Rationaalisuuden rajalla

Uskomukset, tarinat ja suuret kertomukset

Tämän esseen otsikossa oli aiemmin pääpaino termillä 'ideologia', mutta luettuani Pinkerin 'Rationality' teoksen päätin vaihtaa lähestymikulmaa. Tässä myös linkki Jari Kaaron kolumniin pohjustukseksi. 

Pinker analysoi irrationaalisia uskomuksiamme siitä näkökulmasta, miksi arvioimme väärin todistusaineistoa, lipsumme loogisissa päätelmissä tai sekoitamme todellisuuden ja mytologian.

 
Elämismaailman tulkintaan voi kietoutua monenlaisia ajatusmalleja, jotka eivät ole yhteensopivia tieteel­lisen tiedon tai edes ns. terveen järjen kanssa. Tämän ajan ilmiöitä on esimerkiksi rokotusten tehokkuuden tai jopa haitallisuuden epäily. Tilastollisesti pätevä näyttö ei riitä kumoamaan sellaisen yksittäisen tapauksen todistusvoimaa, että joku rokotettu kuitenkin sai tartunnan. Todellinen kansanliike lasten rokotuksia vastaan syntyi, kun eräs puoskari teki virhepäätelmän, että rokotukset aiheuttavat autismia - vain sen vuoksi, että autismi todetaan lapsilla samaan aikaan kun heille annetaan perusrokotukset.

 

Julkilausumattomat kansanuskomukset ovat myös tavallisia poikkeamia tieteen vahvis­tamista näkemyksistä. Ne ovat sellaisia elämismaailmaan sisältyviä tulkintoja, jotka ovat tieteellisen tiedon vastaisia mutta eivät muodosta yhtenäistä oppia. Näihin kuuluvat erilaiset taikauskoksi laskettavat käsitykset, astrologiset ennustukset, kummitustarinat, tai nykyhengen mukaisesti ulkoavaruuden olioiden kohtaamiset. Näiden ilmiöiden "näyttönä" on jonkun yksilön kertomus ainutkertaisesta kokemuksesta, jota ei voi mitenkään vahvistaa. Ihmiset voivat "kokea" kaikenlaista, mutta terveellä järjellä varustettu ihminen yrittää tavalla tai toisella varmistaa, että ei kokenut harhoja. Terve järki on se suojamekanismi, joka hylkää sellaiset hyvin epätodennäköiset havainnot, jotka puhuvat kaikkea aiempaa elämänkokemusta vastaan. Lehmät eivät omin avuin lennä. Pinkeriin viitaten: aiempi elämänkokemus on se bayesilaisen mallin ennakkonäkemys ('priors') siitä, mikä tapahtumien todennäköisyys on havaintohetkellä. Jos näet lentävän lehmän, luultavasti korjaat havaintosi tulkinnan niin, että luultavimmin se oli lehmännäköinen ilmapallo.

Meillä kaikilla on kuitenkin taipumus tulkita asiantilojen kuvauksia omista lähtökohdistamme niin, että tulkintaa ohjaa se, millaisia haluamme asiantilojen olevan. "Suojamaskit eivät suojaa mitään, ja sitä paitsi niitä on typerä pitää." Tulkitsemme asiantiloja koskevat väitteet niin, että ne tukevat omaa ideologiaamme. Yhden ryhmän mielestä abortti on murha, toisen mielestä se on raskauden keskeytys.

Ideologian musta aukko väijyy myös sellaista ”asiantun­tijatietoa”, joka tarjoaa ihmisten toiminnalle vain yhden vaihtoehdon, esimerkiksi taloudelliseen kasvun rationaalisuusoletukseen pohjautuvan kehityksen.

Pinker erottaa toisistaan kaksi erilaista uskomusjärjestelmää: todellisuupohjaisen ja mytologisen. Todellisuuspohjaisessa maailmassa ihmiset ajattelevat, että on olemassa reaalimaailma, jota koskevat väitteet ovat joko tosia tai vääriä. Käytännön elämä pakottaa ottamaan asiat todesta. On syötävä jotta pysyi hengissä, pelkällä pyhällä hengellä ei elä. Kokemusmaailman ulkopuolella oleva todellisuus rakentuu monenlaisten kertomusten varaan. Ihmisillä ei ole mahdollisuutta tarkistaa faktoja eikä niillä ole suoranaista vaikutusta arkeen. Tämä on mytologinen ajatusmalli. Pinker lukee mytologiseen ajatusmalliin esimerkiksi uskonnot ja - ja ehkä yllättäen - myös kansallisaatten myytit. Kaksi teemaa, jotka itse nostin esille keskeisinä ideologioina.

Uskonnollisiin uskomuksiin ei sovi kysymys niiden totuudesta tai epätotuudesta. Ideologian ”totuus” on annettu pyhissä kirjoituksissa, jonkin auktoriteetin ilmoittamana tai vain ihmis­ryhmän keskinäisen ja ryhmää yhteen sitovan, kirjatun julistuksen avulla. Usko­muksen vahvistuksena on vain usko, joka on uskovaisen mielestä on ilmeisesti suora, välitön varmuus jostain, jota ei tarvitse peustella. Kun sinulla on tämä varmuus kuulut vihkiytyneiden joukkoon, kulttiin

Kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden maallistuneet kannattajat ovat sovittaneet uskonsa siten, että se ei ole näkyvässä ristiriidassa luonnontie­teiden maailmankuvan kanssa. Ilmeisesti tällaisen maailmankuvan kanssa voi elää antamatta kertyvän tieteellisen tiedon horjuttaa uskon voimaa. Tiedehän ei voi todistaa mitään yliluonnollista olemattomaksi, jos sellaisella oliolla ei väitetä olevan vaikutusta maailman menoon. Termi ”yliluonnollinen” tarkoittaa silloin asiaa, joka ei tiedettä kiinnosta. Uskontojen ja muiden ideologioiden houkutus on ymmärrettävää, koska tieteellisen tiedon rajallisuus ja epävarmuus voivat olla psykologisesti vaikeaa kestää.

Irrationaalisia ovat kaikki sellaiset ajatusmallit, joiden kannattajat suhtautuvat niihin fanaattisesti eivätkä voi hyväksyä mitään vasta-argumenttia.  Suhtautuminen asioihin voi myös pohjautua sellaiseen tunteeseen, että se sulkee pois järkevän pohdinnan. Esimerkiksi rasismi on lähellä primitii­vistä erilaisuuden kammoa, joka on lähinnä tunnereaktio. Voi perustellusti sanoa, että se, että uusnatsi kiistää holokaustin tapahtuneeksi tosiasiaksi, on irrationaalisempaa kuin usko yliluonnollisiin olentoihin. Näin on siksi, että holokaustista on tieteen kriteerein kiistaton todistusaineisto. Sen kiistäminen on siksi täysin järjestöntä, mutta yliluonnollisten olentojen olemisesta tai olemattomuudetata ei ole todisteita.

Tiettyjen ryhmien etuja ajavat poliittiset aatesuunnat, yhden asian liikkeet tai jalkapallo­joukkueen kannat­taminen eivät luonnollisesti ole ideologioita, mutta niihin voi liittyä samanlaisia piirteitä kuin moniin ideo­logioihin kuten fanaattisuutta. Kuulostaisi vitsiltä vastata kysymykseen, mitä ideologiaa kannatat, sano­malla: Arsenalia. Etiikkakeskustelun yhteydessä nousi esiin useita valintoja ohjaavia oppeja, joita ei kuitenkaan perustella ulkoapäin annetulla totuudella. Toisaalta aika lähellä ideologiaa ollaan silloin, kun itsestään selvänä totuutena oletetaan, että rationaalinen toiminta perustuu aina oman edun maksimointiin. Ihminen pudotetaan silloin omaa ahneuttaan sokeasti seuraavaksi primitiiviolennoksi, jonka lopputulos on ihmiskunnan ja koko maapallon biosfäärin tuho.

Maailmankuvien tarkastelun kannalta ideologiat ovat tärkeitä, koska kautta historian ja edelleen ideologiat ohjaavat ihmisten toimintaa ja valitettavan usein ulkopuolelta katsoen ne johtavat järjettömyyksiin. Ideo­logioita riittää eikä ole järkeä alkaa eritellä niitä tai pyrkiä osoittamaan niiden ajatusvirheitä. Ideologiat ovat suojautuneet niin kuin kameleontit: jos löytyy ideologian väitteen vastainen tosiasia, niin kannattajat keksi­vät jonkin ihmeellisen väitteen, jolla asiat käännetään päälaelleen. Kun tieteellinen tutkimus vahvistaa maailmaan kaikkeuden iäksi lähes 14 miljardia vuotta, niin uskovainen sanoo, että jumala on vain hämännyt ja saanut tilanteen näyttämään tuolta nyt; ”tosiasiassa” maailman kaikkeus luotiin n 6000 vuotta sitten. Ideologian kanssa ei kannata väitellä, kun järkiperusteet tai kriittiset testit eivät ole voimassa. Tieteellinen tieto ja ideologian sisäisten ristiriitojen huomaaminen voivat kyllä auttaa ideologian pauloissa elävää vapautumaan sen kahleista.

Ideologioiden vetovoimaa selittää niihin sosiaalinen paine. Eihän 1,6 miljardia muslimia voi olla väärässä saati sitten vielä suurempi joukko kristinuskon kannattajia. Ilmeisesti inhimilliseen ajatteluun kätkeytyy sellainen uskomusten vahvistamisen malli, että väitteisiin uskovien suuri määrä tekee niistä uskottavampia, vaikka mitään uutta evidenssiä ei olekaan löytynyt. Tämähän näyttää jopa jotenkin rationaaliselta. Samoin uskomusten vuoksi tehdyt suuret investoinnit kuten vaikka valtavat temppelit näyttävät jonkilaiselta todistusaineistolta. Irrationaalista puolta taas heijastavat sellaiset tapaukset, joissa uskomusta vastaan puhuvat seikatkin voivat vahvistaa uskoa. Usko ikään kuin tulee koetelluksi ja vastoinkäymisten voittaminen kertoo vain uskon voimasta. Onko tässä toiminnassa jonkinlainen sisäisen palkitsemisen mekanismi? Tieteelliseen ajatteluun taas pitäisi kuulua päinvastainen malli, jossa väärän uskomuksen kumoutuminen uudella todistusaineistolla koetaan palkitsevaksi. Mutta kuten tieteenfilosofian paradigmakeskustelu on osoittanut, se ei ole itsestään selvää tieteenkään piirissä.

Ideologioiden antama varmuus kiehtoo sen kannattajaa. Niiden tarjoamaan muutamaan uskonkap­paleeseen kiteytyy selitys kaikesta. Maailma tulee näin ymmärretyksi, käsittämätön muuttuu käsitetyksi, vaikka pieni ihminen ei sitä ymmärtäisikään. Se helpottaa elämää, kun selitys on kuitenkin olemassa. Kaikki on korkeam­massa kädessä tai maailman menoa ohjaa universaali dialektinen järjestys, karman laki tai muu kohtalon voima. Elämän rajallisuus voi tuntua ahdistavalta, joten on mukava kuvitella jatkoaika jossain henkisessä olomuo­dossa, missä se sitten onkaan. Ideologiat määrittävät ihmisen selvästi tunnistettavaan ryhmään. Ne antavat hänelle henkisen kodin. Omaan ajatteluun luottaminen ristiriitaisen informaatiotulvan täyttämässä maail­massa selittää ideologioiden viehätyksen vielä nykyaikana. Ennen uuden ajan alkua myytit olivat ainoa tarjolla oleva selitysmalli eurooppalaisellekin.

Nyt voisi tietenkin ottaa pohdittavaksi vaikkapa termodynamiikan pääsääntöjen aseman. Nehän ovat fysikaa­lisen maailmankuvan perusta. Esimerkiksi toinen pääsääntö sanoo (entropian kasvu, tässä eräs muotoilu), että kaikki ajautuu järjestyk­sestä kaaokseen suuressa mittakaavassa. Kreationistit sitten käyttävät tätä peri­aa­tetta osoittamaan evoluu­tion mahdottomaksi. Itse asiassa evoluutio edellyttää, että organismit jossain vaiheessa kuolevat ja hajoa­vat. Tarvitaan sukupolvien kierto ja sattuman tuottamat perimän variaatiot, jotta lajit voivat sopeutua muuttuviin olosuhteisiin. Johan sanassakin sanotaan, että ellei vehnänjyvä kuole jne. Mutta kyllä, tieteelli­silläkin teorioilla on viimekätiset periaatteet, jotka havaintojen kokonaisuus on vahvistanut. Entropian kasvun jokainen voi kyllä havaita siitä, että taloudessa pitää vähän väliä siivota, jotta järjestys säilyisi. Sen ylläpitämiseen kuluu energiaa. Muutoin tuollaiset teoreettiset periaatteet eivät nouse tietoisuuteen arkisessa elämismaailmassa. 

Ideologiat ja kansanuskomukset asettuvat sujuvasti osaksi elämismaailmaa. Ihmiskunta on elänyt kymmeniä tuhan­sia vuosia myyttien antamien selitysten kanssa. Uskomukset ovat vanhan kansan viisautta ja tarinoita, joita ihmiset kertovat toisilleen. Arkinen puhe pitää näitä meemejä yllä. Ne muuttuvat ja mukautuvat tieteen ja kirjalli­suu­den antamien kuvausten myötä. Kansanperinteen viisauksia ei voi tuomita lähtökohtaisesti vääriksi. Esimer­kiksi lääketiede on voinut vahvistaa monia kansanparannusmenetelmiä toimiviksi. 

Nykyajan hämmentävä ilmiö vain on, että tutkimuksen tukemat (vaikka ei vielä lopullisiksi totuuksiksi vah­vistetut) väitteet rinnastetaan huoletta mihin tahansa mutu-tietoon. Erilaisia ihmedieettejä ja onnellisuus­oppeja tyrkytetään rahastustarkoituksessa. Jotkut uskovat kummituksiin ja vierailta planeetoilta saapu­nei­siin muukalaisiin. Todistusaineistona ovat luotettavien ihmisten kokemukset, tarinat. Ideologioilla rakenne­taan vahva identiteetti, mutta myös vaihtuviin muoti-ilmiöihin tartutaan minäkuvan terävöittämiseksi. ”Nyt tartun itseäni niskasta ja liityn X-metodi-ryhmään.” 

Ideologiaan verrattava kunnianhimoinen tapa vahvan identiteetin rakentamiseksi liittyy suuriin kertomuk­siin. Itse kukin voi sellaiseen liittyä tai – yleisemmin – hänet liitetään kertomukseen kasva­tuksen ja kult­tuurin kautta. Uskonto itsessään voi olla suuri kertomus tai osa sellaista. Tyypillinen suuri kertomus on kansallisvaltio. Miksi valtiota tai kansalaisuutta voi kutsua kertomukseksi, eikö jokaisella ole kansa­lai­suus jossain valtiossa? Kansallisvaltiot ovat verrattain uusi ilmiö ihmiskunnan histo­riassa. Suuret valtio­mah­dit ovat olleet aikansa ja häipyneet sitten historiaan. Mittavatkin yritelmät ovat saattaneet kestää vain muutaman vuoden, kuten Hitlerin tuhat vuotinen valtakunta kolmetoista vuotta. Se oli ääriesi­merkki kerto­muksesta, jonka luoja oikeasti kirjoitti auki suunnitelman valtakunnan pystyttä­miseksi ja sekoitti lähes koko kansakunnan pään tavoitteen saavuttamiseksi. Yhdistyneen Kuningaskunnan imperiu­mista ovat jäljellä symbolit ja Falklandin saaret. Kanada, Australia ja muut ovat rakentaneet oman kansallisen identi­teettinsä, ja Uusi Seelanti äänestää juuri uudesta lipusta. Miten vahvasti Brittein saarilla asuvat enää tuntevat kuuluvansa suureen imperiu­miin? Venäjällä on oma haasteensa pitää yllä suurvallan mielikuvaa.

Kansallisvaltio oli Hegelin ajatuksissa historian loppu, saavutettu päämäärä. Hänen filosofiansa pohjalta Suomen ruotsinkielinen eliitti Snellmanin johdolla loi suomalaisen kansallisen identiteetin kertomuksen. Nyt Snellman-seuran keskeinen tavoite taitaa olla tuon kertomuksen pelastaminen, sillä uhkia sen haihtu­miseksi riittää. Aiemmin tavallisia ihmisiä eivät valtakuntien asiat lähtökohtaisesti välttämättä kovasti kiinnostaneet, vaan heidät piti hakea kotoa sotimaan milloin minkin kuninkaan tai keisarin päähänpistojen vuoksi. Viime vuosisadan maailmasodat ja erillissodat saivat kyllä perustelun kansallisvaltioiden etujen ja rajojen puolustamisesta. Maastamuutto oli yleensä taloudellinen pakko. Kansalaisella ei juuri ollut valinnan mahdollisuutta. Nykypäivänä ainakin näyttää siltä, että kansalaisuus voi myös olla valinta, vaikka meneillään oleva muuttoaalto selittyykin pääosin ideologioiden kamppailulla ja taloudellisella hädällä. Euroopassa voi kuitenkin asettua asumaan mihin haluaa ja merten taaksekin voi muuttaa. Harva maastamuuttaja tehnee valinnan siltä pohjalta, että haluaa liittyä johonkin vielä suurempaan kertomukseen. Ehkä Amerik­kaan menijöillä sellainen unelma on.

Maahanmuuttajat taas koetaan oman kertomuksen uhkaajiksi ainakin, jos muuttajien kulttuuritausta ei näytä sopivan tuohon kertomukseen. Koko asetelman keinotekoisuus paljastuu, kun kansallisvaltion pohjana nähty kansallinen identiteetti ymmärretään kertomukseksi, jota on rakennettu ja muutettu vuosisatojen ajan. Mikä suomalaisuudessa esimerkiksi on sellainen ratkaiseva piirre, joka erottaa sen muista? Maahanmuuttajat eivät uhkaa valtion itsenäisyyttä vaan tuota kertomusta. Kun itsenäisyydellä ymmärretään hallituksen ja parlamentin mahdollisuutta tehdä päätöksiä itsenäisesti, niin päätöksentekoa rajaavat merkittävästi globaali talousjärjestelmä ja kansainvälinen finanssipääoma. Itsenäisyyden peruste­luksi suuria kertomuksia ei tarvita. Käytännölliset päätöksentekoon liittyvät perustelut riittäisivät vielä tässä historian tilanteessa, mutta valtiorakenteen tehtävät kaipaavat tarkistamista. Puhun tässä nyt siis nationa­lis­mista, en hallinnollisesta itsenäisyydestä jollain maantieteellisellä alueella.

Muuttoliikkeen lisäksi lähes kaikki rajat ylittävä villi ja vapaa tiedonvälitys ja ajatusten vaihto saa kansal­lis­valtiot näyttämään historialliselta jäänteeltä pikemmin kuin sen toteutuneelta päämäärältä. Tällä hetkellä ajatus vielä näyttää radikaalilta, vaikka Euroopan Unionista voisi hyvin tulla uusi liittovaltio. (En nyt ota kantaa sen poliittiseen mielekkyyteen.) Kansallisen identiteetin kertomusta pitävät yllä erityisesti nationalistiset liikkeet ja valtaansa puolustavat päättäjät. Ne käyttävät hyväkseen kansalliset symboleja ja ihmisten luontaista kiinnittymistä ryhmiin, vaikka oman jouk­kueen kannatusta olympialaisissa tai jalkapallon MM-kilpailuissa. Kohtuuden rajoissa pysyvä jonkin maan tai seuran kannattamisnen on luonnollisesti myös elämää rikastuttava ilmiö, vetoaa voimakkaasti tunteisiin. Kun kohtuus ylitetään, mennään irrationaalisen puolelle. Onhan sotiakin syttynyt jalkapallon vuoksi. Tällaiset symbolit varmaan säilyvät muodossa tai toisessa. Ne ovat myös pienempien kertomusten aineksia, joista jokainen voi rakentaa oman henkilökohtaisen kertomuksen. 

Ideologioiden ja osin myös suurten kertomusten voima on kohtalokas, kun ne ajavat ihmiset järjettömiin sotiin toisiaan vastaan. Näistä sitten viritetään sankaritarinoita ja marttyyrit uskovat lunastaneensa taivas­osuuden itsemurhapommin avulla. Nyt juuri näkyvimmän sodan ideologisuus näkyy siinä, että erilaiset fundamentalistiset liikkeet tai yksittäiset fanaatikot iskevät missä tahansa ilman mitään rintamalinjaa. Suurta toivoa ihmiskunnan järkiintymisestä ei ole näkyvissä. 

Suuret kertomukset eivät ole vielä lopussa, vaikka kirjallisuuden modernismi maailmansotien jälkeen on niitä purkanut. Ihmisten mielissä ehjät kertomukset näyttävät rationaalisilta ja absurdiuden paljastavat tarinat taas itsessään järjettömiltä. Eipä ole filosofiakaan juuri auttanut, kun sen suuressa kertomuksessa punotaan ajatusverkkoja mitä vaikeatajuisimpiin teksteihin. Suuret kertomukset ovat hämärän filosofian omaa hengenravintoa. Nyt tarvittaisiin sellaista lapsenmielistä paljastavaa huudahdusta, että eihän keisa­rilla ole vaatteita. Tosin nyt ajatus on lähinnä se, että kertomuksin kirjoiltua verhoa on paljon, mutta niiden alla ei ole mitään keisaria, jota kaikki kumartavat.

Nyt elämänsä pyhälle aatteelle uhrannut ihminen kysyy epätoivoisesti, että eivätkö nuo aatteet juuri ole ihmiskunnan suurin arvo. Mitä muuta voisi olla, jotta elämä olisi arvokasta? Eikö riittäisi ihan elämä tässä ja nyt kaikkine niine rikkauksineen, joista edellisissä luvuissa oli puhetta sen lisäksi, mitä ihmiset muuten voivat toisilleen antaa? 

Suurelle osalle ihmisistä ideologioilla ei arjessa ole paljon merkitystä. Ne pidetään kaapissa erityisiä tilai­suuksia varten kuten juhlavaatteet ja vielä samassa kaapissa. Hautajaisiin mentäessä puetaan tumma puku ja mukaan otetaan myös tilaisuuteen kuuluva harras mieli. Perinteet antavat säädyllisen käyttäytymis­mallin, mutta suru ja ilo ovat omia. 

Suuret kertomukset ovat toki antaneet paljon sitä kautta, että ne ovat inspiroineet taiteilijoita. Paljon hienoa musiikkia on sävelletty kirkollisten juhlien kunniaksi. Ne eivät katoa, vaikka kertomusten lumous haihtuisikin. Ehkä ihmiset haluavat elää sadussa. Minun puolesta se käy, kunhan satu ei realisoidu todelli­suudeksi niin kuin se nyt tekee. Fundamentalistinen islamismi levittää omaa tarinaansa miekoin ja auto­maattiasein. Kristinuskolla on tällä saralla omat perinteensä. Jokainen saa uskoa, mihin haluaa, mutta ravistamalla itsensä irti myyttien seitistä ihminen on vapaampi muokkaamaan omaa tari­naansa. Jokainen ihmiselämä on myös kertomus, jonka kirjoittaja on ihminen itse. 

Nyt kohdataan oma minä elämismaailman ”miten kuuluu olla” tilanteessa. Edellä kuvattua tulee melkein väistämättä lukeneeksi niin, että identiteetti rakentuu paljolti perinteen kautta, jonka taustalla ovat eri ideologiat. Moderni, perinteistä vapautunut ihminen näyttäytyy näin negaation kautta. Hänellä ei ole valmiina mitään vaan kaikki pitää itse rakentaa, koko maailmankuva. Maailmankuvat tulee kuitenkin aina nähdä yhteisön jakaman elämismaailman kautta, silloinkin kun maailmankuva on individualistinen tai jopa ihmisvihamielinen. Pelkästään teksteihin talletetut ideologiat eivät ole vaikuttavia. Niillä pitää olla puolesta­puhujansa. 

Ideologioiden markkinassa oman maailmankuvan rakentaminen ei ole helppoa, minkä Woody Allenin elokuva ”Hannah ja sisaret” hyvin osoittaa. Ilman ideologian pelastusren­gasta tarvitaan sitten psykotera­peuttia. Kuitenkin se, mitä oikeasti olen halunnut sanoa, on tämä: modernin tieteeseen ja käytännölliseen järkeen pohjautuvan maailman­kuvan palat ovat jo olemassa. Ne eivät ole vielä kaikilta osin ihan järjestyk­sessä, kun maailman moniulottei­suutta ei nähdä fakkiutuneitten ajatus­mallien läpi. Nykyihmisen ei kuiten­kaan tarvitse keksiä palasia uudel­leen, mutta niiden järjestämi­sessä on hieman työtä. Kasvatusjärjes­telmä­kään ei kunnolla tue rationaalisen maailmankuvan omaksu­mista, kun siihen kytketään yhteen sopimaton ideologia. Pitää nyt ajatella positiivi­sena mahdollisuutena, että oman minäkuvan ja maailman kuvan raken­tamisessa joutuu käyttämään järkeä ja ihmisten välistä argumentointia.

Kilpailevien ideologioiden ja eturyhmien välisessä kamppailussa ihmiskunta ei ole voinut rakentaa mitään kokoissuunnitelmaa, yhtä suurta kertomusta. Pakon edessä se voi onnistua yhdistämään voimansa pahim­pien uhkakuvien edessä, mistä juuri juhlittu ilmastonmuutoksen vastainen ohjelma antaa pienen toivon pilkahduksen. Kuinka sen kanssa käy jää nähtäväksi. Ideologioiden verhon riisuminen on tärkeää, koska niiden yhteentörmäykset ovat suuri uhka koko ihmiskunnalle.