Maailmankuva ja etiikka

Arvot ja etiikka

(The updated English version is available)
Etiikka antaa tekojemme viimeiset perustelut, miksi toimimme niin kuin toimimme. Nämä perusteet nojau­tuvat arvoihin, joiden mukaan järjestämme tavoitteemme. Tekojen ja arvojen puolustaminen järkevin argumentein on vielä vaikeampaa kuin tieteellisten näkemysten puolustaminen. Tieteellisessäkin keskus­telussa voidaan joutua tilanteeseen, jossa viimeiset perusteet, havaittavat todisteet, tulkitaan eri tavoin. Eikä tämä ole edes harvinaista. Kuhnin paradigma-käsitteeseen kytkeytyvä väittely antaa lukuisia esimerk­kejä. Kiistoja ei ratkaista yksittäisellä havainnolla, vaan todistusaineistoa pitää koota kasapäin. Etiikassa ollaan sen kysymyksen edessä, millaisia nuo viimeiset perusteet ylipäätään voivat olla. Tässä en lähde esitte­lemään erilaisia mahdollisia ratkaisuja, kun tarjolla on hyvä suomenkielinen yleisesitys, Timo Airaksi­sen teos Moraalifilosofia. Pohdintamme lähtökohta kuitenkin on, että etiikan tulee perustua oman vapaan ymmär­ryksemme kykyyn päättää teoistamme ja arvoistamme. Erilaisten uskontojen ratkaisut saattavat näyttää meistä järkeviltä, mutta hyväksymme ne juuri siksi, että oma järkemme tukee niitä, emme siksi, että jokin maailman ulkopuolinen auktoriteetti on ne meille antanut sokeasti noudatettaviksi. Nosta­matta joka käänteessä esille taustalla vaikuttavia filosofeja lähtökohtani on elämismaailman analyysi. Tähän lukuun erityisesti vaikuttaneita ajattelijoita ovat Kant, Rawls ja Haber­mas. Vaikka olisikin houkuttelevaa sukeltaa tarkastelemaan siitä, mitä kukin sanoi ja mitä tarkoitti, niin jätän tuon akateemisen keskustelun ammattifilosofeille, kun heille siitä maksetaan.

Mikä siis voisi olla etiikkamme lähtökohta, johon päättelymme nojaa? Onko mitään pysyviä arvoja yleensä olemassa? Lähtekäämme liikkeelle samasta kuin mistä tiedekin lähtee, elämismaailmasta. Elämismaailman asiat on meille jo annettu jollain tavalla arvotettuina. Lähestymistapamme väistää kysy­myksen siitä, ovatko nuo arvot asioissa itsessään vai tavassamme nähdä ne. Miten voisimme erottaa asiat jonain itsessään olevina ja arvotto­mina, kun emme voi ymmärtää niiden muitakaan ominai­suuksia muuten kuin ymmärryk­semme käsitejär­jestelmän kautta? Näemme inhimillisen toiminnan, ihmis­ten aikaansaan­nokset hyvinä tai pahoina kuin myös luonnon arvokkaana tai uhkaavana. Analyyttinen filosofia on ohittanut tämän ihmisen perus­olemuk­sen liian nopeasti. Tässä esitet­tävällä näkemyksellä on yhtymäkohtia intuitio­nismiin (Ross, Moore), mutta fenomenologinen ote paljastaa, miten intuitiomme juuret ovat elämismaail­massamme.

Etiikan kysymykset näyttäytyvät eri tasoilla. Itse kukin ratkoo niitä elämismaailmansa tilanteissa, ja yleisiltä periaatteilta edellytetään yleispätevyyttä. Ideaalitilanteessa yksittäiset ratkaisut tehdään yleisten periaat­teiden mukaisesti, mutta ei suinkaan ole aina selvää, mitkä periaatteet eri tilanteisiin soveltuvat. Kun toimi­taan elämismaailman hetken ensi tulkinnan perusteella, luotamme intuitioomme mutta emme ilman perus­teltuja yleisiä periaatteita. Me tulkitsemme elämismaailman tilanteet sen tulkintakehyksen valossa, johon vaikuttavat kokemuksemme, tietomme ja muiden kanssa jakamamme näkemykset. Empatiakyvyllämme on suuri merkitys, koska kyetessämme eläytymään toisen asemaan saamme vastauksen siihen, miltä tuo minusta tuntuisi. Saatamme joutua tekemään ratkaisun, jota kadum­me myöhemmin, mutta toivomme voivamme ottaa siitä opiksi ja toimia seuraavalla kerralla järkevämmin. 

Elämismaailman tulkinnassa saattavat ainakin hetkellisesti mennä sekaisin ihmisten luonteenpiirteet, hyvät tavat, mielenhäiriöstä johtuva käyttäytyminen, kulttuuri, oikeustaju ja moraali. Ja joskus tilanteen oikea tunnistaminen voi olla vaikeaa ja vaatia asiantuntemusta. Kun havaitsemme lapset painimassa, voimme nähdä tilanteen hyväntahtoisena leikkinä tai kiivaana tappeluna, johon ehkä koemme tarvetta puuttua, jos lasten vanhempia ei ole näkyvillä. Voimme ajatella, että lasten moraalikoodi ja käyttäytymismalli ovat vielä kypsymättömiä. Emme ajattele, että he ovat pahoja. Jos nahistelijat ovat aikuisia, niin tulkitsemme tilanteen myös lain mukaan.

Luontoa emme tulkitse moraalin näkökulmasta. Kun katsomme luonto-ohjelmassa leijo­nien jahtaavan antilooppeja, emme kysy, miksi kuvaajat eivät puutu tähän. Se on osa luonnon­järjes­tystä. Etiikalla ei ole siinä osuutta. Myöskään leijonien tai karhujen huvimetsästystä ei voi perustella sillä, että ne ovat petoja.

Kokemuksemme avulla voimme tunnistaa myös varsin hienovaraisia moraalisia asetelmia. Kirjallisuus tarjoaa runsaasti esimerkkejä. Emme tuomitse Othelloa jyrkin moraalisin perustein, kun hän toimii musta­sukkaisuuden sokaisemana. Othello on Jagon juonittelun uhri. Tavallisella moraalinäkemyksellä varustetun katsojan mielessä Jago on näytelmän konna. Kaikki eivät välttämättä näe asiaa näin. Jonkun mielestä Jago on vain ovela. Voiko tällaisen tulkinnan kannattaja perustella mielipiteensä moraaliperustein? Ja tuon näkemyksen esittäjästä meille saattaa nousta epäilys, ymmärtääkö hän moraalia lainkaan tai onko hän asettunut sen yläpuolelle.

Miten muodostuvat yleiset moraaliset periaatteet. Meille ne ovat paljolti perinteen antamia, mutta perityt näkemykset pitää aina uudestaan perustella. Periaatteet vahvistetaan valinnoillamme ja muotoillaan avoi­messa julkisessa keskustelussa, kuten tieteellisen tutkimuksenkin näkemykset. Sellaiset käyttäytymis­nor­mit, joissa ei tarvita erityistä moraalista harkintaa, syntyvät pääasiassa toiminnan muodostumisesta tavaksi ja tapojen muokkautuessa aina uusissa tilanteissa. Tämä on Giddensin teorian mukainen sosiaalisten raken­teiden muotoutuminen. Habermasin moraalikäsitys rakentuu täysin avoimen keskustelun varaan, jossa jokaisella asianosaisella on oikeus ilmaista kantansa. Se ei kuitenkaan kerro, mitä pidetään pätevänä argu­menttina, eivätkä kaikki joihin ratkaisut vaikuttavat periaatteessakaan pääse osallistumaan keskusteluun, esimerkiksi tulevat sukupolvet ovat ulkona. Habermasin kriteerit kattavat myös vaatimukset, että keskus­telu on avointa ja rehellistä eikä auktoriteetilla ole merki­tystä. Paras argumentti voittakoon.

Rawlsin ajatus rationaalisesta päätöksentekijästä tietämättömyyden verhon takana on erittäin kiinnostava yritys johtaa oikeudenmukaisuuden periaatteet. Ajattelemme tilannetta, jossa sovimme oikeuksien ja kaikille koituvan hyvän jakoperiaatteet niin, että emme tiedä omaa asemaamme yhteiskunnassa. Olemme tietämättömyyden verhon takana. Rationaalinen pohtija haluaa saman toimintavapauden kaikille sekä kaikille samat mahdollisuudet päästä kykyjensä mukaiseen asemaan. Sen lisäksi hän haluaa saada parhaan mahdollisen osan silloinkin, kun kohtalona on olla se heikoimmassa asemassa oleva. Tätä mallia Rawls sanoo reiluksi (fair). Ajatusmalli koskee siis ihmisten keskinäisiä suhteita. Näitten suhteen se on toimiva universalisointi­periaate. Se ei anna ohjetta muiden asioiden kuten luonnon arvottamiseen. Ideaalisen päätöstilanteen voi tuoda todelliseen elämismaailmaamme pitämällä tuota tietämättömyyden verhoa argu­mentoinnin kritee­rinä: Eettisen keskustelun yleispätevyyden ehtona on, että väitteillä ei yritetä antaa olemassa oleville erityisille eduille moraalista perustaa.

Osin ristiriitaisesta etiikan ongelmaa koskevasta keskustelusta tulee lähes väistämättä mieleen ajatus, että emme tule löytämään mitään viime kätistä yleisesti kaikissa tilanteissa toimivaa etiikan periaatetta. Ja kuitenkaan emme voi hylätä eettistä pohdintaa. Olemme vakuuttuneita, että ilman moraalia emme voi elää, tai sitten jäämme eläimelliselle tasolle. Etiikan ongelman houkutteleva kiertämisyritys on ns. sosio­biologia, jossa omat arvomme ja tekomme selitetään osana luonnonjärjestystä. Sitten oikeastaan mitään eettisiä ongelmiakaan ei ole. Emme olisi lopulta vastuussa mistään. Sosiobiologian näkökulma on kuitenkin kiinnostava, kun pohdimme moraalin alkuperää, sitä ihmisen muotoutumisen vaihetta, kun olemme erkaantuneet muusta eläinkunnasta. Ihmiskunnan historiassa on kautta aikojen vaikuttanut selviytymis­kamppailu. Hautalöydöt kertovat, että vanhuksista on huolehdittu, mutta toisaalta lapsia on voitu uhrata. Kumpikin toiminto on todennäköisesti liittynyt selviytymiseen. Jälleen olemme uudenlaisten selviytymis­haasteiden edessä, kun olemme heränneet ilmastonmuutokseen ja väestön kasvuun. 

Nyt ollaan etiikan ydinkysymyksen äärellä. Miten etiikan periaatteet muotoutuvat? Mihin periaatteisiin eettinen keskustelu nojautuu? Mitä sisäl­löllisiä vaatimuksia asetamme päteville perusteille? Nykyajassa on selvästi näkyvillä kaksi trendiä, joista yksi haluaa jättää kaikki eettiset ratkaisut ja huolenkannon muista ihmisistä ja luonnosta jokaisen yksilön omaan harkintaan ja toinen kannattaa yhteisvastuuta, joka vielä on paljolti organisoitu yhteiskunnan julkiseksi tehtäväksi. 

Johtopäätökseni on seuraava. Eettiset periaatteemme muotoutuvat eri tasoilla: normistoamme ylläpitävien ja uudistavien tekojemme kautta, yhteiskunnan poliittisen ja taloudellisen organisoinnin kautta sekä julki­sessa keskuste­lussa, jossa kukin saa esittää parhaaksi katsomansa argumentit. Arkinen toimintamme elä­mis­maailmassa vahvistaa tai muuttaa vuorovaikutussuhteitamme, joista keskeinen on ihmisten välinen luottamus. Se on sosiaalisen pääoman tärkeä osa. Putnamin teos Bowling alone osoittaa, että missä sosiaa­linen pääoma on voimakas, siellä moraali toimii paremmin ja rikollisuus on vähäisempää kuin siellä missä ihmisten välinen luottamus horjuu. Omalla toiminnallaankin voi tehdä uusia eettisiä valintoja. Teko saattaa ensi alkuun näyttää moraalittomalta mutta voi tulla ymmärretyksi myöhemmin laajemmasta näkökulmasta.

Yhteiskuntapolitiikan ja moraalin suhde on monimutkainen. Tiukka järjestys rajoittaa vapauttamme, jonka arvoa eettisessä keskustelussa on korostettu. Toisaalta järjestys lisää yhteiskunnan koheesiota ja yhteisiä arvoja. Tiukkojen lakien säätelemää toimintaa ei voi pitää erityisen eettisenä, kun se ei pohjaudu vapaaseen tahtoon. Yhteiskunnan talouden sääntely auttaa huolehtimaan kaikkien vähimmäishyvinvoinnista. Vapaa ja villi kilpailu jättää muista huolehtimisen ihmisten hyväntahtoisuuden varaan ja vapauttaa itsekkäät ihmiset vastuusta. Pohdimme tätä vielä jäljempänä.

Julkinen ja avoin eettinen keskustelu etsii toiminnan ajatuksellista perustelua. Voimme vedota koke­muk­siimme ja tuntemuksiimme. Voimme herättää kanssaihmisten myötätunnon. Voimme tukeutua aiempaan filosofiseen keskusteluun. Väitteidemme on kuitenkin oltava siinä mielessä tosia, että jos esitämme valheita tai vilpillisiä väitteitä, niillä ei voi olla keskustelussa mitään arvoa. Kaikki rehelliset näkemykset ovat terve­tulleita. Keskustelun avoimuus ja julkisuus asettavat jo eräitä ehtoja väitteille ja niiden arvioinnille. Kaikilla on oikeus sanoa kantansa. Julkisuusvaatimus tuo mukanaan yleistettävyyden, eli se vahvistaa etiikan perus­oletuksen. Jos esitän eettisen periaat­teen julkiseen arviointiin, en voi silloin tarkoittaa, että tämä on vain minun henkilö­kohtainen ohjenuorani. Siihen voisi vastata, että mitä se muita kiinnostaa. Periaatteen täytyy koskea kaikkia. Muutoin olisin ymmärtänyt etiikan täysin väärin.

Filoso­fien näke­mysten vaikutus toimintaamme on tosi asiassa vaihteleva ja yleensä aika pieni. Airak­sinen totesi, että Ayn Randin egoismia puolustavilla teoksilla on hyvä menekki, mutta Rawlsin lukijakunta on suppea filosofian opiskeli­joiden joukko. Rawlsin tunnettuus on kasvanut selvästi sitten 1980-luvun lopun, mutta julkisessa keskustelussa näkyvämpiä ovat Randin ajatteluun pohjautuva libertaariset näkemykset. Johtuuko Randin suosio sitten siitä, että ihmisten luultu luontainen itsekkyys kaipaa tuekseen oppiraken­nelman, kun itsekkyys muuten tuntuu epämoraaliselta? 

Länsimaisen moraalifilosofian tunnusomainen piirre on, että periaatteet ovat vapaan individualistisen päättäjän ongelma myös yleistettävyyden suhteen, ei vain omien tekojeni valinnan suhteen. Moraalin ankkuroiminen elämismaailmaan ja siis yhteisöön, jossa elämme, antaa sille hedelmällisemmän kasvu­alustan kuin puhdas yksilöllinen rationaalinen pohdiskelu. Eettisen pohdinnan ankkuroiminen elämis­maailmaan tarkoittaa sen liittämistä myös ihmiskunnan historialliseen tilanteeseen. Moraalifilosofiat on yleensä kirjoitettu niin, että niissä ratkotaan ikuisuusongelmaa, joka on riippumaton yhteisön elämisen edellytyksistä. Tiedämme, että maapallo ei voi elättää rajatonta ihmismäärää. Niinpä syntyvyyden rajoittamisen kieltävät opit ovat järjen vastaisia ja siksi moraalittomia, vaikka ne väittävät ehkäisyä ”synniksi”, siis moraalisesti vääräksi oman kristinopin tulkintansa mukaan. 

Kun väitteemme koskevat yhteiskunnan resurssien organisointia, niin utilitaristiset (suurinta yhteistä hyvää tavoittelevat) perusteet näyttävät ensi alkuun varteenotettavilta. Utiliteetin käsite on kuitenkin jo sinänsä ongelmallinen. Yksilöi­den kokemia utiliteetteja on vaikea arvioida yhteismitallisesti ja kokonaishyödyn laskeminen on mahdo­tonta. Jos utiliteetti tulkitaan hedonistisesti suurimman mielihyvän tavoitteluna, utilitarismin moraalinen näkemys on varsin kyseenalainen. Onko huumeiden käyttäjän mielihyvä samalla tavalla oikeutettu kuin konserttiesityksen kokemus? Onko miljardöörin keinottelulla hank­kiman miljoonan antama ilo samanarvoinen tai kenties jopa 10000-kertainen kuin työntekijän aherruksella ansaitsema satanen? 

Kun periaatteet koskevat tuotetun hyvän oikeudenmukaista jaka­mista, Rawlsin reilun jaon malli on hyvä ehdokas rationaalisen päättäjän ratkaisuksi. Se on yleistettävissä koskemaan jokaista. Sehän ei tarkoita tuloksen jakamista tasan. Hyvästä työstä voidaan palkita, kun se työ tuottaa hyvää muillekin. Tässä tulkitsen Rawlsia Habermasin kommunikatiivisen rationaalisuuden kautta: Ideaalinen alkuperäinen tilanne, jossa periaatteet valitaan tietämättömyyden verhon takana, on tuotu todellisen nykyhetken argumentoinnin osaksi. Rawls itsekin kyllä puhuu argumentoinnista tietämättömyyden verhon rajaamilla oletuksilla. En voi vedota omiin saavutettuihin etuihini periaatteiden valinnassa. 

Rawls hylkää klassisen utilitarismin sen tasa-arvoa vinout­tavan periaatteen vuoksi. Johtuen heikompi­osaisten suuresta määrästä yhteiskunnan suurinta kokonais­hyötyä ei saavuteta kohdassa, jossa heikoim­malla menee parhaiten, vaan aina kohdassa, jossa parempi­osaisella menee paremmin kuin mitä reilu jako edellyttää. Tulonjako ei ole moraalinen ongelma siinä mielessä, että kenenkään pitäisi tuntea tehneensä väärin ansaitessaan tulonsa, jos se ei ole keneltäkään pois. Kysymys on siitä, toimiiko talousjärjestelmä oikeuden­mukaisesti. Kun on uutisoitu, että 62 (luku vai pienenee) maapallon rikkainta omistaa yhtä paljon kuin puolet maai­lman väestöstä, siis 3,5 miljardia ihmistä, niin kyllä tätä pitää epäoikeudenmukaisena varmaan valtaosa, ja joku noista 62 ihmisestäkin. Monimiljardöörille seuraavan tienatun miljoonan lisä­hyöty on olematon, mutta jaettuna 10000 köyhimmälle se merkitsisi jokaiselle luultavasti kuukauden ansiota. Siis subjektiivisesti mitattujen utiliteettien summa olisi huomattavasti suurempi myös utilitarismin näkökul­masta. En voi välttyä ajatukselta, että tosiasiassa miljardöörin seuraava miljoona vaikuttaa kuin huume, siitä on hetken ilo. Toki miljardööri voi tuottaa tyttärelleen suuren ilon ostamalla hänelle 8 v. syntymäpäivälahjaksi vaikka 48 miljoonan dollarin timantin.

Eriarvoisuuden tavoitteelliseksi edistämiseksi on vaikea nähdä moraalisia perusteita. Eriarvoisuuden lisää­misen kannattajat eivät ole vain epämoraalisia, he toimivat myös epärationaalisesti. Yhteiskunnan talous ja poliittinen vakaus ovat ennen pitkää vaarassa, jos toimeentulostaan aidosti huolestuneiden ihmisten joukko vain kasvaa ja ylenmääräinen varallisuus kasaantuu harvoille. Ihmiskunnan selviytymisen kannalta olisi todennäköisesti edullista, että jokainen voisi toteuttaa lahjakkuutensa mahdollistaman elämän. Sehän ei silloin tarkoita ihmisten tasapäistämistä.

Hyväksikin koettuja periaatteita saa kritikoi­da. Ne saattavat näyttää ylivoimaisilta nyt historiallisen tilanteen valossa. Onko näin silloin, kun ihmiskun­taa tai koko maapallon elämää uhkaa ulkoinen vaara tai periaatteet itses­sään johtavat kestämättö­mään tilanteeseen? Voiko pitää moraalisesti oikeutettuna ajatusta ”meidän jälkeemme vedenpaisumus” paitsi tilanteessa, jossa näyttää siltä, että elämän tuhoutumista ei voi enää estää? Niin kauan kuin on toivoa, on ihmiskunnan hyvän kannalta moraalisempaa ajatella, että on oikein tehdä sellaisia valintoja, jotka eivät heikennä tulevien sukupolvien selviytymisen mahdollisuuksia. Ihmiskun­nan henkisen edistymisen kautta meillä on nyt suurempi mahdollisuus vaikuttaa koko maapallon tulevai­suuteen kuin savanneilla vaeltaneilla heimoilla.

Kaikki tieteellinen tieto on luonnollisesti hyväk­syttävää argumentointia, jos tieto on merkityksellistä eettis­ten periaat­tei­den muodostamisessa. Tieteellinen tieto on laajentanut eettistäkin maailmankuvaamme vaikkakin joissain suhteissa ristiriitaisesti. Kaikki ihmiset ovat ihon väriin tai muihin ulkoisiin tunnusmerk­keihin katsomatta saman lajin edustajia, siis siinä suhteessa tasa-arvoisia. Koska äly erottaa ehkä selvimmin ihmiset muista lajeista, älykkyyttä jotkut pitävät arvostetuimpana ominaisuutena. Joissain empiirisissä tutki­muksissa on havaittu älykkyyden korre­loivan ns. rodullisten ulkoisten ominaisuuksien kanssa. Tämä voi hyvin olla empi­ristinen harha, kun aika moni muukin seikka on liittynyt ihmisten etniseen taustaan. Älyk­kyys vain on tässä esimerkkinä keskustelua herättävistä ristiriitaisista tutkimusten tulkinnoista. 

Eettiset periaatteet ovat luomiamme ajatuksen välineitä ihmisen oman olemuksen ja tavoi­teltavan yhteiskunnan määrittelemiseksi. Me emme löydä niitä platonisesta ideoiden maailmasta vaan keksimme ne, jotta voisimme elää parempina ihmisinä parem­massa maailmassa. Julkisen keskustelun kaut­ta ne tulevat arvioitaviksi ja voimme puolustaa niitä kaikin keinoin. Ideat eivät ole hyvin toimivia, jos emme tosi asiassa voi elää niiden mukaisesti. Aika monella tiukalla eetti­sellä periaatteella on tämä ongelma. Airak­sinen kritikoi Kantin velvollisuusetiikkaakin tästä syystä. Entä jos emme pääse irti tuosta ”velvollisuudesta” vaan se määrittelee ihmisyytemme? 

Eettisiä periaatteita ei kuitenkaan sovita missään kansankokouksissa. Vain lait säädetään muodollisesti parlamenteissa ja kirkolliskokous voi kirjata uusia tulkintoja. Moraali on selvästi laajempi käsite kuin lait, ja ehkä lakeja ei enää lasketa kuuluvan moraalisiin periaatteisiin. Kuitenkin jos lait ovat ristiriidassa vallitse­vien moraalikäsitysten kanssa, lakeja ei noudateta ja ennen pitkää ne pitää muuttaa. Edes moraalifilosofit – nekään jotka kannattavat sopimus­etiikkaa – eivät ole kyenneet sopimaan eettisistä periaatteista. Lieneekö ongelmana ollut tavanomainen akateeminen turhamaisuus, että muiden ideat ovat tosi huonoja verrattuna omiin maailman parhaisiin ajatuksiin? Tärkein syy on se, että ”nojatuolifilosofia” on erkaantunut elämästä. Ajattelun lähtökohdaksi on tietoisesti valittu apriorinen tilanne ennen elämää, siis elämää sen ulkopuolelta tarkasteleva yksilö. Fenomenologian lähtöti­lanne on se mitä on annettu. Heideggerin termein meidät on heitetty elämään. Heideggerin maailma tosin on ristiriidaton käsityöläisyhteisö, joka on meitä varten. Tällai­nen maailma ei ollut Heideggerin aikanakaan ja nyt se on vielä pienempinä palasina. Myös Heideggerin oma elämänhistoria antaa hänen moraalistaan hyvin kyseenalaisen kuvan. Ei ole enää yhtä hiljaisten sopimusten ja perinteen täyttämää yhteiskuntaa. Vaikka me teoillamme luomme normeja, niin moraalisäännöt täytyy yhä selvemmin kirjata poliittisiksi päätöksiksi, jotta ne koskisivat kaikkia.

Miten eettiset periaatteet sitten asettuvat osaksi vallitsevaa moraalia? Ja onko mitään vallitsevaa moraalia enää olemassa? Voinemme vielä tunnistaa joukon periaatteita, joita hyvin harvoin asetetaan kyseenlaiseksi. Yleisesti hyväksytty periaate on, että ihmiset ovat oikeuksien suhteen samanarvoisia, kaikilla on samat ihmis­oikeudet ja kaikkia tulee kohdella samalla tavoin. Näin todetaan mm. YK:n ihmisoikeuksien julistuk­sessa. Julkisuusvaatimuksen vuoksi näitä periaatteita ei voi asettaa kyseenalaiseksi ja tulla otettua vaka­vasti? Yksityiskohdissaan ihmis­oikeuksien periaatteet ovat kuitenkin vaikeasti muotoiltavissa kaikkia tyydyt­tävällä tavalla, kun mm. eri uskonnot asettavat omia vaatimuksiaan. Kaikki terveinä pitämämme ihmiset kai ajattelevat, että ihmisten kärsimyksiä pitää koettaa vähentää tai ainakaan ihmisille ei saa aiheuttaa välit­tömiä kärsimyksiä. Utilitarismin tavoitteen kurjuuden vähentämiseksi voinemme ilman muuta hyväksyä. On tietenkin suuri joukko ihmisiä, jotka eivät halua tietää toimintansa välillisistä seura­uksista, vaikka ne aiheut­taisivatkin kärsimyksiä. 

Etiikkaan kuuluu nyt senkin pohtiminen, mitä teemme maapallon muille eläinlajeille tai yleensä ekosystee­mille? Onko se eettinen kysymys vain sikäli kuin ajattelemme tulevien ihmissukupolvien elämisen edelly­tyksiä vai onko meillä vastuu muidenkin lajien säilymisestä niiden itsensä vuoksi? Tiedämme, että muutkin eläinlajit kärsivät kipua, mutta tuskin ne ”ajattelevat” lajinsa tulevaisuutta enempää kuin omien jälkeläis­tensä tai laumansa kannalta. 

Globalisaatio on tuonut moraaliin uusia haasteita. Olemme lähes reaaliajassa tietoisia maailman luonnon­katastrofeista ja niiden aiheutta­masta hädästä, terrorismista ja yksittäisten ihmisten hirmuteoista. Kuiten­kin meidän pitää pystyä jatkamaan omaa elämääm­me. Siksi arvokkaita ovat valtioiden ja kansain­välisten organisaatioiden ponnistelut globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Yksittäisen ihmisen taakka kanavoituu järkevään toimintaan, johon itse kukin voi antaa sopivan panoksen.

Kun määrittelemme periaatteitamme kaikkien näiden kysymysten suhteen, määritte­lemme ihmisyyttä ja vastuutamme ympäröivästä todellisuudesta ja tulevaisuudesta. Heideggerin eksisten­tiaali­ontologian mukai­sesti olemme aina jo ”das Man”, se toinen, kuka hyvänsä. Onko tämä se eksistentialismin maailmanmurhe? Tämä on tavallaan Kantin velvollisuusetiikka katsottuna jokaisen ihmisen kohtalosta käsin, ei vain filosofin tutkijan kammiostaan julistamana oivalluksena. Jokainen ihminen on kuitenkin myös ainutkertainen yksilö, joka valitsee omista lähtökohdistaan ja tiedoistaan käsin. Kategorinen imperatiivi pitäisi ymmärtää niin, että voin tarvittaessa perustella valintani näistä lähtökohdista moraalisesti kestäväksi. Onneksi yleensä riittää, että voin perustella tekoni itselleni ja voin hyvällä omalla tunnolla katsoa peiliin. Eksistentiaalista näke­mystä ei myöskään tule tulkita niin, että kun toimin välinpitämättömästi ajatuksella ”ei kuulu minulle”, toimin niin kuin yleensä toimitaan ja siis oikein. Arkinen toimintamme ei onneksi ole jatkuvaa moraalista painiskelua. Kuitenkin jos aina kun kohtaamme vastuunottoa vaativan tilanteen, ohitamme sen ajatellen, että kyllä joku toinen hoitaa, siirrämme asian sille toiselle. Kysymyksessähän ei tarvitse olla koko maailman pelastaminen, ehkä vain puhelinsoitto hätäkeskukseen riittää. 

Miksi en voi valita itsekkyyttä, enkä myöskään ehdotonta uhrautumista toisten hyväksi (äärimmäinen altruismi)? Jos toimin vain ajatellen omaa etuani antamatta omaa panostani yhteisen hyvän eteen, olisinko silloin aidosti sen yhteiskunnan jäsen jossa toimin. Jos en koskaan auta muita, en voisi odottaa mitään apua toisilta. Kuten Hobbes jo aikanaan totesi, yhteiskunta ei voi rakentua tällaisen täydellisen itsekkyyden varaan. Ei olisi mitään yhteis­kuntaa ja tuskin oikein ihmistäkään. Jos taas en vastaisi ja huolehtisi millään tavalla omasta hyvinvoinnistani (vaikka siihen kykenisin) ja jättäytyisin toisten huolehdittavaksi, olisin yhtä itsekäs kuin henkilö, joka ajatte­lee vain omaa parastaan.

Kuten Airaksinen toteaa, äärimmäinen altruismi on vielä huonompi vaihtoehto. Sitä on mahdotonta kaik­kien noudattaa ja periaatteessa siinä asettaa oman itsensä toisia ala-arvoisempaan asemaan. Kuitenkin moraalin tehtävä on itsekkyyden haittojen tasoitta­minen ja siis toisten huomioon ottamisen varmistami­nen. Kukin voi rikastuttaa ihmiskuntaa eniten tekemällä sitä, missä on itse parhaimmillaan. Tämä puoles­taan onnistuu vain, kun noudatetaan reiluuden periaatetta ja jokaisella on tosiasiallinen mahdollisuus kykyjensä toteuttamiseen. Voimme vain kuvitella, mistä olemme jääneet paitsi lahjakkuuksien tuhoutuessa kurjuuden alle ennen kuin he ovat edes päässeet koettamaan taitojaan. 

Yleisestä hyvinvoinnista huolehtiminen onnistuu parhaiten yhteiskunnan insti­tuutioiden kautta, kun jokai­nen antaa osansa niiden ylläpitämiseen. Vapaaehtoistyö ja tuki ansaitsevat kunnioi­tuksen ja lisäksi ne pitävät muut herkkinä oman moraalinsa suhteen. 

Oikeudenmukaisuutta koskevat ratkaisut välittyvät usein poliittisen vaikuttamisen kautta ainakin demo­kratioissa. Samoin lainsäädännöllä rajataan monet vaikeat eettiset ratkaisut. Esimerkkeinä voi mainita ihmisen elämänkaaren rajoja koskettavat päätökset: kuoleman määrittely, abortti ja eutanasia. Filosofiset pohdinnat ehkä eivät ratkaise näitä, mutta ne osoittavat, että niissä päätöksissä otetaan kantaa siihen, mikä on ihminen. 

Uusia eettisiä, ihmisen määrittelyyn kuuluvia asioita on edessä, kun lääketieteen keinoin kykenemme muuttamaan geenien määräämiä ominaisuuksia. Geenimanipulaatiota käytetään jo laajasti kasvien jalos­tuksessa, joten tekniikka on hallussa. Kasvien jalostuksessa tärkeätä on pitää tilanne hallinnassa niin, että luonnontilaa ei vaaranneta. Ihmisen kohdalla joudutaan miettimään, mikä ylipäänsä on hyväksi, millaisen ihmisen haluamme jalostaa. Militaristin näkökulmasta moraaliton tappajahirviö olisi tehokas sotilas. Tieteis­elokuvista löytynee tällaisia kauhukuvia. Onko meillä jokin moraaligeeni, joka voidaan sammuttaa ja jollai­nen jo nyt puuttuu sosiopaateilta? 

Etiikkaa ei voi kirjoittaa valmiiksi kaikkia tulevaisuuden tilanteita varten. Emme tiedä, mitä ihminen voi keksiä lääketieteessä tai teknologiassa. Etiikka tulisi toki pitää mukana jo silloin kun innovaatioita kehite­tään, mutta insinöörit ovat optimista väkeä ja luottavat siihen, että teknologian mukanaan tuomat ongel­mat aina ratkeavat uusilla keksinnöillä. Moraalifilosofiaa tarvitaan kuitenkin viimeistään silloin, kun uusia tekniikoita otetaan käyttöön. Ammattifilosofien lisäksi meidän muidenkin on syytä pohtia omia valinto­jamme, koskevat ne sitten tekniikkaa tai poliittisia ratkaisuja. Me olemme elämismaailman asiantuntijoita, mutta meidän tulee myös herkistyä arvioimaan, onko elämänmeno eettisesti kestävällä pohjalla.