimaisen ihmisen päähän, että hän
hyväksyisi nuo lähtökohdat luonnollisena osana elämäntapaansa. Kuitenkin koko
ajan putkahtaa esille merkkejä siitä, että osaa näistä tavoitteista tarjotaan uutena
normaalina. Buchananin elämäntyön tärkeimpiä anteja on se, että tulee rakentaa
vaiheittainen ohjelma, jolla tavoitteet syötetään kansalle pienin askelin niin,
että he näkevät nuo askeleet parannuksina nykytilanteeseen. Buchanan olisi
varmaan hyväksynyt nopeammankin reitin, kun hän toimi Chilen Pinochetin hallituksen
pääasiallisena taloustieteellisenä neuvonantajana, minkä panostuksen hän
kuitenkin piti salassa mm. Nobel-komitealta. Läntisissä demokratioissa tuo ei
näyttänyt mahdolliselta, joten piilotettu askelittainen hivuttaminen oli ainoa
tapa mennä kohti tavoitetta, yhteiskunnan toimintojen yksityistämistä. Tärkeinä
toimijoina tässä ovat olleet ja ovat edelleen erilaiset ajatushautomot, media ja
yliopistojen tutkijat, jotka saavat rahoituksen taloudellisilta vaikuttajilta.
Yhdysvalloissa tärkein rahoittaja on ollut Charles Koch, mutta rahaa on
virrannut useimmilta suuryrityksiltä ja miljardööreiltä. Ironista kyllä, mutta ajatushautomoiden takaa löytyy leniniläinen ajatus kaadereista, etujoukosta, joka ohjaa massojen ajatuskulkua (MacLean 140)-
Lainaan tähän kuvaavan otteen MacLeanin kirjan sivulta 224:
‘[S]haping public opinion was crucial…Research being done at George Mason (virginianalainen yliopisto) also suggested a good deal of irrationality in the electorate, which could be turned to advantage. “It might be possible for ‘irrationally held’ views to in fact support good policies”, particularly if the cause were to enlist insights from “cognitive science and perhaps evolutionary biology”. Knowledge of just how vulnerable humans are to hardwired drives that resist reasoned evidence, it seemed, might prove helpful in getting voters to unwittingly enable an “unpopular” agenda.’
Liekö noilla kognitiotieteilijöillä ollut hallussaan tämä
elämismaailman käsite, jonka sisältöä voi muokata median levittämillä
tarinoilla. No, näin tapahtui, vaikka elämismaailmasta ei olisikaan kuultu.
Goebbelsin oppia kuitenkin on kehitetty eteenpäin ja peitetarinoiden kirjoittajat
ovat aika taitavia. Libertarianismin aatetta ei kannata myydä Chilen sotilasjuntan
tarjoaman esimerkin avulla, mutta sen ydinajatukset on saatu näyttämään houkuttelevilta
esittämällä ne vallitsevan akateemisen taloustieteen herran sanana. Mainonnan ja sen taustalla olevan ideologian voimin synnytetyn kulutusyhteiskunnan opit ovat luoneet pohjan "vapausaatteen" kannatukselle. Freudin sisaren poika Bernays kirjoitti 1920 luvulla teoksen Propaganda, joka kertoo miten ihmiset saadaan toimimaan halutulla tavalla ilman että he huomaavat piitotajuntaansa kohdennettua vaikuttamista.
Otetaanpa hyvin yksinkertainen esimerkki pienten askelten
muutoksista elävästä elämästä Suomesta. Sipilän hallitus leikkasi
ammattikoulutuksen menoja siirtämällä keskeisiä osia koulutuksesta työpaikoille.
”Siellä työelämässä nämä asiat opitaan”, Sipilä totesi vaalikeskustelussa. Tuo ilmaisu korostaa näkemyksen kuulumista elämismaailman itsestään selvyyksiin. No
nyt autohuoltoliikkeen omistaja ihmetteli, että ammattikoulusta ”valmistunut”
mekaanikko ei osaa vaihtaa öljyjä. Toki jonkun pitää asia uudelle mekaanikolle
opettaa, mutta silloin koulutuksen kustannus on siirtynyt yritykselle. Se laskuttaa
kustannuksen tietenkin asiakkaalta. Asiakas maksaa huoltolaskun tietämättä,
että osa työkustannuksesta onkin oppirahoja. Eipä tässä tietenkään ole paljon ihmettelemistä,
pikku juttu, mutta tämä pikku juttu merkitsee tosiasiassa tulonsiirtoa
varakkaille pienempituloisilta. Jos ammattikoulusta saisi kunnollisen koulutuksen,
niin siitä maksaisivat isomman osan ne, joilla on korkeampi verotus. Varsinkin kun
voimassa on progressiivinen verotus. Tämä on todella pieni, huomaamaton muutos
verotuksen painotuksessa, juuri sellainen, jota ensi silmäyksellä ei tunnista
verotukseen liittyväksi asiaksi ja näyttää jonkun mielestä jopa perustellulta.
Ehkä tämä muutos ei ollut osa muuta isompaa kokonaissuunnitelmaa vaan yleinen
ilmaus porvarillisesta pyrkimyksestä julkisten menojen leikkaamiseksi.
Yhteiskunnalle voi koitua kyllä pitkällä tähtäimellä kustannuksia, kun
puutteellinen ammattitaito johtaa virheisiin esimerkiksi rakentamisessa. Merkittävä sivuvaikutus (ehkä jopa pääasia) on siinä, että koulutuskustannusten leikkaus heikentää ihmisten kansalaistaitoja, joiden avulla he voisivat paremmin vaikuttaa yhteiskunnnan päätöksentekoon.
Buchananin opit piilovaikuttamisesta ovat tulleet nykyisten uusliberaalien perustyövälineiksi. Nyt puolustetaan demokratiaa autoritaarisia hallintomalleja vastaan, mutta tosiasiassa tuo demokratia on oligarkiaa. Rahan avulla ja velkaruuvilla päättäjät korruptoidaan ja pakotetaan ajamaan talouselitiin mukaista politiikkaa. Kansalle vakuutetaan, että mitään vaihtoehtoa sille politiikalle ei ole. Vararikon partaalla olevat pankit pitää pelastaa, koska muuten koko talous romahtaisi.
Jatkan tätä ajatuskulkua Michael Hudsonin ajatusten pohjalta hänen Youtubissa esillä olevien esitystensä ja kirjansa The Destiny of Civilization: Finance Capitalism, Industrial Capitalism or Socialism (ISLET 2022).
Libertarianistit markkinoivat ajatusmalliaan paluuna 200 vuotta sitten ideoituun (Adam Smith, Ricardo jne.) vapaaseen markkinatalouteen. Tämä on kuitenkin hämäystä. Markkinatalouden klassikot kuvasit teollisuuskapitalismia, jonka edistämisessä valtiolla oli suuri rooli. Jotta teollinen tuotanto olisi kilpailukyistä maailmanmarkkinoilla, valtion tuli huolehtia siitä, että tehtaisiin riitti tervettä ja riittävän sivistynyttä työvoimaa (terveydenhuolto ja koulutus), että tuotteiden kuljettamista varten oli asiallinen infrastruktuuri (tiet ja sitten rautatiet) ja että teollisuus ei joutunut maksamaan aatelistolle perusteettomia maanvuokria niiden perinnöksi saamistaan maista. Smith kirjoitti 'Kansojen varallisuudessa': "Landlords love to reap where they have not sown." (Maanomistajat haluavat korjata satoa sieltä missä he eivät ole kylväneet.) Markkinatalouteen kuului myös se, että työntekijöille jäi varaa myös kuluttamiseen pelkkien elämisen perustarpeiden tyydyttämisen lisäksi.
Sitten kun markkinatalous alkoi siirtyä teollisuuskapitalismista finanssikapitalismiin, pörssijijoittajia ja pankkeja ei kiinnostanut, mistä voitot tulivat, tuotteiden myynnistä vai pääomatuloista. Kun vuokraa ei enää tarvinnut maksaa aatelistolle, se maksettiin korkoina rahoituslaitoksille. Kiinteistöhin sidottujen lainojen korot ovat pankkien keskeinen tulonlähde. Kansantalouden kirjanpito muuttui niin, että bruttokansantuloon laskettiin samanarvoisina teollisuuden tuotot, palkat ja finanssitulot. Niinpä räikeänä esimerkkinä on se, kun kansantulossa perintään menevien velkasaatavien tuotto kasvaa, niin maa näyttää vaurastuvan, kun luotonmaksuihin tulee viivästyskorko tai perintäfirmojen tulos kasvattaa kansantuloa. Mitään todellista vaurautta ei kuienkaan ole syntynyt, vaan päinvastoin velalliset ovat menettäneet omaisuutensa.
Pääoman vapaa liikkuminen siirtää tuotannon sinne, missä valtiot vielä huolehtivat kansalaisistaan ja pitävät elinkustannukset kurissa, siis työvoimakustannut kilpailukykyisinä. "Kehittyneissä" maissa ihmisten rahat menenvät kiinteistökulujen hoitoon, USAssa myös terveysvakuutuksiin ja koulutukseen. Finanssipääoma on huolehtinut siitä, että pääomatulojen verotus on alhaisempi kuin työn ja kulutuksen verotus. Talouseliitti kerää voitot velkavivuilla ilman riskiä, sillä pankit pelastetaan julkisin varoin. Kansantalouden tulos syntyy siis sijoituksista, jotka eivät tuota mitään todellista taloudellista vaurautta. Toki ne, jotka ovat tuossa 1-5% eliitissä, näkevät pankkitilinsä ja osakesalkkunsa arvojen kasvavan, mutta maksajana on se 90%. Konsepti on markkinoitu niin hyvin, että nekin jotka ovat maksajan paikalla ovat tyytyväisiä. "Taloudellahan" menee hyvin ja jos pääomatulojen veroihin uhataan kajota, niin nekin jotka vain toivovat pääseväntä osallisiksi tuosta vauraudesta vastustavat 'rentier' luokan verottamista.
Rentier -luokan varat kertyvät siis koroista ja monopoliveroista, jotka kerätään niiden palvelujen käytöstä, jotka valtio on yksityistänyt. Yhdysvallat on tässä kärjessä ja Iso-Britannia seuraa tiiviisti mukana. Sama yksityistämistrendi yritetään tuoda Suomeenkin: terveydenhoito, koulutus, tiet ja rautatiet. Nyt suomalaiset on saatu maksajiksi myös Yhdysvaltain asetuotannolle Nato-jäsenyyden myötä. Lähes kaikki ovat tästä erittäin onnellisia. Entinen CIA analysoija kuvaa tätä propagandakoneistoa jolla ajattelu on viety läpi termillä MICIMATT (Military-Industrial-Congressional-Intelligence-Media-Academia-Think Tank) kompleksi.
Finanssikapitalismin talousoppi on ajettu läpi yhteiskunnan niin, että pidämme aivan luonnollisena ja oikeana rahastaa aina ja kaikkialla, missä vain pelkällä omistamisella voi verottaa tuottamisprosessia. Kun klassikkojen hengessä ajatusta arvosteltiin "ilmaisista lounaista", Milton Friedman julisti:"There is no such thing as a free lunch", ilmaisia lounaita ei ole. Kuinka monen unelma onkaan saada sen verran pääomaa (vaikka kiva perintö), että voisi ostaa riittävästä osakkeita tai osakehuoneistoja, joiden tuotolla voisi elää mukavasti, ja nauttia ilmaisista lounaista. Liberaalin yhteiskuntafilosofian mukaan näin talous toimii; se on sosiaalisesti rakentunutta todellisuutta. Vuokrat, lainat ja korot on maksettava. Ja postmoderni filosofia hehkuttaa, että me voimme vapaasti määritellä sen, mikä on totta ja todellisuutta. Todellista vapautta! Ajatellaanpa kuitenkin sitä, miten talouden kävisi pitemmällä tähtäimellä, jos suuri osa ihmisistä eläisi vuokratuloilla tai keinotekoisesti nostettujen pörssiosakkeiden tuotolla. Todellista vaurautta ei synny ja tuotanto sukeltaa. Miksi USA:ssa infrastruktuuri (rautatiet ja tie) ovat retuperällä, mutta Kiina rakentaa mittavaa luotijunaverkostoa? Finanssikapitalismi tarkoitta deindustrisaatiota eli teollisen tuotannon alasajoa. Sillä tarinalla onkin onneton loppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti